Helsingin kaupunginorkesteri ja ylikapellimestari Susanna Mälkki Musiikkitalossa. Kuva: Stefan Bremer

Ylikapellimestari Susanna Mälkin johtama Helsingin kaupunginorkesterin kauden avaus oli innostavan ohjelmasuunnittelun voimannäyttö. Yhdessä Lontoossa toimivan EXAUDI-lauluyhtyeen kanssa esiintynyt HKO tarjosi avajaisiltanaan erinomaisen annoksen vokaalipolyfonian innoittamaa 1900-luvun orkesterimusiikkia.    

Vuosien 1959-60 taitteessa Igor Stravinsky työsti Carlo Gesualdo da Venosan kolmesta madrigaalista kamariorkesteriteoksen Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annum. Nimensä mukaisesti renessanssikollegan neljäsataavuotisjuhlaa kunnioittava teos juhlistaa Gesualdon kromatiikassaan varsin edistynyttä sävelkieltä, joka tulee itse asiassa varsin lähelle Stravinskyn omaa harmonista ilmaisua. 

Monumentumin edellä illan avauksena kuultiin EXAUDIn upeasti esittämänä alkuperäisessä muodossaan ensimmäinen Stravinskyn uudelleen muokkaamista madrigaaleista, Asciugate i begli occhi (1611). Yksinkertaisuudessaan erinomainen ajatus, jonka kautta Stravinskyn soittimelliset uusioluomukset pääsivät kontekstiinsa.  

Vaikka Monumentum on varsin uskollinen Gesualdolle, Stravinskyn tyylillisiä sormenjälkiä on löydettävissä kauttaaltaan läpi koko seitsenminuuttisen teoksen. Stravinskyn erehtymättömän sointiväriaistin ilmentymänä Monumentum onkin mitä kiehtovin miniatyyri, jota kuulee konserteissa aivan liian harvoin.    

Alati muuntuvat jousten, kahden oboen, kahden fagotin, käyrätorvien, trumpetin ja pasuunoiden tekstuurit tekevät Monumentumista haasteellisen kappaleen. Sen paljaat soolostemmat ja taiturillinen kontrapunkti vaativat herpaantumatonta keskittymistä. 

Mälkin johdolla Monumentum sai hyvin muotoillun ja ilahduttavan läpikuultavan soivan asun. HKO:n muusikoilla oli oivallisen stravinskymainen ote musiikkiin, joskin muutamat fraasit jäivät melko rosoisiksi. Näistä pienistä huojahduksista huolimatta Monumentum oli todellinen ilo. 

Jean Sibeliuksen sinfonioiden joukossa arvoituksellisin lienee kuudes sinfonia (1918-23). Sibelius piirtää teoksessaan ilmoille kuulaita soivia linjoja, joista rakentuu vaikuttavia moniäänisiä kudelmia. Kuudes sinfonia onkin tummien sävyjen pastoraali, jonka pohjavirtaukset kuohuvat silloinkin, kun soiva pinta vaikuttaa peilityyneltä. Mielenkiintoinen perheyhtäläisyys onkin löydettävissä kuudennen sinfonian ja sen aikalaisen, Ralph Vaughan Williamsin Pastoraalisinfonian (Pastoral Symphony, 1919-21), välillä.

Renessanssipolyfonian kaikuja on kuultavissa kuudennen sinfonian avauksessa, jonka äänet kietoutuvat vähitellen yhteen madrigaalinomaisesti. Ostinatokuluiksi ja asteikkokuvioiksi suodattunut melodinen aines kehittyy asteittain vauhdikkaammaksi, jopa kiihkeäksi, tihentyen huipennukseen, jota seuraa hienovireinen coda. Lopputahdeilla musiikki pysähtyy kertakaikkisen vähäeleisesti. 

Arvoituksellinen toinen osa, allegretto moderato, on yksi Sibeliuksen vaikuttavimpia luomuksia. Musiikki vaeltaa läpi alati muuttuvan orkesterimaiseman, sädehtien mitä omaperäisimmissä harmonisissa väreissä. Musiikin läpikuultavassa virtauksessa on myös aimo annos Haydnia.   

