Amfion pro musica classica

arvio: Helsingin kamarikuoro ja monta Paciusta

29.2.2024 22:05 , Jätä kommentti ,
F. Pacius

F. Pacius

Yliopiston juhlasali

Yliopiston juhlasali

Harmonian henki. Fredrik Paciuksen seka- ja naiskuoroteokset. Helsingin kamarikuoro Nils Schweckendiekin johdolla. Tiistaina 27.2.2024 klo 19, Ritarihuone, Helsinki

Arvasin kyllä jo ennakkoon, että tästä tulee antoisa ja yllättäväkin ilta, kun sain kutsun Helsingin Kamarikuoron Pacius-konserttiin. Nimittäin en ollut koskaan kuullut tällaista kokonaiskatsausta Paciuksen kuorolauluihin. Tilaisuudessa oli 27 numeroa Paciuksen kaikilta tyylikausilta. Oli hämmästyttävää todeta se tyylillinen diversiteetti, joka Paciusta vokaalisäveltäjänä luonnehtii. Hän on niin paljon muutakin kuin miltei folkloreksi muuntuneita isänmaallisia lauluja, että oli hienoa päästä kurkistamaan stereotypioiden taa. Taustalla oli se mieltä sykähdyttänyt fakta, että Nils Schweckendiekin johtama kuoro oli juuri saanut Grammy-palkinnon (Saariaho: Reconnaissance). Vihdoinkin alkoi toteutua se, mitä Pacius ja hänen sukunsa yrittivät jo alunpitäen: nimittäin kansainvälisen huomion saaminen tälle mestarille. Tietenkin jo Topelius oli julistanut hänet ”meidän Paciukseksi”. Mutta voiko kansallinen ikoni päästä myös kansainväliseksi?

Oli Suomen musiikin historian melkoinen onnenpotku, että nuori Louis Spohrin kouluttama saksalainen viuluvirtuoosi jätti hyvän työpaikkansa Tukholmassa ja päätti lähteä Suomeen, Venäjän suuriruhtinaskuntaan, joka ei varmasti ollut mikään keskieurooppalaisen huippumuusikon toiveunelma. Hänessä täytyi olla annos seikkailijaa, kun hän ylitti talvella 1835 jäätä myöten reellä matkan Tukholmasta Turkuun. Henrik Borgströmhän hänet tänne houkutteli. Mutta kun Pacius näki Helsingin yliopiston Senaatintorilla, hän tajusi mitä voisi saada aikaan.

Kuoromusiikki oli yksi laji, jonka hän toi tullessaan Saksasta ja Ruotsista. Nyt esitetyt kuorokappaleet kuuuluivat mielestäni neljään ryhmään: pastoraaliset, heleäsävyiset, ruotsinkieliset biedermeier-kuorolaulut, saksalaiset sävellykset, uskonnolliset laulut ja virret sekä suomalaispatrioottiset numerot. Ensimmäisen ryhmän pelkät nimet jo kuvaavat kuultua musiikkia: Vårmorgonen, Vallgossen, Vårvisa, Till en fågel, Vid ett guldbröllop, Finska flickornas sång, Morgonsång. Ja kyseessä ovat sekakuorot eli naisäänet ovat mukana. Virkistävää kuultavaa pimeänä ja sumuisena helmikuun iltana Helsingissä vain korttelin päässä Borgströmin talosta Mariankatu 9:ssä, jossa suomalainen intelligentsia kokoontui ja otti Paciuksenkin, maahanmuuttajan, mukaansa.

Kun kieli vaihtuu ruotsista saksaksi, muuttuu myös laulun sävy ja musiikillinen tyyli. Bild der Erinnerung, Kriegers Abschied, Sehnsucht, Der Geist der Harmonie ovat tästä todisteena. Samoin illan ainoa suomenkielinen laulu ”Läksin minä kesäyönä käymään”; tyypillistä: heti kun tulee suomalainen topiikka, ilmaantuu musiikkiin polyfoniaa. Aivan kuin muutama vuosikymmen myöhemmin Busonin Finnische Balladen fugeeraavasa ”Iltaselle”- laulun parafraasissa.

Hyvin jyrkkä on muutos suoranaisiin virsiin, kuten Lovsjunger Herren Gud. Ne heijastavat Paciuksen vakavaa ja aitoa uskonnollisuutta julistuksen omaisesti. Mutta Die Vesperhymnen tapa käsitellä sanoja Jubilate ja Amen ovat esimerkkejä temaattisesta kehittelystä lajin puitteissa. Toisaalta laajat ja dramaattiset intervallihypyt esimerkiksi Motette-laulussa ovat jo Empfindsamkeit-toposta, ja ylipäätään monien laulujen lopuissa tuntuu, että teksti loppuu kesken, kun on vielä paljon sanottavaa musiikillisesti. Siksi jäädään toistamaan viimeistä säettä pitkäänkin. Musiikki se niin vaatii. Senkin uhalla, että olisi langweilig, pitkästyttävä, joka oli Paciuksen estetiikassa suurin synti. Siksi hän ei kirjoittanut sinfonioita. Ne olivat liian einförmig, eli yksituumaisia.

