Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu Schumannin Faust-kohtausten harjoituksissa Kaapelitehtaalla. Kuva: Petri Anttila

Mahdollisuus kuulla Robert Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista (Szenen aus Goethes Faust, 1844-53) elävänä esityksenä oli yksi tämänvuotisten Helsingin juhlaviikkojen kohokohtia.

Schumannin teos on vaikuttavimpia Faust-tulkintoja musiikissa yhdessä aikalaisensa, Hector Berliozin Faustin tuomion (La damnation de Faust, 1845-46) kanssa. Samalla se on monella tapaa haastava teos. 

Esityskokoopanoon kuuluu orkesterin ohella suuri kuoro ja lapsikuoro sekä vähintään seitsemän laulusolistia. Lisäksi teoksen katkelmallisuus, kuten sen nimestä voi päätellä, edellyttää joko Faustinsa tuntevaa yleisöä tai kontekstin sisällyttämistä esitykseen näyttämöllisin keinoin.

Faust-kohtaukset ei ole varsinaisesti näyttämöteos, mutta Faustin tuomion tavoin sitä kuitenkin esitetään konserttisalien rinnalla myös usein näyttämöllä. Juhlaviikoilla Faust-kohtaukset nähtiin mielenkiintoisena musiikkia, elokuvaa ja näyttömöesitystä yhdistävänä kokonaisuutena, joka toimi varsin hyvin. 

Musiikillisesta toteutuksesta vastasivat ylikapellimestari Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri, Tapiolan Kamarikuoro, EMO ensemble ja Cantores Minores sekä kaikkiaan kymmenen laulusolistia, keskeisimpinä nimiroolissa Arttu Kataja Gretcheninä Soile Isokoski ja Mefistofeleena Markus Suihkonen. 

Laulajien ohella Goethen hahmoja esittivät näyttämöllä ja elokuvaosuudessa näyttelijät, joista mainittakoon tässä yhteydessä Hannu Kivioja Faustina, Sanna-Kaisa Palo Mefistofeleena ja Alise Polacenko Gretcheninä. 

Faust-kohtaukset jakautuu kolmeen osaan. Oratorio, kuten Schumann itse teostaan alun perin kutsui, sai muotonsa liki vuosikymmenen kestäneen, vaiheittaisen sävellysprosessin kautta. Kukin osa sai kantaesityksensä erillisinä, eikä Schumann ehtinyt elinaikanaan kuulla teostaan esitettävän yhtenä kokonaisuutena.

Faustin alkusoitto ja kolmetoista musiikkinumeroa liikkuvat oopperan ja oratorion välisellä jatkumolla. Hieman mutkia oikoen teoksen voisi sanoa alkavan oopperan tavoin ja liukuvan vähitellen abstraktimmaksi, kohti oratoriolle tyypillistä ilmaisua.  

Kaksi ensimmäistä osaa, joista kumpikin jakautuu edelleen kolmeen kohtaukseen, kuvaavat Faustin matkaa Gretchen-tragediasta vaurastumiseen ja lopulta kuolemaan. Kolmannessa osassa taasen pääsemme todistamaan taivaallisia näkyjä, Faustin kirkastusta. 

Musiikki käynnistyy dramaattisella alkusoitolla, jossa Schumann peilaa oivallisesti Goethen suuren kertomuksen käänteitä ja tunnelmia. RSO ja Lintu tekivät musiikin parissa tarkkaa ja ilmaisuvoimasta työtä tarjoten verrattoman soittimellisen pienoisdraaman. 

Puutarhakohtaus kuvaa Faustin ja Gretchenin rakastumisen, Mefistofeleen toimiessa, kirjaimellisesti, takapiruna. Musiikillisesti kyseessä on mainio oopperakohtaus, joka sai nyt erinomaisen viehkeän tulkinnan.