Lyhyt scherzo on orkesterin voiman ja ketteryyden näytös, jonka arkaainen kauneus on omiaan synnyttämään fantastisia assosiaatioita Tolkienin maailmoihin. Näihin sointeihin kietoutuvat mielikuvat entisaikojen haltiakuninkaista maailman ylpeinä nuoruudenpäivinä. 

Sinfonian päättää kuohuva finaali, joka kohoaa villiksi, valkohehkuiseksi sävelmyrskyksi. Osan päättää liikuttava coda.  

Tässä musiikissa HKO on luonnollisesti omimmalla alueellaan. Sibelius itse johti kuudennen sinfonian kantaesityksen orkesterin kanssa helmikuussa 1923, ja siitä saakka se on ollut osa orkesterin ohjelmistoa. Vaikka HKO tuntee teoksen läpikotaisin, Mälkin johtamassa esityksessä ei ollut rahtustakaan rutiinisoittoa, vaan kuudes sinfonia soi mitä inspiroituneimmin. 

Sinfonian kokonaismuoto oli hienosti rakennettu ja HKO:n sointi kerrassaan suurenmoista. Musiikin sisäinen palo pääsi täyteen loimuunsa upeasti fraseerattuna ja ihanteellisesti balansoituna. Kaikkiaan tämä oli yksi ehdottomasti raikkaimpia koskaan kuulemiani tulkintoja tästä mestariteoksesta. 

Väliajan jälkeen kuultiin toinen mestariteos, Luciano Berion viisikymmentävuotias moderni klassikko, Sinfonia (1968-69). Kahdeksalle vahvistetulle lauluäänelle ja suurelle orkesterille sävelletty Sinfonia on eurooppalaisen sodanjälkeisen musiikin ikonisimpia teoksia. Vaikka se on monin tavoin aikansa ilmentymä, on se samalla myös täysin universaali. 

EXAUDI, HKO ja Susanna Mälkki Berion sinfonian parissa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

New Yorkin filharmonikoiden 125-vuotisjuhlaan tilattu ja Leonard Bernsteinille omistettu Sinfonia peilaa historiaa ja ajan kulua moninaisin tavoin. Sen laulu- ja puheteksteissä siteerataan Claude Lévi-Straussin antropologista Le cru et le cuit -tutkimusta (1964) sekä Samuel Beckettin romaania The Unnamable (1953).

Sinfonian kolmas osa on kuohuva sitaattien sulatusuuni, jossa Gustav Mahlerin toisen sinfonian (1888-1894/1903) scherzon lomassa kuullaan jotakuinkin koko länsimaisen musiikin historia Bachista alkaen.

Toinen ja neljäs osa toimivat staattisina meditaatioina tasapainottaen kiihkeämpiä uloimpia osia. Sinfonian kokonaismuodosta rakentuu täten eräänalinen laaja ABCBA-kaari. Toinen osa, O King on kunnianosoitus huhtikuussa 1968 murhatulle Martin Luther Kingille. Alun perin Berio sävelsi O Kingin itsenäiseksi teokseksi, mutta sulautti sen sittemmin osaksi Sinfoniaa. 

Näistä äkkikatsomalta toisiinsa liittymättömistä aineksista Berio kutoi itsetutkistelevan ja johdonmukaisen sävellyksen, joka tuntuu seuraavan omaa vääjäämätöntä, unenomaista logiikkaansa. Teoksen vahvasta 60-luvun hengestä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, Sinfonia on yhä, 50 vuotta myöhemmin, mitä ajankohtaisin teos. 

Kahdeksalle laujalleen Sinfonia tarjoaa verrattoman haasteen. Partituuri edellyttää esiintyjiltä melkoista monitaituruutta, ilmaisun taipuessa madrigaalilaulusta scatiin sekä puheosuuksista huudahduksiin ja hälyääniin. 

Laululinjat ja soitinstemmat lomittuvat alati mitä mielikuvituksellisimmin tavoin. Lisäksi Sinfonian jokaisella osalla on oma sointi-identiteettinsä. 

Laulusolistien ja lyömäsoitinten avauksen sähköistämänä ensimmäisen osan musiikki saatettiin kiehtovaan liikkeeseen. Sävelkudoksen tihentyessä musiikki matkaa kohti mitä jännittävimpiä harmonisia sävyjä, joihin Lévi-Straussin tekstikatelmat lomittuvat. 

