Amfion pro musica classica

Tamperetalon Kylässä Kaija Saariaho -tapahtuman ohjelma täydentyy – luvassa maksuttomia konsertteja ja yleisötyötä

Kaija Saariaho. Kuva © Maarit Kytöharju

Kaija Saariaho. Kuva © Maarit Kytöharju

Maailman menestyneimpiin nykymusiikin säveltäjiin lukeutuva Kaija Saariaho vierailee Tampereella 1.–10.3. Kylässä Kaija Saariaho -tapahtumassa on luvassa Saariahon La Passion de Simone -oratorion uuden version Suomen ensi-ilta sekä säveltäjän teosten ympärille rakentuva poikkitaiteellinen From the Grammar of Dreams -konsertti. Säveltäjävierailu täydentyy nyt maksuttomilla esityksillä, yleisötapaamisilla ja oppilaitosyhteistyöllä. Ohjelma on suunniteltu yhteistyössä Kaija Saariahon kanssa.

Tapahtumakokonaisuuden maksuttomissa konserteissa kuullaan sekä uusia kotimaisia kantaesityksiä että maailmankuulua nykymusiikkia yllätyksellisenä tulkintana. Keskiviikkona 6.3. on luvassa 12 kantaesitystä pianolle -konserttisarjan avauskonsertti, jossa pianisti Ville Hautakangas esittää Cecilia DamströminIlari LaaksonMatilda Seppälän ja Tuomas Turriagon uutuusteokset. Pariisilaisen musiikkiteatteriryhmä La Chambre aux Echosin Give Me A Few Words -teoksessa torstaina 7.3. esiintyy puolestaan ranskalaislaulajatar Marianne Seleskovitch, joka tulkitsee mm. John Cagen ja Luciano Berion musiikkia. Esityksen on ohjannut Aleksi Barrière. Kaikkien tapahtuman konserttien yhteydessä järjestetään maksuttomat teosesittelyt, joissa haastatellaan Saariahon itsensä lisäksi myös konserttien esiintyjiä ja muita säveltäjiä.

Musiikin ohessa tapahtumassa on luvassa mielenkiintoisia yleisölle maksuttomia keskusteluja taiteilijuudesta ja Saariahon musiikin teemoista. Miksi taiteeseen tulee investoida? -keskustelussa perjantaina 1.3. Tampere-talon toimitusjohtaja Paulina Ahokas käy kulttuuripoliittista keskustelua Kaija Saariahon ja muiden taiteen, elinkeinoelämän ja politiikan vaikuttajien kanssa eduskuntavaalien alla. Lauantaina 9.3. Saariaho vierailee puolestaan pääkirjasto Metsossa keskustelemassa urastaan ja taiteestaan. Lisäksi sunnuntaina 10.3. Tampere-talon Maestro-salissa järjestetään paneelikeskustelu filosofi Simone Weilin ajatuksista ja teoksista, joihin myös Saariahon La Passion de Simone -teos pohjautuu. Tilaisuus järjestetään yhteistyössä Tampereen yliopiston sosiaalitieteiden tiedekunnan, Niin & näin -aikakauslehden ja Kaija Saariahon kanssa.

Kylässä Kaija Saariaho -tapahtumassa tehdään myös oppilaitosyhteistyötä muun muassa Tampereen alueen lukiolaisten ja Tampereen steinerkoulun kanssa. Lisäksi Tampere-talo ja TAMKin Musiikkiakatemia järjestävät yhteistyössä Kaija Saariahon kanssa työpajan pirkanmaalaisille sävellyksen opiskelijoille perjantaina 8.3. Kaikki tapahtumakokonaisuuden yleisölle avoimet tilaisuudet on listattu aikatauluineen alle.

Kylässä Kaija Saariaho – tapahtumaohjelma

Perjantai 1.3.
17.00 Miksi taiteeseen tulee investoida -keskustelu
18.00 From the Grammar of Dreams -teosesittely, Aulaklubi
19.00 From the Grammar of Dreams -konsertti, Pieni sali

Keskiviikko 6.3.
18.00 12 kantaesitystä pianolle -teosesittely, Aulaklubi
19.00 12 kantaesitystä pianolle -konsertti (maksuton), Pieni sali

Torstai 7.3.
18.00 Marianne Seleskovitch (La Chambre aux Echos): Give Me A Few Words-esitys (maksuton), Pieni sali
Konsertin jälkeen yleisötapaaminen Marianne Seleskovitchin ja Kaija Saariahon kanssa

Lauantai 9.3.
14.00 Kaija Saariaho vieraana pääkirjasto Metsossa

Sunnuntai 10.3.
15.00 Paneelikeskustelu filosofi Simone Weilistä (yhteistyössä Tampereen yliopiston sosiaalitieteiden tiedekunta ja Niin & näin), Maestro-Sali
18.00 La Passion de Simone -teosesittely, Pieni sali
19.00 La Passion de Simone -konsertti, Iso Sali

TFO:n kevätkausi alkaa Strauss-ohjelmistolla

Johanna Rusanen. Kuva © Sakari Majantie

Johanna Rusanen. Kuva © Sakari Majantie

Turun filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Leif Segerstam avaa viimeisen kevätkautensa komealla Richard Strauss -ohjelmistolla. Neljä viimeistä laulua -konsertissa 17.–18.1. kuullaan Konserttitalossa Straussin keskeisiä sävellyksiä. Ennen konsertteja järjestetään Varaslähtö Konserttitalon kahviossa klo 18. Torstain konsertti lähetetään lisäksi suorana verkosta osoitteessa tfo.fi/live.