Konsertti huipentui, kuten odottaa saattoi, patrioottisiin lauluihin, joita oli kolme: Suomis sång. Hymn till Finland ”Och ila vi bort från Finlands strand” Kaarle kuninkaan metsästyksestä, ja tietenkin Vårt land. Tuliko siis Paciuksesta lopulta suomalainen? Ei koskaan. Paciuksen hiljattain (Bembölen asunnon ullakolta) löytynyt matkapäiväkirja Saksasta, jonne hän palasi 1857 tervehtimään entisiä opettajiaan, päättyy melko surullisesti. Hän on Hampurissa. Laiva on lähdössä kohti Helsinkiä. Pacius kirjoittaa päiväkirjansa viime sanat: ”Oi Hampuri, ihana Hampuri, … kaunis aika on ohi… kaikki on kuin unta, ja rakas, rakas Hampuri on kuin etäinen Eldorado takanani, oi Jumala, hyvä Jumala! Kiitos kaikista iloista, kaikesta! Kaikesta mistä olemme nauttineet….”

Mutta hänen kotiseututunteensa, Heimatinsa, ei estänyt häntä eläytymästä suomalaisuuteen niin vahvasti, että esimerkiksi Suomis sångissa on jo selvä suomalaisen tyylin marginaali, josta Sibelius saattoi jatkaa. Olen joskus ajatellut, että entä jos Emil von Qvantenin Suomis sångista olisikin tullut kansallislaulumme. Musiikin tietty melankolia olisi kuvastanut ns. kansallisluonnettamme ehkä aidommin kuin Maamme. Kun Ville Vallgren ystävineen lauloi Suomis sångia Pariisissa, iloisella retkellä Seinen rannoille, ihmettelivät ranskalaiset kuulijat, miten he olivat saaneet aikaan jotain niin kaunista.

Schweckendiek johti Vårt landin keveästi, vilkkaissa tempoissa. Hänellä on kyky huipentaa kuoronsa vaikuttavaan forteen. Vårt landin sävelmästä väitettiin, että se olisi alun perin saksalainen ylioppilaslaulu. Sakari Ylivuori mainitsi tämän käsiohjelmassa. Tähän täytyy kertoa eräs kokemus. Varsovassa pidetään aina maaliskuussa Beethoven-festivaali, jonka yhteydessä oopperassa esitetään jokin 1800-luvun unohdettu oopperateos. Tapahtumaa järjestää rouva Penderecki; ehdotin hänelle, että ottaisivat nyt vihdoin jonkin Paciuksen oopperoista.

Kerran kuulimme siellä Louis Spohrin oopperan Berggeist. Sen toisessa näytöksessä, yllättäen, alkaa soida tuttu melodia: hyvänen aika, tuohan on Maamme-laulu! Meitä alkoi naurattaa, mutta muut kuulijat samassa aitiossa eivät käsittäneet, vaan osoittivat paheksuntansa. Jos teoria pitää paikkansa, olisi siis tuo saksalainen juomalaulu hyvinkin voinut kulkeutua myös Spohrin teokseen. Sitä ei tiedetä, olisiko Pacius kuullut tuon oopperan opintoaikanaan Kasselissa.

Joka tapauksessa konsertti jätti kuulijat kohonneeseen mielenvireeseen. Tietenkin Maamme-laulu kuunneltiin seisten. Mutta ennen kaikkea pitkin iltaa saattoi vain ihailla, millaisen taituruuden Helsingin Kamarikuoro on saavuttanut Schweckendiekin johdolla. Muototaju on ehdoton ja jokaiseen lauluun rakentui vaikuttava huippukohta, sonoriteetti oli tiivis ja yhtenäinen. Laulajien paikkoja vaihdeltiin osien ’välissä’ varmaan juuri soinnin painottumisen kannalta. Konsertti ei ollut hetkeäkään yksitoikkoinen, siitä piti jo huolen Paciuksen synnynnäinen ja Moritz Hauptmannin, hänen teoriaopettajansa koulima, melodian taju. Mutta mikään musicus doctus ei Pacius ollut, eikä siis seurannut opettajansa hegeliläisiä oppeja eikä liioin antautunut tämän filosofin lumoihin Helsingin snellmannilaisissa piireissä. Paciukselle riitti, että hänen musiikkinsa puhutteli ihmisiä.

Olisi suonut, että Ritarihuoneella olisi ollut enemmän yleisöä etenkin Helsingin yliopistosta, onhan hän ’meidän Paciuksemme’. Nyt en tunnistanut kuin professori Laura Kolben puolisoineen yleisössä. Mutta hienoa, että Saksassa vaikuttava säveltäjä Juha T. Koskinen oli paikalla, koska hän säveltää tilausteosta juuri Schweckendiekin kuorolle.