Avausosan dramaturgia sai Mälkin johdolla vaikuttavan toteutuksen. HKO ja EXAUDI heittäytyivät musiikkiin kaikella taidollaan ja keskittyneisyydellään, vaikuttavin tuloksin.    

O King -osan koskettava, tyyni kauneus sai EXAUDIn laulajilta mitä omistautuneimman tulkinnan. Orkesterin rummuntarkat iskut puolestaan loivat hautajaiskulkueen tunnelmaa kerrassaan vakuuttavasti. O King olikin yksi hienon illan kohokohtia. 

Kolmas osa, In ruhig fließender Bewegung, lainaa otsikkonsa Mahlerin scherzosta, joka muodostaa musiikin perustan. Beckett-sitaattien ohella laulajat huudahtelevat Mahlerin esitysohjeita ehtien vielä samalla mukaan orkesterin sitaattivyöryyn, jonka lomassa kuullaan niin Debussyn, Schönbergin, Ravelin, Bergin, Bachin, Beethovenin ja Straussin kuin Boulezin ja Stockhauseninkin häivähdyksiä.

HKO, EXAUDI ja Mälkki elävöittivät tämän graffitinomaisen surrealistisen panoraaman aivan hämmästyttävällä virtuositeetilla. Jättimäisen ensemblen läpikuultavuuden ja hurjan ilmaisuvoiman yhdistelmää saattoi vain ihailla riemuissaan. In ruhig fließender Bewegung oli todella ainutlaatuinen kokemus.

O Kingin tavoin neljäs osa oli vaikuttava meditaatio, jonka kuiskaukset ja vokaalifragmentit leijuivat ilmoille hienovaraisen orkesterisäestyksen saattelemina. Viides osa, jonka Berio lisäsi Sinfoniaan kantaesityksen jälkeen, toi aiempien osien musiikin yhteen aitoon sinfoniseen tyyliin. Erinomaisesti toteutettu osa toi Sinfonian mitä ilahduttavimpaan päätökseensä.   

Taidokkaasti suunniteltu ilta saatteli HKO:n ja ylikapellimestarin tyylikkäästi uudelle kaudelle. Näissä tunnelmissa seuraavia konsertteja voikin odottaa aivan erityisellä riemulla.  

– Jari Kallio

Helsingin kaupunginorkesteri

EXAUDI

Susanna Mälkki, kapellimestari

Carlo Gesualdo da Venosa: Asciugate i begli occhi (1611) 

Igor Stravinsky: Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annum (1959-60)

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 6 d-molli, op. 104 (1918-23)

Luciano Berio: Sinfonia (1968-69) kahdeksalle lauluäänelle ja orkesterille

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 6.9.2019, klo 19

The English Concert and Choir Musiikkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Harva teos on yhtä mieltäylentävä kuin Messias (1741). George Frideric Handel sävelsi rakastetuimman oratorionsa myöhäiskesäisessä Lontoossa tiiviin kolmen viikon rupeaman kuluessa.  

Messiaan matka yhdeksi barokin ikonisimmista sävellyksistä otti kuitenkin oman aikansa. Vaikka dublinilaisyleisö ihastui teokseen sen kantaesityksessä 1742 siinä määrin, että toinenkin esitys päätettiin järjestää, oli vastaanotto Lontoossa kuitenkin viileämpi.   

Esitys esitykseltä Messiaan suosio kuitenkin kasvoi tasaisesti. Handel muokkasi teostaan useaan otteeseen kahdentoista vuoden aikana, monesti räätälintyönä kutakin esitystä varten. Niinpä partituuriin sisältyykin useita vaihtoehtoisia laulunumeroita. 

Vaikka Handelin tuotannosta voidaan löytää vielä taidokkaampia ja vaikuttavampia teoksia, Messiaassa on kuitenkin jotain aivan ainutlaatuista. Välittömässä puhuttelevuudessaan ja voimaannuttavuudessaan sillä on syvällinen vaikutus kuulijaansa, oli tämä sitten uskonnollinen tahi ei. 

Suhteellisen pienimuotoisen esittäjistönsä ansioista Messias on myös käytännöllinen kiertuekappale, joka löytyykin useiden johtavien periodiyhtyeiden ohjelmistoista, kuten Helsingin juhlaviikoille torstaina saapuneen The English Concertin kohdalla.   