Tunnelma muuttuu tummanpuhuvaksi kahdessa seuraavassa kohtauksessa,  Gretchen Mater dolorosan kuvan edessä sekä Tuomiokirkossa, joissa surun, synnin ja kuoleman teemat ovat alati läsnä. Kuoron pahaenteinen Dies irae huipensi kirkkokohtauksen vaikuttavaksi tuomiopäivän panoraamaksi, joka sävellyksenä on yksi Schumannin hienoimpia kuoronumeroita. 

Toisen osan kolme kohtausta, Auringonnousu, Keskiyö ja Faustin kuolema peilaavat Faustin kohtaamisia luonnonvoimien ja henkiolentojen, niin hyväntahtoisten kuin pahansuopienkin, kanssa. Näiden kohtausten lumoavassa, taianomaisessa musiikissa voi aistia yhteyden Schumannin toiseen hienoon oratorioon Paratiisi ja Peri (Das Paradies und die Peri, 1843). 

Linnun johdolla toisen osan musiikki soi kuulaasti ja ilmaisuvoimaisesti vieden kuulijan vastustamattomasti mukanaan. Balanssi laulajien ja orkesterin välillä toimi kauttaaltaan erinomaisesti. 

Laaja kolmas osa, Vuorennotko, kuvaa Faustin matkaa tuonpuoleisessa kohti kirkastusta. Samainen Goethen visio innosti reilua puolta vuosisataa myöhemmin myös Gustav Mahleria, jonka kahdeksannen sinfonian valtaisa toinen osa perustuu samoihin Faustin katkelmiin. 

Schumannille tuonpuolisen näkyjen sävelittäminen vaati erilaista musiikillista lähestymistapaa kuin kaksi ensimmäistä osaa. Vaikka kyse ei ole uskonnollisesta musiikista sanan varsinaisessa merkityksessä, tietty henkisyyden ulottuvuus vahvistuu ulkoisen draaman ja konkreettisten tapahtumien väistyessä taka-alalle huumaavan täyttymyksen tieltä. 

Solistien ja kuoron loihtimien näkyjen tulva teki kerrassaan syvän vaikutuksen, jonka saattoi tuntea mitä kokonaisvaltaisimmin. Chorus mysticus -loppukuoro oli todellinen elämys.

Faust-kohtaukset Kaapelitehtaalla. Kuva: Petri Anttila

Jussi Nikkilän elokuva- ja näyttämöohjaus kertoi palkitsevasti sen, minkä Schumann jätti Goetheltaan säveltämättä. Laulajien ja näyttelijöiden rinnakkaiset roolityöt muodostivat omat, toisiinsa kietoutuvat kerronnan tasonsa, joissa kohtasivat myös aikatasot, omamme ja Schumannin. 

Elokuvaosuus ja näyttämö toimivat toistensa jatkeina, kumpikin musiikkiin sulautuen. Kiitos suomenkielisen tekstityksen, käsiohjelmaa ei tarvinnut plärätä esityksen aikana. 

Akustisesti Kaapelitehtaan pitkänomainen Merikaapelihalli on varsin kelvollinen, ainakin salin keskivaiheilla solistit, orkesteri sekä lavan takaosan korkeuksiin sijoitetut kuorot soivat varsin nautittavasti. 

Vähemmän nautittava oli sitten katsomo, jonka narisevien tilapäisrakenteiden varaan ahdetut muovituolit tarjosivat osalle kuulijakuntaa kiirastulta jalka- ja selkäkipujen muodossa. Salin ilmanvaihdossa oli myös toivomisen varaa. 

Näine puutteineenkin on kuitenkin ilahduttavaa, että elävän musiikin esityksiä saadaan kuulla myös perinteisten konserttisalien ulkopuolella. Omalla kohdallani Merikaapelihallin ulkomusiikilliset puutteet eivät häirinneet korkeatasoisen esityksen tuomaa nautintoa. Chorus mysticuksen olisin tosin voinut nauttia ilman katsomon takaosasta kajahtaneen soittoäänen lyhyttä ad lib. osuutta.   

