Savo on kesäisin täynnä musiikkitapahtumia, jokaisella itseään kunnioittavalla kaupungilla täytyy tietenkin olla oma festivaalinsa. Mikkelin festivaali tosin kerkisi alkaa jo 25 vuotta sitten, jolloin tilanne ei vielä ollut ihan tällainen. Muistan hyvin sen kaikki vaiheet sivusta seuranneena alkaen Seppo Heikinheimon venäläiskontakteista. Hänhän ehdotti innoissaan, että Suomen sinfoniaorkesterit voitaisiin lakkauttaa ja sillä rahalla kutsua Mariinski pitämään konsertteja ympäri maata. Mikkeli on sitkeäasti pitänyt pintansa ja tietenkin pääsyynä se, että on uskomatonta saada kuulla Suomen maaseudulla maailmanluokan huippuorkesteria, aamuisin ihmiset nauttivat mökkielämästä ja uimisesta ja illalla on vuorossa konsertti. Välillä tapahtuman nimi oli Gergijev-festivaali, mutta nyt se on Mikkelin musiikkijuhlat. Ensimmäistä kertaa suomalainen puoli oli vahvasti edustettuna myös musiikkiaiheisine puhetapahtumineen. Oli mm. pääjohtaja Erkki Liikasen kokoama ja juontama seminaari Kalle Holmbergista; siinä Aulis Sallinen kertoi työstään Holmbergin kanssa ja mm. siitä miten esim. Rauta-aikaan musiikki tehtiin ensin ja sitten se soitettiin näyttelijöille filmauksessa, jolloin musiikki saneli toiminnan rytmin. Aivan samoin kuin Prokofjevin ja Eisensteinin yhteistyössä. Jorma Hynninen lauloi aarian Punaisesta viivasta ja Arja Saijonmaa näytti 70-luvulla Ruotsin TV:lle valmistamansa dokumenttielokuvan, jossa nuoret sankarit Holmberg, Haavikko ja Sallinen kertoivat kokemuksistaan. Seminaari veti Mikaelin Talvela-salin täyteen yleisöä.

Mikkelin musiikkiopiston pianonsoitonopettaja Teemu Laasanen, etevä pianisti itsekin, oli koonnut kekseliästä koko perheen ohjelmaa joka päivälle, mukana nuoria kotimaisia solisteja ja mediajulkkiksia kuten Jari Sinkkonen. Muotia on syömisen musiikin yhdistäminen.

Avajaiskonsertissa 1.7. esiintyi nuoriso-orkesteri Vivo, jota oli antoisaa mennä kuulemaan muistaen sen alkuajat Kari Tikan johdolla. Kyseessä on todellakin laaja sinfoniaorkesteri, joka soi täyteläisesti Dvořákin uuden maailman sinfoniassa Erkki Lasonpalon johdolla. Orkesterilla on myös erinomaisia soolosoittajia, joita palkittiin aplodein lopussa. Viulusolistina oli Mikkelin oma nuori tähti Viljami Kemppinen; hän soitti Sibeliuksen humoreskeja, jotka ovat aina olleet lajissaan hieman arvoituksellisia.

Mariinskilla itsellään oli enää kolme konserttia. 3.7. kuultiin Gergijevin johdolla Wagnerin Lohengrin-alkusoitto, tuo soinnin ihme, joka on kuin nurinpäin käännetty Reininkullan preludi: orkesteri laskeutuu kirkkaimmasta ylärekisteristä alas symboloiden joutsenritarin saapumista. Tämä haltioitti Lisztin kirjoittamaan teokseen ’ohjelman’ ja Baudelairen Correspondences runoonsa, joka käynnisti symbolismin ja wagnerismin Ranskassa. Mutta se sopi erinomaisesti alkusoitoksi illan päänumerolle Brucknerin 7. sinfonialle, säveltäjän hienoimmalle luomukselle. Sen alun E-duurin alttoviulu teeman enkeli soitti Brucknerille unessa, tämän kertoman mukaan. Hitaan osa pääteema on kauneinta ja surullisinta, mitä on ikinä kirjoitettu sinfoniamusiikissa – mutta sen sivuteema, keinuva, tanssillinen Fis-duuriaihe, synkopoitu on täynnä wieniläistä Gemütlichkeitia, Scherzo on noita Riesentanzeja, jättiläistansseja ja finaali on osista hajanaisin, siitä voisi toistaa Tapani Valstan sanonnan: finaali on banaali. Mariinskin täyteläinen sointi, erityisesti jousisto on efektiltään huumaava. Mutta onko soittajilla päässään wieniläisklassisen sinfonian muotorakenne kerrostumineen vai onko tämä musiikki heille ja kapellimestarille vain Klangia? Toisen osan Fis-duuri teema ei ole Scheherazadesta, vaan lähempänä jotain Schubertia. Loppuarvioni sinfonian esityksestä oli: ihana… mutta outo. Tätä olisi kyllä sinänsä jaksanut kuulla loputtomiin. Pianosolisti oli vaihtunut ja onneksi ei kuultu Shostakovitshin 2. konserttoa, joka ei tähän Wagner-Bruckner yhteyteen olisi sopinutkaan, vaan Lisztin 2. konsertto, ja solistina ranskalainen Alexandre Kantorow. Minulla oli tilaisuus jutella hänen kanssaan väliajalla, kun hän seisoi yksinään rappusissa, eihän Mikkelissä, Savon Pariisissa, kukaan puhunut ranskaa hänen kanssaan. Loistava musikaalinen, intelligentti ja sensitiivinen muusikko. Juuri näin pitää tämä Lisztin konsertto soittaa, sillä se on vaarallisen lähellä jotain hyvin triviaalia ja arkipäiväistä. Kantorow ottaa aikaa kaikille kuvioille ja pianissimoille, ja kuuntelee!