Konsertin avaa Kuolema ja kirkastus, jonka jälkeen kotimaisten sopraanolaulajien kärkeen kuuluva Johanna Rusanen tulkitsee neljän laulun kokonaisuuden Vier letzte Lieder. Upeissa, ilmaisuvoimaisissa ja ajattoman kauniissa lauluissa kuolema hyväksytään rauhallisesti. Laulusarja kantaesitettiin vuonna 1950 säveltäjän kuoleman jälkeen, ja teos valloittaa yhä uusia yleisöjä ympäri maailmaa. Suureellinen orkesterinumero Don Juan johdattaa kuulijaa voimakkaasta energiasta melankoliaan. Illan kruunaa orkesterisarja Ruusuritari-oopperasta, joka on yksi maailman eniten esitetyimpiä oopperoita. Kuluvana vuonna on Straussin kuolemasta 70 vuotta.

Leif Segerstam on yksi Skandinavian monipuolisimmista säveltaiteilijoista – kapellimestari, säveltäjä, viulisti ja pianisti. Maailmankuulu Leif Segerstam on toiminut kapellimestarina ja ylikapellimestarina lukuisissa tunnetuissa oopperataloissa ja sinfoniaorkestereissa, kuten Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa, Berliinin Deutsche Operissa ja Wienin Valtionoopperassa sekä Itävallan ja Tanskan radio-orkestereissa. Johtajavierailuja hän on tehnyt mm. Metropolitaniin, Covent Gardeniin ja La Scalaan. Segerstamin mittava sävellystuotanto sisältää muun muassa yli 310 sinfoniaa. Hänen vaikuttava ja näyttävä uransa on palkittu lukuisin tunnustuksin. Vuonna 2014 tasavallan presidentti myönsi Segerstamille professorin arvonimen.

Sopraano Johanna Rusanen on laulanut Suomen Kansallisoopperan ja Savonlinnan Oopperajuhlien lisäksi myös Berliinin Deutsche Operissa, Moskovan Bolshoi-oopperassa, Torinon Teatro Regiossa, Teatro Municipal de São Paulossa sekä Deutsche Oper am Rheinissa. Vuonna 2017 roolitöihin ovat kuuluneet muun muassa helmikuussa Louchen rooli Turun Logomossa maailmanensi-iltansa saaneessa Müller-Berghausin Die Kalewainen in Pochjola -oopperassa, kesäkuussa Ida Lankisen ja Kitty Linderin roolit Kantelisen Mannerheim-oopperassa Ilmajoen Musiikkijuhlilla sekä heinäkuussa Sallisen Kullervo-oopperan äidin rooli Savonlinnan Oopperajuhlilla. Johanna Rusanen palkittiin vuonna 2017 Grammylla Warner Classics -levy-yhtiön tuottamasta Penderecki conducts Penderecki -levytyksestä.


Åbo filharmoniska orkesters chefdirigent Leif Segerstam inleder sin sista vårsäsong med ett ståtligt Richard Strauss-program. Konserten Fyra sista sånger to och fr 17.–18.1  i Konserthuset bjuder på centrala verk av Strauss.

Konserten inleds med Död och förklaring, varefter sopranen Johanna Rusanen tolkar Vier letzte lieder, en samling med fyra sånger. Det storslagna orkesternumret Don Juan leder åhöraren från kraftfull energi till melankoli. Kronan på verket är orkestersviten ur operan Rosenkavaljeren, som är en av världens mest spelade operor. År 2019 har det gått 70 år sedan Strauss död.

Leif Segerstam är en av Skandinaviens mest mångsidiga tonkonstnärer – dirigent, kompositör, violinist och pianist. Den världsberömde Leif Segerstam har arbetat som dirigent och chefdirigent vid en mängd kända operahus och symfoniorkestrar, som Kungliga Operan i Stockholm, Deutsche Oper i Berlin och Statsoperan i Wien samt radio-orkestrarna i Österrike och Danmark. Han har gästdirigerat vid bl.a. Metropolitan, Covent Garden och La Scala. Till Segerstams omfattande kompositionsproduktion hör bl.a. över 310 symfonier. Hans imponerande karriär har gett honom flera priser. År 2014 tilldelades Segerstam titeln professor av republikens president.

Sopranen Johanna Rusanen har sjungit förutom Finlands Nationalopera och Operafestspelen i Nyslott även vid Deutsche Oper i Berlin, Bolsjoj-operan i Moskva, i Nyslotts operafestspels produktioner, vid Teatro Regio i Turin, Teatro Municipal de São Paulo samt Deutsche Oper am Rhein. Till hennes roller under år 2017 har hört bland annat rollen som Louchi i Müller-Berghaus opera Die Kalewainen in Pochjola, som uruppfördes i Logomo i Åbo i februari, rollerna som Ida Lankinen och Kitty Linder i Kantelinens opera Mannerheim vid musikfestspelen i Ilmajoki i juni samt rollen som modern i Sallinens opera Kullervo vid Nyslotts Operafestspel i juli. Johanna Rusanen fick en Grammy år 2017 för skivan Penderecki conducts Penderecki, som utgavs av skivbolaget Warner Classics.