Juhlaviikkojen Faust-kohtaukset oli ehdottomasti kulttuuriteko. Musiikkiperintömme on täynnä aarteita, joita pääsee aniharvoin kuulemaan konsertissa. Lisää näitä, kiitos!  

– Jari Kallio

Robert Schumann: Szenen aus Goethes Faust (Kohtauksia Goethen Faustista, 1844-53)

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

Tapiolan Kamarikuoro, EMO Ensemble, Cantores Minores

Hannu Norjanen, Pasi Hyökki, kuorojen valmennus

Soile Isokoski, sopraano 

Arttu Kataja, baritoni

Markus Suihkonen, basso

Maximilian Schmit, tenori

Helena Juntunen, sopraano

Annastiina Tahkola, mezzosopraano

Virva Puumala, sopraano

Irina Nuutinen, mezzosopraano

Aarne Pelkonen, baritoni

Simo Mäkinen, tenori

Jussi Nikkilä, käsikirjoitus ja ohjaus

Raimo Uunila, kuvaus

Ingrid Andrè, koreografia

Niina Pasanen, pukusuunnittelija

Tapio Keskitalo, lavastussuunnitelija

Pietu Pietiläinen, valaistussuunnittelija

Hannu Kivioja, Sanna-Kaisa Palo, Alise Polacenko, Tom Rejström, Saara Pakkasvirta, Miro Lopperi, Santra Juoperi, Sonja Salminen, Emil Jalagin, Sara Björkvinsdóttir, Evan, näyttelijät

Helsingin juhlavikot

Kaapelitehdas, Merikaapelihalli

To 22.8.2019, klo 19 

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko nousi perjantai-iltana Philharmoniessa ensimmäistä kertaa Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle orkesterin ylikapellimestarina. Hienon illan kuluessa vuosien mittaan latautuneet ennakko-odotukset ylittyivät mennen tullen. 

Orkesteri valitsi Petrenkon ylikapellimestarikseen monivaiheisen äänestysprosessin kautta jo vuonna 2015. Hoitaakseen aiemmat sitoumuksensa sovitusti, ennen kaikkea Baijerin valtionoopperan suuntaan, Petrenko saattoi aloittaa uudessa tehtävässään täysipainoisesti vasta tämän konserttikauden alussa. 

Virkaanastujaisia edeltäneet Berliinin-vierailut ovat onnistuneet virittämään odotukset Petrenko aikakauden suhteen varsin korkealle. 

Aikamme musiikkimaailmassa Petrenko on ollut merkillepantava poikkeus mediatietoisen maestron prototyypistä. Hän ei juuri anna haastatteluja saati viihdy sosiaalisessa mediassa. Hänen fokuksensa on ollut tiukasti elävän musiikin esittämisessä, minkä vuoksi Petrenkon diskografiakin on huomattavan harvalukuinen. Tämä tullee kuitenkin muuttumaan uuden työnkuvan mukana. 

Jokainen Petrenkon musisointia kuullut lienee vaikuttunut hänen taidostaan rakentaa yksityiskohtaisen harjoitustyön kautta vankka perusta spontaanille elävälle esitykselle. Omalta osaltani olen varma, että vuonna 2016 Münchenissä kuulemani Mestarilaulajat tulee säilymään muistoissani aivan erityisellä terävyydellä läpi elämäni. 

Berliinissä Petrenkon aikaan siirryttiin kahden konsertin myötä. Perjantain virkaanastujaiskonserttia seurasi lauantaina ulkoilmakonsertti Brandenburgin portilla. Alkavalla viikolla orkesteri jatkaa perinteiselle syyskauden avajaiskiertueelleen Keski-Euroopan festivaaleille. 

Virkaanastujaiskonserttiin Petrenko ja orkesteri olivat valikoineet ohjelman, jossa yhdistyivät kummankin osaamisen ydinainekset. 