— Eero Tarasti

Kategoria: Arviot

raportti: Sebastian Silèn pohjoismaisen musiikin äärellä

12.2.2024 13:28 , Jätä kommentti ,
Sebastian Silen

Sebastian Silen

Sebastian Silén – Jean Sibelius and Nordic Dances. Kolmas tohtoritutkinnon konsertti Sibelius-Akatemiassa, 10.2.2024, klo14, Organo-sali, Musiikkitalo

Sebastian Silén on tullut minulle tutuksi viime vuosina hänen esittäessään mm. Martin Malmgrenin kanssa Suomessa tuntemattoman Moses Pergamentin sävellyksiä. Mutta nyt kuultiin osa hänen varsinaista pääprojektiaan eli Jean Sibeliuksen viuluteokset pohjoismaisena musiikkina. Yhdistävänä teemana olivat tanssit sellaisina kuin ne ilmenevät taidemusiikissa kaikissa Pohjoismaissa. Matka näissä maisemissa alkoi Sibeliuksesta ja päättyi Sibeliukseen. Väliin mahtui monta tuttua ja vähemmän tuttua nimeä Tanskasta (Niels Gade ja Fini Henriques), Ruotsista (Tor Aulin sekä Julius ja Amanda Röntgen) sekä Norjasta (Edvard Grieg ja Johan Halvorsen).

Pohjoisen musiikin identiteettiä valotettiin näin yhden genren, tanssisarjan, puitteissa. Onnistunut valinta ajatellen Silénin soittajapersoonaa; kirjoitin ohjelmalehtiseen jälkipuoliskolla: ”… luontainen ja rento muusikkous, vapautunut, ei tarvitse jännittää …” Tietenkin helppous lavalla on aina suuren työn tulos. Silénin takana on kaksi maisterintutkintoa Zürichin Hochschule der Künstestä ja sitten Göteborgin yliopistosta. Hän on myös saanut palkintoja kilpailuista, soittanut solistina ja kamarimuusikkona festivaaleilla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hän on äänittänyt Fredrik Paciusta, Robert Kajanusta ja Jean Sibeliusta ja ollut konserttimestarina Tampereella ja Umeåssa sekä esiintynyt pohjoismaisessa radiodokumentissa ’Sibeliuksen unohdettu musiikki’. Silén on siis vannoutunut pohjoismainen muusikko. Merkittävistä ansioistaan huolimatta hän on säilyttänyt lavalla pelimannimaisen joustavuuden ja luonnollisuuden. Hän säteilee joka hetki soiton iloa. Jos kysyttäisiin, menisitkö tällaisen musiikintohtorin konserttiin ihan oikeasti, vastaisin, että ilman muuta.

Tietenkin kysymys siitä, mitä on lopultakin pohjoinen musiikki on auki. Carl Dahlhaus väitti, että Euroopan musiikissa on kaksi suurta perinnettä: saksalainen soitinmusiikki ja italialainen laulu. Mutta hän unohti tällöin kokonaan Ranskan, slaavit ja ennen kaikkea pohjoisen ulottuvuuden. Toisaalta vanhempi Tawaststjerna puhui kahdesta Sibeliuksesta: toinen oli pohjoinen skandinaavisessa mielessä ja toinen kalevalainen suomalaisugrilaisessa mielessä. Silén otti tämän kyllä huomioon ohjelmakommenteissaan.

Sibeliuksen kolme tanssia Masurkka, Valssi ja Menuetto op. 81 aloittivat konsertin. Siinä oli heti sekä eleganssia että draamaa ja veikeän siroja hyppyjä. Kolme tanssia sarjasta Six Morceaux op.79 lisäsivät virtuositeetin astetta, sävelkieli assosioi hetkittäin Brahmsin unkarilaisiin tansseihin, Leoš Janáčekiin ja Wieniawskiin. Mutta oli siellä aito sibeliaaninen laskeva triolikuviokin. Gaden sarjasta Folk Dances op. 62 kuultiin osa, joka vei meidät lähemmäs folklorismia. Fini Henriquesin Nordisk Dans ja Djaeveldans olivat täynnä myös huumoria. Tämä henkilö, herra Henriques (1867-1940) oli Sibeliuksen ystävä Berliinin opintovuosina; Silén kertoi, kuinka yhdessä he huvittelivat pestautumalla soittajiksi paikalliseen sirkukseen ennen trapetsitaiteilijan numeroa, Sibelius salanimellä Doktor Müller – tämä tietenkin rahan ansaitsemismielessä krooniseen talouskriisiin. Mieleeni tuli myös H.C. Andersenin romaani Lykke Peer fiktiivisestä säveltäjästä. Folke Gräsbeck kertoi väliajalla perehtyneensä Fini Henriquesin tapaukseen, mutta että kansanmusiikin suhteen Sibelius halusi välttää Heimatkunstin leimaa (Walter Niemann).