Arvio: Hans Abrahamsenin hämmästyttävä Let me tell you sekä lumoavaa Sibeliusta ja Nielseniä Barbicanissa

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri käynnisti uuden konserttivuotensa musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tällä viikolla mitä oivallisimmalla pohjoismaisella ohjelmalla. Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla niin Sibeliuksen sinfonisen ykseyden huipentuma, seitsemäs sinfonia (1924), Hans Abrahamsenin valkohehkuinen laulusarja Let me tell you  (2012-13) kuin Nielsenin vangitseva neljäs sinfonia, Sammumaton (1914-16).

Ohjelma kuultiin viikolla kahdessa eri muodossa, ensin epämuodollisempana keskiviikon alkuillan Half Six Fix -konserttina, jota seurasi torstain perinteisemmän kaavan ilta. Sibeliuksen ja Abrahamsenin teokset kuultiin molempina päivinä, kun taas Nielsenin sinfonia soitettiin ainoastaan torstaina. 

Tämä yhden suomalaisen ja kahden tanskalaissäveltäjän musiikin kokonaisuus onnistui välttämään yksinkertaiset maantieteelliset kliseet ja porautumaan syvälle pohjoismaisen musiikin moninaisuuteen ja ykseyteen. Kummastakin illasta muotoutui erinomainen seikkailu. 

Sibeliuksen seitsemäs ja viimeinen sinfonia valmistui vuonna 1924. Teoksen ensimmäiset musiikilliset impulssit juontavat kuitenkin viidennen sinfonian (1915/1916/1919) pitkään luomisprosessiin. Viimeisessä sinfoniassaan Sibelius vei huipennukseensa ykseyteen tähtäävän orgaanisen kehittelyprosessin, mitä voidaan pitää eräänä hänen tuotantonsa keskeisistä päämääristä. Yksiosainen teos sulauttaa sinfonisia aineksia yhteen soivaksi monoliitiksi, joka tähyää pitkälle tulevaisuuteen, aina Lutoslawskin kahteen viimeiseen sinfoniaan saakka, kenties kauemmaksikin.    

Vaikka seitsemännessä sinfoniassa voi kuulla niin hitaan osan, scherzon kuin rondonkin karaktereja, Sibeliuksen muotoajattelu kulkee kuitenkin uusia polkuja. Tämän ennennäkemättömän ykseyden tavoittelun juuret ulottuvat aina kolmanteen (1907) ja viidenteen sinfoniaan saakka. 

Jo toisessa sinfoniassaan (1902-03) Sibelius linkittää scherzon ja finaalin toisiinsa Beethovenin viidennen sinfonian (1804-08) kaavaa seuraten. Kolmannessa sinfoniassa ei kuitenkaan ole enää kysymys pelkästä sillasta kahden osan välillä, vaan finaalin musiikki kohoaa vähitellen esiin scherzon kuohuista.  

Uudistaessaan viidettä sinfoniaansa Sibelius harkitsi jopa hylkäävänsä hitaan osan ja finaalin kokonaisuudessaan ja keskittävänsä sinfonian yhteen kiedottujen sonaattiallegron ja scherzon kokonaisuuteen, jonka alaotsikon hän kaavaili jo muotoon Symphonie in einem Satz. Vaikka säveltäjä tunnetusti päätyi pitäytymään lopulta kolmiosaisessa kokonaismuodossa viidennen sinfonian kohdalla, lienee selvää, että seitsemännen sinfonian muotoratkaisu sai alkuitunsa tässä yhteydessä.   

Silti on hyvä muistaa, että seitsemännessä sinfoniassa on kyse paljon muustakin kuin rakenteellisesta innovaatiosta. Sibeliuksen ajattelu on uraauurtavaa myös harmonioiden ja tekstuurin suhteen. Ajatellaan vaikka kuuluisaa pasuunateemaa, jonka kolme ilmentymää peilaavat radikaalisti uudenlaista näkemystä melodian ja säestyksen välisestä suhteesta, soolon kietoutuessa soivaan kudokseen tavalla, joka ennakoi kenties jopa Ligetin 60- ja 70-lukujen tuotantoa.   

Sinfonian päätös on yksi kirjallisuuden vaikuttavimpia. Järisyttävää tuttisointua seuraavien tahtien aikana musiikki vaeltaa liki tyhjyyteen, pelkistyen muutamiksi säikeiksi, joiden keskeltä kohoaa lyhyt Valse triste (1903/04) -muistuma. Viimeinen C-duurisointu on mitä eriskummallisin yhdistelmä vaskien hehkua ja hallanpuremia jousia, sinfoninen cliffhanger varsinaisen päätöksen sijaan.  