Tämä Lontoossa kotipaikkaansa pitävä, vuonna 1973 perustettu ensemble tarjosikin täyteen myydyn Musiikkitalon yleisölle suurenmoisen konserttielämyksen. 

Neljänkymmenen muusikon voimin esiintynyt The English Concert ja kuoro, joita kapellimestari Harry Bicket johti cembalon äärestä, kyllästivät musiikin elinvoimalla ja virtuositeetilla.  

Charles Jennensin libretto jakautuu kolmeen osaan, joiden kautta peilataan niin Vanhan Testamentin messiaanisia profetioita, Kristuksen syntymää, kärsimystä, kuolemaa ylösnousemusta ja taivaaseen astumista kuin viimeistä tuomiota ja tulevan maailman elämääkin.   

Vaikka Messias on lajityypillisesti oratorio, musiikin juuret ovat syvällä oopperan perinteessä. Resitatiiveineen, aarioineen ja kuoroineen Messias on vaikuttava abstrahoitu draama.  

Ensimmäisessä osassa kuulijan tempautui välittömästi mukaan elinvoimaiseen esitykseen. Bicketin johdolla orkesteri ja kuoro, sekä neljä erinomaista solistia, Julia Doyle, Stephanie Wake-Edwards, Hugo Hymas ja Roland Wood tulkitsivat Handelin partituurin väkevää draamaa mieltäylentävän intensiivisesti.   

Hymasin koskettavat Comfort ye ja Ev’ry valley sekä Woodin voimallinen Thus saith the Lord by Wood antoivat raamatullisille ennustuksille vakuuttavan soivan asun saattaen ensimmäisen osan hienosti liikkeelle. Wake-Edwardsin ja kuoron lumoavan O thou tellest good tidings to Zionin myötä kuulija sai puolestaan matkata kerrassaan siunattuun äänimaisemaan. 

Messiaan yksi monista kohokohdista on Annunciation to the shepherds (Enkelin ilmoitus paimenille) -kohtaus, joka on kuin pienoisooppera oratorion sisällä. Takakatsomon parvelta soineet trumpetit toivat kohtauksen mainiota ylevyyttä, aidossa Handelin hengessä. 

Kuoron ja orkesterin ilon täytteinen His yoke is easy toi ensimmäisen osan henkevään päätökseen.

Toisessa osassa pääsiäisajan ja helluntain tapahtumat saivat mitä puhuttelevimman soivan muodon. Orkesterin murskaavan voimakas Kristuksen kärsimyksen kuvaus oli syvästi liikuttavaa, jopa järkyttävää. 

Vastapainona Hymasin, kuoron ja orkesterin tarjoama katarsis Thou shalt break them ja Hallelujah -päätösnumeroiden trumpettien ja patarumpujen vahvistamassa loistokkuudessa oil vertaansa vailla. 

Illan päätti kolmannen osan täyttymyksellisyys. Sen monista huipentumista mainittakoon erityisesti Woodin ja orkesterin loistavasti toteutettama The trumpet shall sound sekä päätöksen taiturillinen Amen-fuuga. 

Vaikka Musiikkitalon iso sali ei ole välttämättä aina ihanteellisin miljöö barokkimusiikille, torstai-illan tunnelma oli kuitenkin mitä intiimein ja lämpimin. Akustisesti kokemus oli äärimmäisen nautittava The English Concertin ja kuoron ketteryyden ja läpikuultavuuden päästessä täysin oikeuksiinsa.  

Syvän ilon ilta, jonka lomassa saattoi kokea olevansa etuoikeutettu saadessaan jakaa Messiaan tämän hienon esittäjistön kanssa. 

– Jari Kallio     

George Frideric Handel: Messias, HWV 56 (1741)

The English Concert and Choir

Harry Bicket, kapellimestari

Julia Doyle, sopraano

Stephanie Wake-Edwards, altto

Hugo Hymas, tenori

Roland Wood, basso

Helsingin juhlaviikot

Musiikkitalo

Torstai 29. elokuuta, klo 19 

Reininkullan näyttämöharjoitukset Kansallisoopperassa. Kuva: Ralph Larmann

Richard Wagnerin oopperatetralogia Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen, 1848-74) on tuotantona aina erityistapaus. Kansallisoopperassa eletäänkin nyt varsin inspiroivia aikoja, kun talon uusi Ring-produktio käynnistyy perjantai-iltana, Reininkullan (Das Rheingold, 1851-54) ensi-illassa.