Illan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin Alban Bergin Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu” (1934). Kuten teoksen otsikko toteaa, kyseessä on viisioisainen orkesterisarja Bergin toisesta oopperasta, jonka parissa säveltäjä työskenteli vuodesta 1927 ennenaikaiseen kuolemaansa saakka vuonna 1935. 

Ajatus orkesterisarjasta oli alun perin lähtöisin Bergin kustantajalta, Universal Editionilta, joka halusi tarjota konserttiyleisöille maistiaisia uudesta oopperasta ennen tämän ensi-iltaa. Berg itse ehti kuulla Lulu-sarjansa, kuten sitä alun perin kutsuttiin, konsertissa muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa. 

Vuonna 2015 Petrenko johti kiitetyn produktion Lulusta Baijerin valtionoopperassa. Nimiosan lauloi tuolloin Marlis Petersen, joka teki nyt lyhyen comebackin rooliin orkesterisarjan solistina. 

Sävellyksenä Lulu-sarja on enemmänkin itsenäinen sinfoninen teos kuin pelkkä sarja katkelmia. Reilun puolen tunnin mittainen sävellys jakautuu viiteen osaan, joiden materiaali on peräisin oopperan toisesta ja kolmannesta näytöksestä. Näistä rakentuu sarjan symmetrinen kokonaismuoto. 

Uloimmat osat Rondo – Hymne ja Adagio ovat laajimmat, kun taas toinen ja neljäs osa toimivat hienosti rakennettuina välisoittoina. Sarjan keskipisteenä toimii Lulun laulu, nimihahmon raa’an rehellinen omakuva, jonka Berg sävelsi alun perin Anton Webernin viisikymmentävuotislahjaksi vuonna 1933. 

Toinen osa, Ostinato, on vaikuttava musiikillinen palindromi, joka toimii oopperassa välisoittona, joka säestää lyhyttä elokuvakohtausta. Neljä osa puolestaan on mitä kekseliäin sarja muunnelmia, joissa orkesteritekstuuri kuoriutuu vähitellen prameasta loistostaan äärimmäisen pelkistettyyn asuun. 

Sarjan neljäs ja viides osa ovat ainoat katkelmat kolmannesta näytöksestä, joiden orkestraation Berg ehti saattaa valmiiksi. Adagio sisältää lyhyen ad lib. lauluosuuden, jota ei tosin kuultu perjantain esityksessä. 

Vibrafoni ja soolosaksofoni ovat tärkeä osa Lulun omaleimaista orkesteriasua. Alati muuttuvat soitinyhdistelmät ja jousten monet divisi-jaksot tekevät yksityiskohtiensa runsaudessa Lulun partituurista äärettömän kiehtovaa kuultavaa. 

Petrenkon johdolla Lulu-sarja sai orkesterilta häikäisevän toteutuksen. Sinfoninen kokonaisarkkitehtuuri soi kirkkaasti draamallisen ilmaisun tulviessa oivallisia yksityskohtia ja karaktereja. 

Orkesterin soitinryhmien välinen balansointi oli erehtymättömän tarkkaa. Sinfoninen kudos soi läpikuultavasti ja ilmaisuvoimaisesti. Petersenin tulkinta Lulun laulusta oli kerrassaan vakuuttava orkesterin ja Petrenkon erinomaisen säestyksen antaessa hänelle täyden tukensa.

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Philharmoniessa perjantaina. Kuva: Stephan Rabold

Väliajan jälkeen vuorossa oli Beethovenin yhdeksäs sinfonia, berliiniläisten ohjelmiston arkkityyppi. Sinfonian kamppailu kohti rauhan ja veljeyden iloa saa tietenkin aivan erityisen historiallisen kaiun juuri Berliinissä, Euroopan ja eurooppalaisuuden ytimessä. 

Beethoven sävelsi viimeisen sinfoniansa vuosina 1817-24, jos kohta varhaisimmat luonnokset ovat peräisin vuoden 1812 tienoilta. Yhdeksännen sinfonian kautta musiikki siirtyi uuteen aikaan teoksen ennennäkemättömän laajan ilmaisuasteikon myötä.  