Liekö toista orkesteria, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella, jolla olisi yhtä syvää sidettä Sibeliuksen musiikkiin kuin Lontoon sinfoniaorkesterilla? Vuonna 1904 perustettu orkesteri on esittänyt Sibeliuksen teoksia konserteissaan tähän mennessä yli viisisataa kertaa. LSO on ollut säveltäjän keskeinen puolestapuhuja myös studiossa, alkaen Kajanuksen ensilevytyksistä 1930-luvulla aina Sir Colin Davisin kahteen sinfoniasykliin saakka.  

Rattlen Sibelius-sidettä puolestaan vahvisti jo varhain yhteistyö Paavo Berglundin kanssa. Tämä jakoi auliisti asiantuntijuuttaan nuoremman kollegansa kanssa vuosikymmenten ajan synnyttäen herätteitä, joita on saattanut kuulla Rattlen Sibeliuksessa niin Briminghamin kuin Berliinin vuosina. Berliinin filharmonikoiden kaudellaan hän johti sinfoniasyklin kahdesti, mukaan lukien orkesterin ensimmäisen kolmannen sinfonian esityksen vuonna 2010. Niinpä Rattle tuntee Sibeliuksensa läpikotaisin, kuten tämän viikon konserteissa taas saattoi todeta.     

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Keskiviikon ja torstain konserteissa seitsemäs sinfonia piirtyi mitä elinvoimaisimpana ja idiomaattisimpana. Sinfonian arkkitehtuurin logiikka avautui vastustamattomalla terävyydellä tarjoten mitä syvimmän elämyksen.  

Kertakaikkisen tarkasti, kuulaasti ja vaikuttavan jylhästi soiva LSO oli täysin kotonaan sinfonian karussa hurjuudessa. Kumpanakin iltana saatiin kuulla aivan erityisen hieno ja omanlaisensa tulkinta. Keskiviikon päätösnumerona sinfonia soi huumaavan tummanpuhuvana kun taas torstain avauksessa siinä saattoi aistia myös talviauringon säihkeen, tuon Sibeliukselle niin olennaisen kalpean valon tuikkeen. 

Hans Abrahamsenin mitä vaikuttavin laulusarja Let me tell you (2012-13) pohjautuu Paul Griffitsin vuonna 2008 julkaistuun romaaniin, joka puolestaan kertoo uudelleen Ofelian tarinan Shakespearen Hamleitista. Sekä romaanin että laulusarjan teksti rakentuu yksinomaan niiden 481 sanan varaan, joita Shakespeare alun perin käytti Ofelian vuorosanoissa.   

Kolmeen osaan jakautuva seitsemän laulun sarja säteilee aivan ainutlaatuista valkeaa hehkua ilmentäessään muistojen, tunteiden ja lumen soivia maailmoja. Erinomaisen säästeliäin ja kuulain keinovaroin Abrahamsen rakentaa mitä omaperäisimpiä soivia todellisuuksia, joiden intensiteetissä ja talvisissa sävyissä voi kuulla kaikuja myös Sibeliuksen myöhäisimmästä tuotannosta. 

Vaikka Abrahamsenin musiikki on varsin pelkistettyä, sen tarkkaan hiotut yksityiskohdat, ällistyttävät harmoniat sekä alati vaihtuvat tahtilajit ja limittyvät rytmit ovat äärimmäisen ilmaisuvoimaisia. Abrahamsen tapaa kirjoittaa soittimille keskeistä sanottavaa niiden rekisterien äärirajoille, luoden täten kerrassaan kiehtovia sointeja.   

Vokaaliosuuksia luonnehtivat samanaikaisesti sekä erinomainen hienovireisyys että valtaisa intensiteetti. Abrahamsenin innoittajana on ollut kanadalainen sopraano Barbara Hannigan, jonka aloitteesta koko teos on saanut syntynsä ja joka lauloi soolo-osuuden nyt myös Barbicanissa.  

Keskiviikkoiltaisessa johdantopuheessaan Rattle rinnasti Let me tell youn Gustav Mahlerin musertavan haikeaan jäähyväissinfoniaan Das Lied von der Erdeen (1908-09) sekä Schubert menetyksentäytteiseen Winterreiseen (1827). Vaikka nämä teokset ovat sävelkieleltään varsin etäällä toisistaan, on niiden tematiikassa ja tunnemaailmassa vahvat yhteytensä. 

Musiikillisesti Abrahamsenin omintakeisessa tyylissä voi kuulla vaikutteita Ligetiltä, Morton Feldmanilta sekä amerikkalaisilta (ja eurooppalaisilta) minimalisteilta. Hienovireisessä läpikuultavuudessaan Let me tell you onkin esittäjilleen varsin vaativa mutta myös äärimmäisen palkitseva teos.

Kolmesta laulusta muodostuva ensimmäinen osa katsoo menneisyyteen, keskimmäisen osan kaksi laulua nykyisyyteen, kun päätöslaulut taasen tähyävät kohti tulevaisuutta. Ajan käsite on yksi Let me tell youn läpi kulkevia teemoja niin kielellisellä kuin musiikillisellakin tasolla, ilmeten moninaisissa, usein päällekkäisissä harpun ja lyömäsoitinten pulsseissa.