Ruotsista kuultiin Tor Aulinilta Midsommardans vuodelta 1906 ja Röntgenien avioparin hyvin soittimellinen Schwedische Weisen und Tänze nrot 4 ja 6. Hienot valinnat, sillä emmehän Suomessa juuri koskaan kuule ruotsalaista musiikkia. Sen sijaan Edvard Griegin Norjalaisen tanssin op. 35 tunsivat jo salissa kaikki. Kun tutkin käsitettä ’pohjoinen musiikki’ erääseen Ruotsin Tiedeakatemiaan symposioon Göteborgissa, valitsin esimerkin tyypillisimmästä pohjoisesta musiikista jota saattoi ajatella, nimittäin Griegin pianokonserton. Kerrotaan, että kun Grieg soitti sen Roomassa Lisztille, tämä keskeytti säveltäjän haltioissaan: ”Ihastuttavaa, g eikä gis! Miten hurmaavan ruotsalaista (!)” (ks. Synteesi 4/2016, s.56).

Johan Halvorsenia oli myös mukavaa kuulla, hänhän toimi opettajana muistaakseni Helsingissäkin. Ja lopulta palattiin Sibeliukseen eli soitettiin hänen myöhemmältä kaudeltaam 5 Dances Champêtres op. 106, 1924/1926). Ne eivät enää ole kovinkaan lähellä kansantansseja, sillä sana champêtre onkin jo ranskaa eli maaseutu nähdään kuin pariisilaisen salongin ikkunasta: dejeuner sur l’herbe.

Konsertin pianopartnerina toimi aivan erinomaisen varmasti ja ilmeikkäästi soittanut Satu Elijärvi. Käsiohjelma oli tietenkin tohtorikandidaatin itsensä kirjoittama ja erityisen intelligentisti ja tyylikkäästi laadittu. Silén on myös erinomainen puhuja; tässä tapauksessa suullinen viestintä olikin paikoillaan, kuten todettiin konsertin jälkeen ajatuksia vaihdettaessa hänen kanssaan; pitkä sarja kansantasseja peräkanaa olisi muutoin ehkä ollut yksitoikkoista. Aluksi vähän ihmettelin, että miksi kieli oli englanti, kun nyt sentään ollaan Suomessa ja odottaisi suomea ja/tai ruotsia, mutta varmaan yleisössä oli ulkomaalaisia. Joka tapauksessa on hauskaa ja antoisaa seurata tätä tohtorikäytäntöä naapurilaitoksessa ja sitä miten erilaisilla tavoilla sen voi toteuttaa.

– Eero Tarasti

Kategoria: Eero Tarasti, Raportit

CD-arvio: Dalia Stasevska ja Leiviskä-ilmiö

3.2.2024 20:04 , Jätä kommentti ,

BIS-CD_Leiviskä-Stasevska

Helvi Leiviskä: Orchestral Works, Vol. 1. Lahti Symphony Orchestra, Dalia Stasevska, conductor, SACD, BIS [2023]. Sinfonia brevis Op. 30. Orchestral Suite No. 2, Op. 11, Symphony No. 2, Op. 27

Täytyy sanoa, että jos pitäisi valita vuoden levy, niin se olisi nyt sitten tässä.On suorastaan käsittämätöntä, miten uudelta ja erilaiselta Leiviskä kuulostaa, kun on saanut tottua lähinnä vain YLEn äänitearkiston äänitteisiin. Nyt onkin siirrytty Leiviskän vastaanotossa toiseen kauteen, jossa hänestä alkaa jo olla useampia vertailtavia tulkintoja, kuten kaikista suurista säveltäjäklassikoista. Sillä tuohon kategoriaan hän nyt eittämättä kuuluu, matka kansainväliseen kuuluisuuteen ja arvostukseen on alkanut. Asema 1900-luvun yhtenä johtavana sinfonikkona ja tradition jatkajana on muotoutumassa ja jo selviö sille, joka tämän levyn kuulee.

Mistä se johtuu? On Leiviskän onni, että juuri Dalia Stasevska on hänet löytänyt ja tietenkin erityisesti Sinfonia Lahti. Jotta tulkinta todella vaikuttaa täytyy esittäjän tajuta ensiksi sen ’isotopiat’. Apua! Nyt se alkaa sillä semiotiikalla. Ei hätää, kerrottakoon, että isotopia on tekstin, minkä tahansa, myös säveltaideteoksen merkityksen syvä taso, josta kaikki mikä tapahtuu sitten ’pinnalla’, johtuu. Jos isotopiaa ei tajua, ei kannata yrittää. Se ei siitä parane, että sanoo: soita tässä kovempaa tai hiljempaa, tässä nopeammin tuossa hitaammin. Ei, täytyy ymmärtää musiikin kätketty sanoma, mikä ei nyt kylläkään ole välttämättä mikään esoteerinen salaisuus, kuten jotkut kuvittelevat erityisesti Leiviskän kohdalla.