Produktion johtaa Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen, joka tekee vuosien 2019-21 välillä talossa ensimmäisen Ringinsä. Wagnerin tetralogia muodostuu nyt ensi-iltansa saavasta Reininkulta-prologista sekä kolmesta kolminäytöksisestä oopperasta, joista Valkyyria (Die Walküre, 1854-56) kuullaan keväällä 2020 ja Siegfried (1856-71) sekä Jumalten tuho (Götterdämmerung, 1869-74) kaudella 2020-21.

Ring on ehdottomasti yksi länsimaisen taiteen suurimmista saavutuksista. Kokonaiskestoltaan viisitoistatuntinen oopperasykli perustuu Wagnerin omaan librettoon, jonka laatimiseen säveltäjältä kului neljä vuotta (1848-1852). Libretto ammentaa aineksensa pohjoismais-germaanisen mytologian syövereistä muodostaen monitasoisen, rakkauden vallan ja ahneuden iättömän kertomuksen, jonka valtaisa aikajänne ulottuu maailman nuoruudesta aikojen loppuun.

Samat mytologiset lähteet innoittivat vuosikymmeniä myöhemmin myös J. R. R. Tolkienia Tarussa sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1937-49).

Ringin käynnistävä Reininkulta on Wagnerin mittapuulla varsin kompakti teos. Se jakautuu neljään kohtaukseen, joiden yhteiskesto on noin kahden ja puolen tunnin luokkaa. Reininkullassa on kuitenkin valtava määrä musiikillista materiaalia mitä moninaisimpien johtoaiheiden muodossa. Monet näistä sävelaiheista esitellään Reininkullassa ja ne palaavat musiikkiin uudelleen ja uudelleen kautta koko Ringin.

Johtoaiheet ovat musiikillisia signaaleja, teemoja, joita liitetään tiettyihin henkilöihin, tunnelmiin tai tapahtumiin. Ne vahvistavat orkesterin roolia musiikin kertojana ja mahdollistavat useiden kerronnan tasojen kuljettamisen samanaikaisesti. Johtoaiheet voivat siten täydentää tai kommentoida lauletun tekstin sisältöä.  Tätä wagneriaanista kerronnan tapaa ovat sittemmin sovellettu ahkerasti elokuvamusiikissa, erityisesti Hollywoodissa.

Johtoaihetekniikan seurauksena Reininkullan partituuri on tulvillaan sävelaiheita ja niiden moninaisia muunnelmia sekä nopeita tempojen, dynamiikan, tunnelman ja tekstuurien vaihdoksia. Nämä tekevät Reininkullasta varsin haastavaa johdettavaa ja soitettavaa.

Kansallisoopperassa Reininkullan harjoitusten pääjakso oli aikataulutettu kahden viikon sisään elokuun keskivaiheille. Harjoitukset vietiin läpi kolmen tunnin sessioina, joita oli harjoitusvaiheesta riippuen yksi tai kaksi päivässä. Ensimmäisen kahden päivän aikana käytiin läpi neljät orkesteriharjoitukset, joiden puitteissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri hioivat orkesteriosuuden erinomaiseen kuntoon kohtaus kohtaukselta.

Lauluosuuksien puuttuessa Wagnerin orkesterinkäytön nerokkuus paljastuu täydessä kekseliäisyydessään. Partituurin 3897 tahtia muodostavat musiikillisten oivallusten ehtymättömän lähteen, jonka lumovoima vie vastustamattomasti mukanaan.

Reininkullan preludi on ehkäpä oivallisin johdanto mitä kuvitella saattaa. Neljän minuutin ajan orkesteri soittaa samaan Es-duurisointuun pohjaavaa hienovaraista crescendoa, joka alkaa syvältä kontrabassojen matalimmista rekistereistä. Vähitellen fagotit, käyrätorvet ja lopulta koko orkesteri kietoutuvat mukaan kudokseen, jonka sointivärit elävät kuin väikkyvä valo veden pinnalla ennakoiden 1900-luvun jälkipuoliskon spetrimusiikkia.