Jouset kirpeät harmoniat kipuavat kimmeltäviin korkeuksiin rekisterien ylärajoille, kun taas puhaltimet ovat avainasemassa sointivärien rakentumisessa. Ilmaisuvoimaisella lauluosuudella on lumoava vaikutus kuulijaansa synnyttäen mitä ainutlaatuisimman elämyksen. 

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Hanniganin, LSO:n ja Rattlen hämmästyttävä tulkinta, jossa musiikin verraton nerokkuus sai täysimittaisen toteutuksensa, lukeutuu ehdottomasti vaikuttavimpien musiikillisten kokemusteni joukkoon. Olipa sitten kysymys alati vaihtuvista tahtilajeista, toisista maailmoista kohoavista harmonioista ja sointiväreistä tahi kirkashehkuisesta vokaaliosuudesta, täydellisempää soivaa todellisuutta Let me tell youlle voi tuskin kuvitella. Niin Barbicanin yleisö kuin torstaina paikalla ollut säveltäjäkin elivät tulkinnan mukana täydestä sydämestään.

Carl Nielsenin neljäs sinfonia, Sammumaton, kuultiin torstai-illan konsertin päätöksenä. Tässä ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneessä sinfoniassa Nielsen pyrki ilmaisemaan elämänhalun ja optimismin ehtymättömyyttä synkimpienkin varjojen keskellä.     

Sibeliuksen tavoin Nielsen oli kiinnostunut myös muodon jatkuvuudesta, jota ilmentäen sinfonian osat linkittyvät yhteen temaattisesti ja seuraavat toisiaan vailla taukoja, attacca subito -esitysohjeen mukaisesti. 

Elämänhalun sammumattomuus ilmenee neljännen sinfonian soivassa kaikkeudessa musiikin jatkuvana virtana, jonka vuon kuohut ja törmäykset pitävät kuulijan tiukasti otteessaan alkutahdeilta aina katarttiseen päätökseen saakka.  

Neljännen sinfonian voi nähdä myös omanlaisenaan konserttona orkesterille, jossa kaikilta soitinryhmiltä vaaditaan erityistä virtuositeettia. Jousilta Nielsen edellyttää äärimmäistä ketteryyttä, kun taas puhaltimille säveltäjä kirjoittaa varsin laajoja soolo-osuuksia huilun ja oboen pastoraalisävistä aina vaskien sotaisiin fanfaareihin. Kokonaan oma lukunsa on vielä kahden patarumpalin välinen mittelö sinfonian finaalissa, jonka säkenöivä energia on puhdasta soinnin iloa.  

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut kuulla neljännen sinfonian soivan yhtä lumoavana kuin LSO:n ja Rattlen torstain konsertin päätöksessä.     

Pidättelemättömässä sointivirrassa syntyneet musiikilliset törmäykset, joita Nielsen tutki edelleen viidennessä sinfoniassaan (1921-22), saivat järisyttävän toteutuksen, kun taas monet pastoraaliset sävyt, jotka ovat äärettömän olennaisia Nielsenin ilmaisussa, huokuivat heleää auvoa, luoden assosiaatioita niin Ralph Vaughan Williamsin kuin Sibeliuksenkin ilmaisuun.

Jousten verraton fuuga finaalin avauksessa kietoi myrskytuulen lailla muut soitinryhmät mukaan liki pelottavan innostavaan riehaansa, jossa riemulla ei tuntunut olevan rajaa. Nigel Thomasin ja Erika Ohmanin patarumpumittelö sinfonian päätöksessä oli vertaansa vailla. 

Näiden konserttien ilo tulee säilymään mielissä pitkään.        

– Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

Barbara Hannigan, sopraano

 

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 7 C-duuri, Op. 105 (1924)

Hans Abrahamsen: Let me tell you (2012-13) xsopraanolle ja orkesterille

Carl Nielsen: Sinfonia nro. 4 ”Sammumaton”, Op. 29 (1916)

 

Ke 09.01.2019, 18.30 

To 10.01.2019, 19.30

Barbican Centre, Lontoo

Arvio: Die Loreleyn voittoisa paluu

Kuva © Avril Styrman

Kuva © Avril Styrman

Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltin oli Paciuksen läheinen ystävä ja myös seurasi tämän elämää vielä eläkepäivinä. Kerran hän huomasi, että ”ukko” puuhasi jotain hyvin innokkaasti, muttei kertonut mitä. Lopulta salaisuus paljastui: hän sävelsi ooperaa. Se oli Die Loreley Geibelin tekstiin. Aihe oli ollut pidempään Paciuksen mielessä, sillä jo Saksan matkan päiväkirjassaan 1857 hän kertoo nähneensä Rein-virralla alkuperäiset Loreley-kalliot ja viittaa jo Geibeliin. Kyseinen päiväkirjahan löytyi vasta kymmenisen vuotta sitten Bembölen huvilan ullakolta, Beaurain-Collan suvun toimesta. Se kannattaa lukea… toivottavasti se pian editoidaan ja julkaistaan. Siinä on nimittäin avain myös Die Loreley -oopperaan. Tärkein viesti on, että Pacius oli ja pysyi saksalaisena. Hän lähti takaisin synnyinmaahansa katsastamaan vanhoja paikkoja ja kenties yrittämään vielä uudestaan, jos vaikka saisi laulunäytelmänsä siellä esitetyksi. Maamme-laulusta oli jo tullut ”hitti” ja se oli painettu laulukirjoihin ”saksalaisena kansanlauluna”. Pacius totesi sen kuullessaan sitä laulettavan Hampurin ravintolassa.