Musiikin merkitykset liittyvät sen kaikkiin osatekijöihin, tyyliin, topoksiin, sinfoniamuotoon, lajiin jne. Nämä levytetyt Leiviskän sinfoniat antavat ensi vaikutelmanaan vahvan tunteen itävaltalais-saksalaiseen traditioon kuulumisesta. Tämä musiikki on sen suoraa jatketta.Vaikka oli kulunut jo lähes 50 vuotta siitä kun Leiviskä todella oleskeli ja opiskeli Wienissä ja sai elää tämän kulttuuriperinnön maailmassa, ovat nämä sinfoniat kuin myöhäsyntyisiä kunnianosoituksia sille. Se ei kuitenkaan tule esiin naiivin silmiinpistävästi; ei voi sanoa, että hänellä olisi noita wieniläisiä kansanomaisia topoksia à la Hänschen klein geht allein, mutta silti on kohtia, jotka soivat mahlermaisesti silloin kun raskas, täyteläinen polyfonia hieman väistyyja pilvien seasta pilkahtaa sellosooloa, käyrätorven signaalia tai puupuhallinten iloittelua. Kaikki yhtä lailla wieniläisiä eleitä, vaikkei Leiviskä juuri arvostanut Mahleria (hän kuului vakaasti Bruckner-puolueeseen). Ehkä olisi erehdys kutsua Leiviskän sinfoniatyyliä vieraannutetuksi, verfremdete, wieniäisklassismiksi.

Nimittäin taustalla on myös yksi suuri hahmo: J.S. Bach. Leiviskän sinfoniat ovat kuin 1900-luvulle siirrettyjä jättimäisiä Bach-fuugia; ne ovat juuri tuota Ernst Kurthin propagoimaa lineaarista kontrapunktia. Kuten korkean barokin sävellyksissä Leiviskän tekstuuri on jatkuvaa, sitä ei katkaista taukojen erottamiin dramaattisen vastakohtaisiin aiheisiin, mikä oli wieniläisklassisen tyylin suuri keksintö. Ei. Musiikki virtaa Leiviskällä vankkumatta eteenpäin eräänlaisena prosessina – joka on samalla simultanismia. Ts. tapahtuu koko ajan rinnakkain merkittäviä asioita. Vaaditaan kapellimestarilta suurta taitoa ottaa huomioon tämä, tuoda etualalle johtava ääni, mutta antamatta sivuäänien samalla hukkua. Ja lisäksi eläytyä kaikkien ’eleiden’ ilmeeseen, esteettiseen perusvireeseen.

Näin tapahtuu Stasevskan ja Lahden orkesterin kohdalla. Orkesterin soittajat ovat sisäistäneet Stasevskan tulkinnan ideat. On totta se, minkä jo Einar Englund huomasi, että Leiviskällä ei ole juuri taukoja, jolloin musiikki pysähtyisi. Mutta juuri siksi musiikin teho on huumaava. Se perustuu jatkuvaan kehittelyyn, developing variationiin, kuten Schönberg sanoi, ja vie teokset ehdottomaan lopputulokseen. Leiviskän musiikki on kuin ’tietoisuuksien polyfoniaa’; lainaan tuon termin kirjallisuuden alalta ja formalisti Mihail Bahtinilta.

Sinfonia breviksen Leiviskä sävelsi 70-vuotiaana, mutta mikä vitaalisuus siitä henkiikään! 2. sinfonia ei sekään ole enää mitään varhais-Leiviskää, vaan vuodelta 1954. Kaikki arvosteljat tunnistivat teoksen vakavahenkisyyden. Sitä pidettiin koruttomana ja hetkittäin aavemaisena, resignoituneena. Se ei ala millään markantilla pääteemalla, vaan aivan vaatimattomalla, liki tunnistamattomalla motiivilla, josta heti alkaa kehkeytyä teoksen polyfoninen kudos. Klami kirjoitti, että teos oli vakava ja vakaumuksella tehty työ. Miksikä sitten ei? Hän piti Leiviskän tyyliä oudon kalvakkaana; oikeastaan ihmettelee, että joku viitsii kirjoittaa noin entisen opiskelukaverinsa työstä Wienin ajalta.Mutta nyt meidän ei tarvitse välittää enää tuosta reseptiosta,sillä kummankin sinfonian todellinen olemus on nyt kirkastunut Stasevskan tulkinnan myötä.

Levyllä on myös orkesterisarja Leiviskän musiikista elokuvaan Juha, jonka hän sävelsi jo 1937. Kyseinen Nyrki Tapiovaaran filmi on suomalaisen elokuvataiteen klassikko, ensimmäisiä elokuvia, joissa oli läpisävelletty musiikki, kuten Madetojallakin samaan aikaan. Mutta kun kysyy nyt joltain kaksikymppiseltä musiikin opiskelijalta, tietääkö hän Nyrki Tapiovaaran, vastaus on: ei! Never heard. Niin pian klassikot voivat unohtua. Saattaa olla yllättävää, että Helvin kaltainen sinfonikko kykeni myös laatimaan musiikkia elokuvaan, mutta niin vaan kävi ja se teki hänestä myös suomalaisten aikakauslehtien julkkiksen. Tästä musiikista muodostettu sarja on kuitenkin sinfoninen; tietenkin elokuvan tunteva osaa kuvitella, mihin esimerkiksi liittyy Kehtolaulun lyyrinen melodia.