Mariinskin toinen konsertti puolestaan keskittyi Sibeliuksen 2. sinfoniaan, jota kaikki odottivat jännittyneinä, kuten aina kun Gergijev loihe soittamaan Sibeliusta. Sitä ennen kuultiin kylläkin Tshaikovskin Rokokoo-muunnelmat solistinaan Eva Rummukainen, tuoreen Moskovan kilpailun voittajia. Hän loi oman profiilinsa tässä Noraksen bravuurinumerossa. Hänellä on suuri ura alussa.

Sibeliuksen toista orkesterilla ei ollut aikaa harjoittaa ennen esitystä, joten Sasha Mäkilä oli käynyt sen läpi edellisenä päivänä soittajien kanssa ja samana aamuna antanut Gergijeville vihjeitä minkälaisia perinteisiä tulkintoja siltä odotettiin. Sibelius ja etenkin varhais-Sibelius sopii venäläisille muusikoille erinomaisesti. Hehän pitävät Sibeliusta oikeastaan venäläisenä säveltäjänä. Ei se mitään haittaa, että sattui asumaan jossain Järvenpäässä, imperiumin alueella nyt kuitenkin. Sinfoniasta tuli tähän asti paras kaikista Gergijevin Sibelius-tulkinnoista, jotka ovat joskus aiemmin jättäneet suomalaisyleisön kylmähköksi. Tshaikovskiaaninen leveä jousien cantilena sopii tähän oivallisesti ja niin myös toisen osan dramatiikka. Yleisö oli haltioissaan sinfonian päättyessä voitonfinaaliin, joka pitkän tulkintaperinteen mukaisesti kuvaa Suomen kansan vapaustaistelua (tosin Sibelius ei itse tällaista tulkintaa suositellut). Mariinskilla oli vielä galailta teatterinsa parhaimpia solisteja ja populääriä oopperaohjelmaa Tuomiokirkossa; mutta sen akustiikkaa ei valitettavasti sovi näin isolle orkesterille eikä vahvoille oopperaäänille lainkaan. Ihmisiä pakeni korviaan pidellen lehteriltä alas, takapermanto on sentään siedettävä.

Markus Hallikainen

Viikkoa myöhemmin ei tarvinnut poistua Savosta sillä Varkaudessa on alkanut kuin vaivihkaa toissa vuonna merkittävä kamarimusiikin festivaali, jota johtaa nuori sellisti Markus Hallikainen. Hänellä on takanaan loppututkinto Zürichin musiikkiakatemiasta, josta hän on valmistunut arvostetulta solistidiplomi-linjalta. Zürichissä oli myös opiskellut ensi viulua monessa kokoonpanossa festivaalin aikana soittanut loistokas Elias Nyman. Hallikaisella on sukujuuria Varkaudessa, mikä selittää tämän paikan valinnan. Ikävä kyllä kuulin vain avajaiskonsertin, jossa esiintyi tämän vuotisena vieraana saksalainen Malion-kvartetti, joka on tosin puoliksi suomalainen. Kaiken avasi Hallikaisen vaikuttava soolo, nimittäin Dvořákin sellokappaleella Waldesruhe, täynnä saksalaista metsäromantiikkaa. Muutoin ohjelmassa oli Schubertin kvintetto C-duuri ja Dvořákin pianokvintetto. Schubertissa saatiin nauttia tuosta himmlische Längestä, taivaallisesta pituudesta auvoisessa C-duurissa, en tiedä onko tämä sitä traagista duuria, josta Ralf Gothóni on puhunut Schubertin yhteydessä. Yhtäkaikki erittäin wieniläistä, melankolista ja kansanomaista. Viulussa Elias Nyman ja Jelena Galic, altossa Ulla Knuuttila, ja sellossa Bettina Kessler ja Markus Hallikainen.

Dvořákin pianokvintetto on harvemmin kuultua repertoaaria, mutta vie kuulijan Euroopan musiikillisimmalle alueelle Böömiin. Miksi he ovat niin musikaalisia? Koska jo satoja vuosia kaikki koulujen opettajat olivatkin pohjimaltaan muusikkoja, jotka opettivat kaikki oppilaansa soittamaan eri soittimia. Dvořák sanoikin itsestään vaatimattoman ylpeästi: Minä olen vain ihan tavallinen tshekkiläinen muusikko! Mutta pianokvintetto on paitsi taitavaa oppinutta satsia myös kansanmusiikillista sisältäen dumka-osankin. Kaikkiaan teos on sangen kiitollisen instrumentaalisesti kirjoitettu. Pianossa oli kamarimusiikin suuri maestro Risto Lauriala ja viulussa Johanna Koponen sekä Elias Nyman, altossa Jussi-Matti Haavisto (myös säveltäjänä tunnettu) ja sellossa Kalle-Pekka Koponen, vastanimitetty Tampereen orkesterin varaäänenjohtaja. Varkauden kesä jatkui sitten mitä vaihtelevimmissa paikoissa, joilla oli poeettisen houkuttelevia nimiä, kuten Humisevan harjun tila jne. Päätöskonsertissa yleisöä ilahdutti Laura Pyrrö, tämä ainutlaatuisen hienon äänen ja esiintymistyylin omaava nuori sopraanomme, jota aina haluaa kuulla. Varkauden kaupunkia voi vain onnitella, että Markus Hallikaisen kaltainen eturivin sellisti ja myös etevä organisaattori johtaa tätä festivaalia. Jännityksellä odotamme, mitä siellä kuullaan ensi kesänä.

– Eero Tarasti