Päiväkirjan huippukohta on kohtaaminen vanhan opettajan Louis Spohrin kanssa. Hän laittautuu frakkiin ja kunniamerkkeihin ja astuu suuresti kunnioittamansa mestarin eteen. Tätä kohtausta Pacius piti yhtenä elämänsä vihkimyshetkistä. Mutta Spohr ei ollut kiinnostunut Paciuksen oopperoista. Kuitenkin Pacius oli täysin omaksunut mestarinsa ultrakonservatiiviset arvot. Moderneinta musiikkia minkä Spohr hyväksyi oli Mozartin Taikahuilu. Myöhempi Beethoven ei enää kelvannut puhumattakaan jostain Wagnerista. Mutta päiväkirja päättyy, kun laiva lähtee kohti Helsinki. ”Oi sinne jäitte kaikki mikä on arvokasta elämässäni, sinä Eldorado! Kaikki mitä olen rakastanut!”

Die Loreley -ooppera oli henkisesti yritys palata Paciuksen nuoruuden Saksaan, sen oopperatyyli on likellä sitä, mitä hän kuuli aikoinaan Kasselin hoviteatterissa 1820-luvun lopulla. Weberiä, Mendelssohnia ja ennen kaikkea Spohria, jonka oopperat olivat esillä juhlittuina kaikkialla Euroopassa. Yksi todiste on Spohrin romanttinen ooppera Der Berggeist. Näin sen takavuosina Varsovan Beethoven-festivaalissa näytämöllä. Yhtäkkiä toisessa näytöksessä puhkeaa esiin melodia – se on Paciuksen Maamme-laulu. Täältäkö se siis olikin peräisin!

Vaikka siis lähin tyylillinen yhtymäkohta on Spohr, on erokin huomattava, ja Paciuksen eduksi. Sellaista melodista kekseliäisyyttä ja dramatiikan tajua kuin Kaarle Kuninkaassa ja Kypron prinsessassa ei nimittäin löydy Spohrilta. Mutta jostain syystä nämä puolet ovat lientyneet myös Die Loreleyssa eräänlaiseksi yleissaksalaiseksi varhaisromanttiseksi tyyliksi. Mitä Wagner oli jo saanut aikaan, sillä ei ollut mitään vaikutusta Paciukseen.

Die Loreleyn musiikki on tyylipuhdasta professionelliä saksalaista satsia, siinä ei ole liioin niitä erilaisia tyylilainoja kuin Paciuksen aiemmissa näyttämöteksissa. On erikoista, että aivan vieraan kulttuurin, suomalaiskansallisen ja ruotsalaisen maailman kohtaaminen kirvoitti Paciuksesta esiin tuon nerokkaan melodikon. Die Loreleystä ei jää juuri sellaisia memorandoja, intonaatioita mieleen kuin em. teoksista. Parasta ja raikkainta ovat kuorot, aitoja saksalaisia metsästystopoksia, reippaita ylioppilasnuorison kohtaamisia, juomalauluja, rosvoromantiikkaa, ja välissä Ave Maria -tyylitelmä. Puhdasta biedermeieria. Surumarssin esikuva on Beethovenin 7. sinfonian allegretto, jonka saksalainen perinne kytkee Goethen Wilhelm Meisterin Mignonin hautajaissoitoksi. Ja sitten II näytöksen alussa Pacus ei voi olla lainaamatta itseään. Varjojen valtakunnan sinfoninen musiikki Kypron prinsessasta soi kuin Mozartin Requiemin alku. Pacius tajusi itse onnistuneensa juuri tuossa musiikissa, joka on vakavinta mitä hän koskaan kirjoitti – eikä niin kaukana Spohrin Die letzten Dinge -oratoriosta. Vokaalilinja on elävä mutta jossain määrin ohut ja jättää tilaa näyttämötoiminnalle ja tekstille. Musiikki aivan kuin vaatii näyttämöä täydennyksekseen. Dramaattisinta mitä Pacius keksi on dissonoiva kluster-sointu lopussa, kun kuoro kauhistelee Welches entsetzen! Ei kovin vakuuttavaa, kun ajattelee mitä Wagner oli jo saanut irti Rein-virrastaan Ringissä.