Preludi soi vaikuttavasti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien tarviten vain pientä dynamiikan hienosäätöä siellä täällä. Salonen piti tarkoin huolta musiikin sävyjen kirjosta varmistaen orkesterikudoksen riittävän läpikuultavuuden ilman soinnin rikkaudesta tinkimistä. Tämä suurenmoisen musiikin tehtävä on kuljettaa kuulija Reinin virtaaviin vesiin, joiden lomassa asustavat Reinintyttäret, koskemattoman maailman vapaat sielut.

Veden lailla virtaava musiikki saa pian vastavoimakseen särmikkään karkeita tekstuureja, jotka viestittävät Nibelungin ahneen Alberichin saapumisesta. Kautta ensimmäisen kohtauksen, musiikki heittelehtii näiden kahden vastakkaisen olemuksen välillä Reinintytärten vietellessä Alberichia leikitelläkseen tämän kustannuksella.

Nöyryytetty Alberich kiroaa lopulta rakkauden ja anastaa hyvitykseksi häpeästään Reinintytärten pyhän aarteen, Reininkullan, jonka hän vie muassaan kotiinsa Niebelheimiin.

Ensimmäisen kohtauksen musiikki ennakoi kiehtovalla tavalla Hollywoodin klassikkoanimaatioiden, Disneyn ja Warner Brosin tyyliä. Traagisesta päätöksestään huolimatta kohtaus on täynnä komediaa, kun kompasteleva Alberich ja sulavaliikkeiset reinintyttäret ryhtyvät surrealistiseen balettiinsa.

Salonen ja orkesteri ottivat kaiken ilon irti joka ikisestä Wagnerin soitinnuksen yksityiskohdasta tanssien ketterästi läpi kohtauksen oikukkaasti tempoilevan musiikin. Harjoitussalin tunnelma muistutti enemmänkin animaatioelokuvan äänityssessiota kuin perinteistä oopperaa. Wagner olisi hymyillyt tyytyväisenä tätä kaikkea kuunnellessaan.

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Musiikillisen komedian ohella harjoituksissa saatiin nauttia työnteon lomassa myös rentouttavista välikevennyksistä, kun Salonen esitteli muutamia katkelmia Suomalaisen oopperataiteen kansanperinteestä.

Näihin kuului muisto epäonnisesta Tristanista, joka nukahti näyttämölle kolmannen näytöksen alussa. Kuorsattuaan sujuvasti jokusen minuutin ajan missaten täten useammankin repliikkinsä, Kurwenalin laulajan onnistui lopulta potkaista tenoriparka hereille. Näin saatiin Tristan ja Isolden esitys taas takaisin uomiinsa.

Reininkullan toisessa kohtauksessa saavutaan jumalten valtakuntaan. Wagner kuvaa heidän ylevää asuinsijaansa käyrätorvien kuulain kutsuin ja jaloin trumpettifanfaarein. Jälleen kerran tunnelmassa tapahtuu kuitenkin äkkikäännös, kun jumalat heräävät horteestaan problemaattiseen tilanteeseen.

Ylijumala Wotan on palkannut jättiläiset rakentamaan itselleen linnoituksen luvaten jumalatar Freian näille palkaksi. Wotanin suunnitelmissa on kuitenkin puhua itsensä ulos sopimuksesta, mikä synnyttää kiihkeän ja monipolvisen sananvaihdon. Avukseen Wotan kutsuu tulenjumala Logen, vahvistaakseen neuvotteluasemiaan jättiläisiä, Faslotia ja Fafneria vastaan.

Jälleen kerran Wagnerin orkesteri saa toimia verrattomana tarinankertojana, kietoen teemojen moninaisuudesta mitä kiehtovimman kokonaisuuden. Jättiläisten raskaat askelet kaikuvat huumaavana orkesterivyörynä, kun taas Loge saa orkesterin lepattamaan vikkelänä tulenliekkinä. Frickan musiikki on määrätietoista, Freian taas eteeristä. Oman soivan identiteettinsä saavat myös jumalveljekset Froh ja Donner, joiden hyveet löytyvät ehkä enemmän voimasta kuin oivalluksesta.