Kun levyn kannessa siis lukee Orchestral Works vol. 1 on selvää, että jatkoa seuraa! On vielä Leiviskää levyttämättä.

Kirjallisuutta: Eila Tarasti 2017. ”Nouse, ole kirkas”. Helvi Leiviskän elämä ja teokset. Helsinki: Kultturiperintöjen akatemia/Suomen Semiotiikan Seura, 619 s.

– Eero Tarasti

Kategoria: Päävalikko

CD-arvio: Linda Suolahti tekee löytöjä naisten musiikista

2.2.2024 21:45 , Jätä kommentti ,

unrecorded

Unrecorded. CD, Alba Records [2023]. Linda Suolahti, viulu, Tiina Karakorpi, piano ja Maria Viluksela, altto.Helvi Leiviskä: Viulusonaatti g-molli, op. 21; Ann-Elise Hannikainen: Zafra; Cecilia Damström: Celestial Beings op. 47 (2016) sekä Helvi Leiviskä: Impromptu (1928)

Kyseinen äänite on todella merkittävä tapahtuma kotimaisten viulistien saralla, jolla Linda Suolahti lunastaa kiistatta paikkansa niin muusikkona kuin uuden sävelkielen puolestapuhujana. Kaikkein tärkein on kunnossa: yksinkertaisesti sanottuna viulun ääni. En tiedä, miksi joillakin viulisteilla se on kitisevä ja joillakin niin kaunis, että sitä jaksaa kuulla miten paljon tahansa. Suolahti kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan. Lisäksi musiikin tulkitsijana hän liiikkuu luontevasti laajalla alalla – ja ennenkaikkea tämän levyn teokset on erittäin oivaltavasti valittu. Taustana on Suolahden aktiivinen rooli Kokonainen-festivaalissa, jota pääsin kerran seuraamaan Janakkalan kirkkoon.

Helvi Leiviskän viulusonaattia en ole kuullutkaan näin vakuuttavana esityksenä – ja tässä on tietenkin keskeinen rooli myös Leiviskään erikoistuneella Tiina Karakorvella. Hän osasi tuoda pianon esiin riittävällä painokkuudella tarpeen vaatiessa. Hänellä on myös loistava kuviotekniikka. En ollut huomannut aiemmin, miten dramaattinen tämä teos on alkaen jo sen avaussäkeistä ja pisteellisistä rytmeistä. Teos on sävelletty aivan sodan päättyessä 1944, jolloin Helvin nuorin veli, lahjakas säveltäjä Aulis oli kaatunut.

Mutta musiikki elää omassa maailmassaan ja tämä pitää paikkansa erityisesti Helvi Leiviskään, jota on aivan turha liittää mihinkään naismusiikin kategoriaan (sitä hän ei itse halunnut, vaan suhtautui ajatukseen ironisesti) eikä liioin mihinkään teosofiseen maailmankatsomukseen. Hän yksinkertaisesti teki musiikkia kaikella taidollaan ja fantasiallaan, joka oikeastaan vasta nyt on alkanut toden teolla paljastua ihmisille, kun hänen sävellyksiään on alettu esittää. Ei tätä viulusonaattia kannata rinnastaa mihinkään Franckin tai Saint-Saënsin sonaattiin, vaikka ranskalaisvaikutteet ovatkin ehdottomasti taustalla. Ihmettelen oliko Helvi tuohon mennessä kuullut esimerkiksi Chaussonia sillä ainakin hänen vuolas impressionistis-romanttinen pianotekstuurinsa viittaa niin vahvasti tuohon suuntaan. Helvihän oli itse pianisti, jonka bravuuri oli Franckin Preludi koraali ja fuuga. Hän kirjoittaa myös viululle hämmästyttävän sujuvasti, hetkittäin kaksoisotteissa tulee mieleen Sibelius. Linda Suolahden viulu taas taipuu kaikkiin tarvittaviin moodeihin linjakkaasti,sekoittuen niin hitaan osan hartaaseen sointukudokseen kuin ääriosien vilkkaaseen ja vauhdikkaaseensatsiin. Hän on aina ilmeikäs ja vakuuttava.

Ann-Elise Hannikaisen Zafran myötä astutaan aivan erilaiseen maailmaan; tässä on enemmän gallialaista leikkisyyttä, mutta myös virtuoosisia pyrähdyksiä. Muistan Hannikaisen Sibelius-Akatemiasta opintokaudeltani. Hänhän on niitä kotimaassaan unohdettuja säveltäjiä, jolta nyt sentään saatiin esitettyä tuo pianokonsertto hiljattain (muuten Helvi Leiviskäkin kuuli teoksen ja onnitteli säveltäjää siitä).