Kaiken tämän taustan huomioon ottaen Ville Saukkosen ohjausta voi pitää sangen onnistuneena, kiistattomana voittona tämän ahkeran ohjaajamme uralla. Hän oli oivaltanut koko draaman perusluonteen ja tyylilajin, sillä tämä on restauraation estetiikkaa. Kuorojen tulee olla myös herttaisia samoin näytämöelementtien, seppeleiden ja köynnösten. Modernisointi on tällaisissa tapauksissa vaikeaa, ettei luiskahdeta Regie-teatterin puolelle. Mutta tässä oli tavoitettu oikea kokonaisilmaisu. Näyttämökuvat olivat tyylitelmiä alkuperäisistä, jotka heijastettiin kankaalle. On merkittävävää, että teos nyt esitettiin täsmälleen samassa paikassa kuin missä se oli tuotu lavalle viimeksi 1887. Lavastus (Tinde Lappalainen), puvustus (Hanna Hakkarainen) ja valot (Janne Teivainen) oli stilisoitu ja oikein sävytetty. Koreografia (Laura Humppila) ja maskeeraus (Sini Silfvenius-Bart) olivat oleellinen osa, sillä Rein-virran hengettäret esiintyivät balettina elekielellä, joka oli yhtaikaa historiallista ja elävää. Kuoro oli hyvin valmennettu keskeiseen rooliinsa (Visa Yrjölä). Luonnollisesti orkesteri on mitä olennaisin elementti ja Mikk Murdveen, Pacius-palkitun, johdolla soitto luisti erinomaisesti. On itseoikeutettua että orkesterina toimi juuri YS. Pääroolit oli oikein valittu. Lenore oli luonnollisesti lavan attraktiopiste aina kun ilmaantui – Saara Kiiveri; hänen äänensä oli myös volyymiltaan taustasta erottuvaa. Onnettoman Hubertin roolin tulkitsi vakuuttavasti eläytyen virolainen Kristjan Mõisnik. Otto, palatsikreivi oli tyyni ja vokaalisesti stabiili tenorihahmo – Tero Harjunniemi. Berthan roolissa Kaisa Näreranta onnistui ja samoin Leupold, Henri Uusitalo. Reinaldina esiintyi koko oopperan yksi päätuottajia Tero Halonen, joka oli myös näyttämöllisesti teatterifiguurina oikean karaktäärin löytänyt. Mainittakon niinikään aivan olennainen tekijä, nuottigraafikko Jani Kyllönen meneillään olevasta Paciuksen Bühnenwerke-Ausgabesta. On syytä muistaa esityksen tärkeä taustavoima Helsingin oopperayhdistys, jonka puheenjohtaja on samoin fil. tri. Tero Halonen. Jatkoa ajatellen on innostavaa, että Tauno Pylkkösen Mare ja hänen poikansa on tulossa lavalle seuraavaksi, ensi vuonna. Svenska litteratursällskapet i Finland, Jenny ja Antti Wihurin -rahasto sekä Niilo Helanderin -säätiö olivat tukeneet produktiota.

– Eero Tarasti

50. kesä kamarimusiikkia Kuhmossa, juhlavuoden teemana Nostalgia

Sellisti Maja Bogdanovic ja viulisti Daniel Rowland Lammasjärven rannalla. Kuva © Stefan Bremer.

Sellisti Maja Bogdanovic ja viulisti Daniel Rowland Lammasjärven rannalla. Kuva © Stefan Bremer.

Kuhmossa soi tänä kesänä jo 50. kamarimusiikkifestivaali. 14.–27. heinäkuuta järjestettävän festivaalin teemana on juhlavuotena Nostalgia. Kamarimusiikin suurten klassikoiden ystäville Kuhmo on tänä kesänä todellista juhlaa, sillä ohjelmassa on runsaasti vuosikymmenien aikana yleisön suosikeiksi nousseita teoksia. Mukana on myös useita Kuhmon alkuvuosien muusikoita kuten Yoshiko AraiSeppo Kimanen ja Izumi Tateno.

”Menneisyys on juuri, josta kaikki luojiksi muuttuneet luodut kasvattavat kuolematonta puuta”, taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn kuvaa teemaa. Pelkästään historiaan Mendelssohn ei kuitenkaan halua katsoa, sillä ”menneisyyteen kääntyviltä silloilta pääsee kyllä toiseenkin suuntaan”. Tulevaisuuteen viittaavat festivaalin vuosikymmenten aikana tilaamat uudet teokset, joista merkittävimpiä kuullaan ensi kesänä. Sävellystilaukset jatkuvat, ja tänä vuonna saa kantaesityksensä Juha T. Koskisen uusi teos Dream Transmission sooloklarinetille ja elektroniikalle.

Alkuvaiheita muistellaan

Festivaalin alkusanat lausui vuonna 1970 Seppo Kimanen, joten hän aloittaa myös juhlavuoden Lentiiran kirkossa sunnuntaina 14.7. Kaikki nostalgisessa avauskonsertissa soitettavat teokset olivat ohjelmassa jo ensimmäisillä festivaaleilla. Samana iltana kuullaan myös Kuhmon Kamarimusiikin eniten esitetty teos, Schubertin Forelli-kvintetto, joka on vuodesta 1990 lähtien soitettu joka kesä.

Maanantaina kuullaan kolme tilausteosta menneiltä vuosilta, joukossa myös yksi Kuhmon kaikkien aikojen tärkeimmistä kantaesityksistä, Sofia Gubaidulinan jousikvartetto nro 2 vuodelta 1987. Erityisesti Kuhmon aamuyöhön jatkuvissa konserteissa on kuultu paljon taiturillisia ylimääräisiksi sopivia numeroita, ja näitä tarjoillaan maanantain myöhäiskonsertissa.