Tässä proto-Marvel -kohtauksessa Wagner vaatii orkesterikertojaansa peilaamaan tarkoin keskustelun käänteitä ja sen lukuisia vihjeitä ja viittauksia. Loge kertoo Wotanille ja jättiläisille Reininkullasta, jonka Alberich on ryöstänyt itselleen. Jättiläiset suostuvat lopulta luopumaan Freiasta Reininkultaa vastaan.

Logen oppaanaan Wotan suuntaa kohti Niebelheimia. Kohtauksen vaihtuessa kuullaan yksi Wagnerin kaikkein omaperäisimmistä musiikillisista ideoista.

Niebelheimia varten Wagner sävelsi huumaavan katkelman musique concrètea, rytmikuvion, jota soittavat eri sävelkorkeuksilta kahdeksantoista alasinta. Niiden kalkkeesta syntyy teollistuneen maailman kontrapunkti, Wagnerin oman ajan soiva kuva.

Partituuri ohjeistaa alasimet sijoitettavaksi näyttämölle kolmeen ryhmään, vasemmalle, keskelle ja oikealle, surround-efektin aikaansaamiseksi. Vaikka idea on suurenmoinen, tällaisen enseblen synkronointi elävässä esityksessä on jotakuinkin haasteellista.

Salosen johdolla alasinten osuudet toteutetaan samplerilla ja monikanavaisella kaiutinjärjestelmällä. Vaikka kyseessä ei ole tarkalleen ottaen historiallinen esityskäytäntö, näin saavutetaan kuitenkin juuri se lopputulos, jota Wagner partituurissaan tavoittelee.

Monet Wagnerin musiikilliset ja näyttämölliset ratkaisut olivat pitkälti aikaansa edellä, ja vasta nyt käytössä on teknologiaa, joka mahdollistaa näiden mielekkään toteutuksen.

Reininkullasta taottujen taikaesineiden avulla Alberich hallitsee Niebelheimia tyrannina. Suuren sormuksen ohella hänen veljensä Mime on takonut Tarnhelmin, kypärän, jonka avulla Alberich pystyy muuttamaan muotoaan.

Alberichin turhamaisuuteen vedoten Loge houkuttelee tämän esittelemään uusia voimiaan, Ensin Alberich ottaa suuren lohikäärmeen muodon, sitten pienen sammakon. Wotan ja Loge onnistuvat pyydystämään sammakko-Alberichin ottaen hänet mukaansa panttivankina.

Niebelheim-kohtauksen musiikki on jälleen mitä taidokkainta. Alasinten rytmisestä aihelmasta muodostuu oma johtoaiheensa, jota orkesteri muuntelee ja kehittelee kuvatessaan Alberichin orjavaltakuntaa. Lohikäärmeen ilmestyminen kirvoittaa orkesterista herkullisen pahaenteisiä vaskikuvioita.

Harjoituksissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vasket hioivat lohikäärmekohtausta, kunnes suureen käärmeen soiva ilmestys oli kasvanut luihin ja ytimiin pureutuvaksi kauhukohtaukseksi.

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vaskisoittajat harjoitustauolla. Kuva: Jari Kallio

Viimeisessä kohtauksessa Alberich luopuu kaikeista omaisuudestaan, myös suuresta sormuksesta, maksaakseen lunnaat vapaudestaan. Sormuksen palo on asettunut kuitenkin ikuisesti hänen sydämeensä, eikä todellista vapautta ole Alberichille luvassa.

Wotan ja Loge palaavat muiden jumalten seuraan ja ojentavat jättiläisille Alberichin aarteen ja Tarnhelmin. Wotan on kuitenkin vastentahtoinen luopumaan sormuksesta, kunnes Erda-jumalatar ilmestyy hänelle ja varoittaa Wotania sormuksen kirouksesta.

Erdan neuvoa noudattaen Wotan luopuu sormukesta. Jättiläisten välille puhkeaa kiista sen omistuksesta. Riidan tuoksinassa Fafner surmaa Fasoltin ja poistuu paikalta vieden aarteen mukanaan. Freia on vapautettu.