Cecilia Damström yllättää aina kuulijansa luomisvoimallaan ja fantasiallaan. Hänen Taivaalliset olentonsa on kirjoitettu viululle ja altolle, mikä herättää ehkä hieman ennakkoluuloja, mutta saa kyllä hämmästyä: efektit ovat täysin orkestraalisia miltei sonoristisia à la Penderecki kun kumpikin saa soittaa epätavallisissa rekistereissä. Damströmille ohjelmat ovat kaiketi tärkeitä, tosin niiden suhteen taitaa olla niin, että hänen musiikkinsa on niin värikästä ja taidokasta, että se elää ihan omalla painollaan. Jo Arnold Schering sanoi, että kirjallinen ohjelma on säveltäjälle kuin rakennustelineet: kun sävellys on valmis ne voidaan purkaa. Ei silti, tällä kertaa programmit olivat aivan kiinnostavia ja kivoja latinistillekin, sillä ne viittasivat antiikin mytologian kolmeen naishahmoon: Afroditeen, Persephoneen ja Athenaan. Ne olivatkin hieman niin kuin La Bruyèren Muotokuvia, ja ne tuntuivat käyvän eräänlaista dialogia joidenkin kanssa. Kun musiikki on avautunut jossain yllättävän kauniissa sonoriteetissa, se särkyy kun henkilö, musiikillinen aktori alkaa kiivaasti väittää jotain.Tämä on tosiaan Musik als Klangrede. Duo Suolahti ja Mari Viluksela oli niin vaikuttava ja toimiva, että efektit olivat todella kuin isosta ensemblesta lähtöisin.

Levy päättyy Helvi Leiviskän viehättävään vignettiin, hommageen Pekka Ervastille, Helvin kunnioittamalle Ruusuristin johtajalle.

– Eero Tarasti

Kategoria: Levyarviot

arvio: Paluu 20-luvulle: Leiviskä, Klami ja muut

1.2.2024 20:18 , Jätä kommentti ,
Esa Ylönen. Kuva © Juha Metso

Esa Ylönen. Kuva © Juha Metso

Esa Ylösen toinen jatkotutkintokonsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa lauantaina 27.1.2024 klo 14: Esa Ylönen, piano, Terhi Ignatius, viulu, Stephan Graffe, viulu, Miroslav Kovaf, alttoviulu, Michal Hreño, sello

Tämän arvion johtava teema on tietenkin Helvi Leiviskä, jonka musiikkia on nyt alettu esittää ja levyttää merkittävästi enemmän kuin aiemmin. Hänet on siis löydetty ja kun äänitteitä voi kuulla missä tahansa, on kyseessä myös Leiviskän kansainvälisen maineen leviäminen, minkä hän yhtenä 1900-luvun johtavista naissäveltäjistä ansaitsee.

Esa Ylösen jatkututkintokonsertti todisti, miten väittelytapahtuma voi olla monimuotoinen sisältäen puhetta, kuvaa ja musiikkia vuorotellen. Etenkin kun kyseessä on näinkin laaja historiallinen katsaus kuin Ylösen projekti Erkki Melartinin sävellysluokasta v. 1924. Se oli nimittäin lähtökohta ja alusta monen merkittävän säveltäjän uralle kuten Helvi Leiviskän ja Uuno Klamin ja myös vähemmän tunnettujen kuten Onni Lampénin ja Yrjö Gunaropuloksen – kukapa onkaan edes kuullut viime mainittuja nimiä, joten voi suositella, että sarjaan unohdettuja naissäveltäjiä liitettäisin toinen ryhmä: unohdettuja miessäveltäjiä.

Onni Lampénin (1899-1944) Viulusarja (1924) sai pätevän ja kauniin tulkinnan Terhi Ignatiuksen jousella. Ensiosa Chanson matinale sisälsi runsaasti kokosävelasteikkoja, tuli mieleen jo ranskalaisten klavesinistien periaate: Il faut noyer le son (täytyy hukuttaa sävel). Toinen osa Barcarole toi esiin vielä enemmän akvaattisia assosiaatioita alaspäisin arpeggioin. Oli myös dramaattinen keskitaite. Viimeisen osan Seireenit aikana projisoitiin kankaalle mm. Ville Vallgrenin Havis Amandaa eri puolilta, se sopi tähän erinomaisesti. Muuten kautta koko tilaisuuden nähdyt maisemat olivat mustavalkoisia kuvia Helsingistä 1920-luvulla. Yleensä ne elävöittivät tapahtumaa, eihän väitöksen tarvitse toki olla pitkästyttävä. Mutta joskus ne myös hieman häiritsivät Leiviskän ja Klamin kohdalla, kun huomion pitäisi kokonaan kiinnittyä musiikin kehittelyyn.