Tiistaina esiintyy yksi Kuhmon legendaarisista muusikoista, Izumi Tateno, joka soitti Kuhmossa jo 1971. Hän konsertoi edelleen, nyt soittamalla vasemman käden ohjelmistoa. Keskiviikkona juhlilla vierailee Aulis Sallinen, jonka tuotannolle omistetaan koko iltapäiväkonsertti. Päivän päättää Tangon tarina, jossa kuullaan musiikkia Piazzollasta Satumaahan.

Ensimmäisen viikon torstain aiheena ovat elementit pilvistä maahan ja tuleen. Perjantai on naisten päivä, silloin ohjelmassa on naisille omistettuja tai naisten säveltämiä teoksia. Lauantaina kuullaan jälleen kantaesityksensä Kuhmossa saaneita teoksia, vuorossa ovat mm. japanilaiset säveltäjät. Ilta päättyy kabareen merkeissä.

Perukkakonsertit palaavat

Sunnuntaita 21.7. vietetään salongeissa ja hoveissa, mutta käydään myös kahdessa perukkakonsertissa. Kuhmon Kamarimusiikki levittäytyi alkuvuosina koko kunnan alueelle, ja tänä vuonna järjestetään nostalgian merkeissä viisi perukkakonserttia.

Maanantain kantaesitysnostalgiaa tarjoaa Magnus Lindbergin sävellys …de Tartuffe, je crois, joka on yksi eniten esitettyjä Kuhmon tilausteoksia. Toisen viikon tiistaina on vuorossa herrasmiesliigalle omistettu musiikki ja silloin pääsee tietysti irti myös Don Juan. Keskiviikkona kantaesitysmuistoja kuullaan Nordgrenilta ja Rautavaaralta.

Torstain 25.7. teemana on kaksi maailmaa ja silloin ollaan niin taivaallisissa kun helvetillisissäkin tunnelmissa. Ilta huipentuu Mozartin Requiemiin. Perjantaina kuullaan 50 mestariteosta. Festivaali päättyy lauantaina ja silloin esitetään tämän vuoden tilausteos. Viimeisessä konsertissa kuulijoille tarjotaan peräti 14 vuodenaikaa, säveltäjinä mukana luonnollisesti myös Vivaldi ja Piazzolla.

Uusi sali käytössä

Uutena konserttitilana Kuhmossa on nyt viime vuonna valmistunut Tuupalan alakoulu. Täysin puurakenteisen koulun sali suunniteltiin myös konserttikäyttöön ja viime kesän konserttikokeilut osoittivat akustiikan toimivan. Päivän viidestä konsertista Tuupalassa pidetään molemmat iltapäiväkonsertit. Illan konsertit ovat Kuhmo-talossa ja aamukonsertti on tuttuun tapaan kirkossa.

Taiteilijoita on mukana lähes 170. Mukana on tuttuja suosikkimuusikoita kuten pianistit Natacha Kudritskaya ja Nino Gvetadze, viulistit Daniel RowlandNikita Boriso-Glebsky ja pitkästä aikaa Kuhmossa vieraileva Jean-Jacques Kantorow, klarinetistit Christoffer Sundqvist jaLauri Sallinen sekä taiturillinen bandoneonisti Marcelo Nisinman. Jousikvartetteja on mukana seitsemän, joukossa viime vuosien suuret suosikit Danel-kvartetti ja Meta4-kvartetti. Nuorten esiinmarssi jatkuu niin Nuorten kamarimuusikoiden kuin syksyllä 2018 käynnistyneen Kuhmon Kamarimusiikin kvartettiakatemian kautta.

Juhlavuoden kunniaksi Kuhmo-talon aulassa on esillä Stefan Bremerin festivaalikuvia vuosien varrelta. Bremerin mestarillisia otoksia on mukana myös keväällä ilmestyvässä Juhani Koiviston kirjoittamassa juhlakirjassa ”Viisikymmentä ihmeellistä kesää”. Salakamarissa ja Amatissa voi nostalgisoida Pekka Lehtisen vanhojen julisteiden parissa, ja Kamarimusiikkikeskuksen Galleriassa on Vesa Varrelan lasitaidetta ja veistoksia.

Kuhmon tukijat

Juhlavuoden festivaali tehdään reilun miljoonan euron budjetilla. Lipputulojen osuus on budjetoitu olevan noin 50 %. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Kuhmon kaupunki tukevat festivaalia avustuksin. Eduskunta on myöntänyt 50.000 euron tuen juhlavuoden erityisohjelmiin.

Yrityspuolen pääpartnerina jatkaa OP. Ystävä-tason yritysyhteistyökumppaneita ovat Canorama Oy, F-Musiikki, Kainuun Sanomat, Kuhmo Oy, Loiste Oy, Metsähallitus, No-Pan Auto Oy ja Osuuskauppa Maakunta.

Jenny ja Antti Wihurin rahasto tukee Kuhmon Kamarimusiikin kvartettiakatemian nuorten koulutuksia ja esiintymisiä. Suomen Kulttuurirahastolta on saatu tuki historiikkiin.