Finaalin laulusolistien ja kuoron ohella kolmen ensimmäisen, puhtaasti instrumentaalisen osan musiikki murtautuu ulos aikansa sinfonisesta muotista    kohti uuden mittakaavan jännitteitä ja näiden voimallisia purkauksia. 

Abbadon ja Rattlen tavoin Petrenko käyttää Johanthan Del Marin urtext-editiota (Bärenreiter, 1996), joka hakee vertaistaan musiikillisen arkeologian taidonnäytteenä.

Avausosa oli ennenkokematon seikkailu, jonka sinfoninen draama kietoi Petrenkon ja orkesterin mukaansa musertavalla voimalla. Sinfonisen kaaren alati kasvava jännite toteutui upeasti ajaen musiikin henkeäsalpaavasti kohti vääjäämätöntä päätöstä. 

Ensimmäisen osan viimeisten tahtien kaikujen kieppuessa yhä ilmassa filharmonikot ja Petrenko heittäytyivät jo scherzon pyörteisiin. Musiikin demonisuus kohosi pidäkkeettömästi kuohuavaksi sävelmyrskyksi, jonka kudos sai mitä vaikuttavimman soivan asun.

Adagio juhlisti Berliinin filharmonikoiden ainutlaatuista sointia. Sen lomassa saatiin nauttia niin häikäisevistä puhallinosuuksista kuin jousien lumoavan kauniista tekstuureistakin. 

Sinfonian päättävä kuorofinaali kohosi mittaamattomiin korkeuksiin. Vaikuttavassa orkesterijohdannossa muistumat aiempiin osiin saivat kukin hienon häivähdyksensä ennen An die Freude -aiheen taianomaista kasvua bassojen syvistä rekistereistä koko orkesterin voimannäytöksi. 

Lauluäänten schilleriläinen luonnonvoima kuohui vapautuneen energian lumoa, jonka taustalta löytyi eittämättä harjoituksissa tarkkaan hiottu suunnitelma. Gijs Leennaarsin erinomaisesti valmentama Rundfunkchor Berlin teki jälleen vaikutuksen sekä ilmaisun kuulaudellaan että draamallisella voimallaan. 

Solistit, Marlis Petersen, Elisabeth Kulman, Benjamin Bruns ja Kwangchul Youn muodostivat oivallisen ensemblen, jonka äänet kietoutuivat yhteen hienovireisesti ja aina täydellisessä balanssissa kuoron ja orkesterin kanssa. 

Finaalin presto-päätös pyyhkäisi myrskytuulen lailla läpi salin tuoden illan vapauttavaan päätökseensä puhtaan ilon purkautuessa ravistelevana sointikylpynä. Vaikuttavampaa alkua Berliinin filharmonikoiden uudelle aikakaudelle saattoi tuskin kuvitella. 

Kirill Petrenko vastaanottaa yleisön raikuvat suosionosoitukset perjantai-iltana Philharmoniessa. Kuva: Stephan Rabold

Berliiniläisyleisö otti Petrenkon vastaan kuohuvin suosionosoituksin. Uusi ylikapellimestari sai tehdä monta matkaa orkesterinsa eteen tervehtimään seisaaltaan aplodeeraavaa yleisöä. Vielä orkesterin lähdettyä Petrenko sai palata lavalle vastaanottamaan haltioituneet kiitokset. 

Tästä on hyvä jatkaa. 

– Jari Kallio  

Berliinin filharmonikot

Kirill Petrenko, kapellimestari

Rundfunkchor Berlin

Gijs Leenaars, kuoron valmennus

Marlis Petersen, sopraano

Elisabeth Kulman, mezzosopraano

Benjamin Bruns, tenori

Kwangchul Youn, basso

Alban Berg: Symphonische Stücke aus der Oper Lulu (1934)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1817-24)

Philharmonie, Berliini

Perjantai 23 elokuuta, klo 19