Häkeltyneinä tapahtuneesta jumalat etsivät mielenrauhaa Wotanin linnoituksen muurien suojista. Jumalten astellessa Valhallaan kantautuu Reinintytärten valituslaulu heidän korviinsa. Wotan kääntää kuitenkin näille selkänsä ja marssii linnoitukseensa. Reininkulta päättyy Valhalla-musiikin suureen orkesterihuipennukseen.

Viimeisen kohtauksen lumovoimaisimmat soinnit kohoavat neljän harpun kimmeltävästä kudoksesta, joka säestää Reinintytärten valituslaulua ja jumalten matkaa Valhallaan. Partituurissa mainitaan kaikkiaan seitsemän harppua, joista kuusi on sijoitettu orkesterisyvennykseen ja yksi näyttämölle. Nykyinstrumentein harppujen osuudet voidaan soittaa neljällä instrumentilla.

Salonen piti jälleen tarkoin huolta orkesterin soinnin läpikuultavuudesta antaen Wagnerin soitinnuksen ja kontrapunktin taidon loistaa täydessä mitassaan.

Kun orkesteriosuus oli hiottu kuntoon, vuorossa oli kaksi harjoitusta laulajien kanssa. Näiden kuluessa dynamiikkaa ja fraseerausta hienosäädettiin ensin orkesterin harjoitussalissa ja sitten näyttämöllä.

Kaikki draaman elementit kiedotaan lopulta yhteen näyttämöharjoituksissa, joita Kansallisoopperassa oli neljänä peräkkäisenä iltana, kolmen tunnin sessioina. Yhden harjoituksen aikana Salonen johti aina kahdesti kaksi kohtausta, joko alusta tai lopusta sen sijaan, että koko ooppera olisi käyty kerralla läpi. Näin esittäjistön ja kaiketi myös kapellimestarin itsensä oli helpompi omaksua kokonaisuuden yksityiskohtia, kun huomio voidaan kiinnittää kerrallaan vain kahteen kohtaukseen.

Anna Kelon näyttämöllepanon vaikuttavissa puitteissa laulajat ja orkesteri hioivat viimeisetkin yksityiskohdat huippuunsa Salosen johdolla. Näyttämöharjoituksissa muutamia dynaamisia ratkaisuja hienosäädettiin vielä optimaalisen balanssin saavuttamiseksi. Samoin crescendojen ja diminuendojen ajoituksiin sekä tempoihin tehtiin vielä siellä täällä pieniä tarkistuksia.

Näyttämöllä Reininkullassa saadaan kuulla erinomaista solistien joukkoa, joissa on sekä ensikertalaisia että kokeneita Wagner-veteraaneja, kuten Tommi Hakala Wotanina, Jukka Rasilainen Alberichina, Lilli Paasikivi Frickana, Tuomas Katajala Logena ja Jyrki Korhonen Fafnerina.

Mimen osaa laulavalle Dan Karlströmille ensimmäiset näyttämöharjoitukset tarjosivat tilaisuuden yllätyskaksoisrooliin, kun hän paikkasi Logena Tuomas Katajalaa, joka pääsi liittyään harjoituksiin vasta hieman myöhemmin.

Orkesteri ja Salonen näyttämöharjoituksissa Kansallisoopperassa. Kuva: Jari Kallio

Vokaali- ja orkesteriosuuksien sulavan yhteensovittamisen ohella näyttämöharjoituksissa harrastettiin myös luovaa äänisuunnittelua. Bayreuthissa Wagner käytti urkujen matalaa Es-urkupistettä luomaan teatterisaliin preludia edeltävää ambienssia. Urkujen sijasta Kansallisoopperan ääniteknikot olivat poimineet preludin alusta orkesterin kontrabassojen neljän tahdin mittaisen matalan Es-sävelen, joka oli tallennettu sampleriin.

Näin orkesteriavausta edeltää salin äänentoiston kautta humiseva Es-sävel, joka preludin etiäisenä kutsuu yleisön matkalle Wagnerin universumiin.

Huipputason vokaalisen ja soittimellisen osaamisen sekä kekseliäiden teknologisten sovellusten siivittäminä koko Kansallisoopperan tiimi on valmiina toteuttamaan Salosen ja Kelon näkemyksen Wagnerin Ringistä. Edessä on kiehtova matka.

– Jari Kallio