Toinen numero toi lavalle tshekkiläismuusikoita Brnosta. Heidän panoksensa oli keskeinen koko illan musisoinnin yleisilmeessä, sillä he edustivat tshekkiläistä viulukoulua ja traditiota, joka ei ole sama kuin suomalainen. Leiviskän trioa on viime aikoina alettu esittää runsaastikin mm. Tiina Karakorven, piano (ja Annemarie Åströmin, viulu, ja Ulla Lampelan, sello) ansiosta, mutta myös Zoltán Takács on vienyt sitä Keski-Eurooppaan japanilaisen pianistin Saki Konon ja Lauri Rantamoijasen (sello) kanssa. Nuotit on toimittanut Fennica Gehrman mutta em. muusikot ovat tehneet niihin omia muutoksiaan, kuten niin usein sattuu. Joka tapauksessa aiempien kuulemiskertojen perusteella Leiviskän (1902–1982) trio on 22-vuotiaan säveltäjän hämmästyttävän kypsä teos, ja suorastaan radikaalin dramaattinen. Ylösen ensemblen käsissä teos sai kuitenkin uudenlaisen tulkinnan, pehmeämmän ja romanttisemman. Pianisti vetäytyi hienotunteisesti hieman taka-alalle, jotta jouset pääsivät esiin. Joka tapauksessa Leiviskän varhainen kypsyys musiikin muodonnassa kävi jo selvästi ilmi. Mutta vahinko, että hän ei itse uskonut siihen, vaan halusi opiskella lisää ja aina vaan lisää säveltäjän taitoja. Lopulta hän alkoi 60-luvulla korjailla vanhoja sävellyksiään, mutta ei lainkaan niiden eduksi.

Väliajalla vaihdettiin kuulumisia paikalle löytäneiden musiikkitieteilijöiden kanssa ja muutenkin konsertissa oli runsaasti yleisöä. Järkevästi se oli laitettu maksuttomaksi.

Sulho Ranta (1901–1960) tunnetaan enää hänen hauskoista musiikinhistorioistaan, mutta aikanaan hän oli vaikuttava musiikkipersoona Helsingin musiikkielämässä. Säveltäjänä hän tahtoi olla radikaali avantgardisti. Hänen Quartetto inquietoa opus 9 en ollut koskaan ennen kuullut. Teoksessa on lukematon määrä osia eri karaktääreissä. Se on hyvin eleellistä, suosii raskaita klustereita bassossa, dramaattisia kärjistyksiä, lyhyitä fraaseja, eikä ole missään tapauksessa ’kehittelevää musiikkia’; efekti on usein suorastaan surrealistinen – ja tähän sopikin kuvitukseksi Helsingin koneromanttiikkaa tuolta vuosikymmeneltä. Muuten Sulho Ranta säveltäjänä tuo lähinnä mieleen tuon orientalistisen laulun Rarahu Katri Valan runoon, jota mm. Helen Metsä on tutkinut.

Yrjö Gunaropuloksen viehättävä Elegia altolle oli jo 1930-lukua, mutta atmosfääriltään sangen melartinmaista.

Uuno Klami (1900-1961) oli Helvin sävellyskumppani ja he molemmat läksivät Wieniin täydentämään opintojaan. Mutta Klami lähti sitten Pariisiin, minne Helvi ei ikävä kyllä koskaan päässyt, vaikka oli jo käynyt ranskan kurssejakin. Klamin Pianokvartetto D-duuri (1922) sisältää paljon jousien tiheää havinaa ihan kuin Sibeliuksella. Mutta harmoninen tekstuuri on sangen ranskalaista – mitä Helena Tyrväinen on tutkinut ansiokkaassa ja monumentaalisessa Klami-väitöskirjassan Helsingin yliopistoon. Hänen kirjansa on fundamentaali aivan samoin kuin Eila Tarastin ”Nouse ole kirkas” Helvi Leiviskän koko elämän suhteen. Nämä kirjat täytyy tuntea jos liikkuu tuon kauden suomalaisessa musiikkimaailmassa ylipäätään. Klami on samalla tavalla kehittelevän satsin kannalla kuin Leiviskä ja hänkin hiljenee mietiskelyyn hetkittäin. Mutta Klami ei olisi Klami, ellei finaalin Prestissimo energicossa lopussa puhkeaisi esiin groteskeja cancan-rytmejä. Loppu on varsin repäisevä ja assosioi populaarimusiikkiin.

Jäämme odottamaan vielä jatkoa tälle Ylösen tohtorikonserttien sarjalle, jossa hän tarjoaa sujuvasti omintakeisia ratkaisuja taideyliopiston väittelyperinteelle. Hän hallitsee erinomaisesti, ilmeikkäästi ja selkeästi puheen ja musiikin yhdistämisen samaan esitykseen, mikä on aika vaativa laji. Muusikkona hän jo kokenut ensemblesoittaja oli sitten kyseessä lied tai kamarimusiikki. Kaiken kaikkiaan iltapäivä oli innostava elämys ja retki suomalaisen musiikin lähihistoriaan.

– Eero Tarasti

Kategoria: Arviot