Aarne I. Koskimies: Pappilan pojasta musiikkivaikuttajaksi. Iivari E. Koskimiehen elämä. Helsinki 2023 (kustantaja Aarne I. Koskimies), 180 s. ISBN 978-952-94-8475-1

Musiikin historian suurten narratiivien rinnalla ja niiden perustana kulkee toisia juonteita, joista ei paljoa puhuta, jotka on jo unohdettu tai jääneet syrjämaininnoille. Ne ovat sitä musiikin mikrohistoriaa, joka on sama kuin musiikkielämä sellaisenaan wie es eigentlich gewesen ist. Siksi on todella hienoa ja arvokasta sukeltaa tähän maailmaan, jossa sitten kiinnekohtina vilahtelee kuuluisuuksiakin.

Professori, ylilääkäri Aarne I. Koskimies, hieman muusikko itsekin, on kirjoittanut elämäkerran isoisästään Iivari Koskimiehestä (1873–1929). Se ei ole vain suvun nostalgiaa, niin kuin usein tällaisissa opuksissa, vaan hommage henkilölle, joka omisti elämästään niin paljon musiikille sen moninaisissa muodoissa. Jos puhutaan Suomesta musiikkimaana täytyy muistaa, ettei se ole mistään tyhjästä noussut, vaan juuri Iivari Koskimiehen kaltaisista ’vaikuttajista’ eli influenssereista kuten nykyisin sanottaisiin.

Tietenkin uppoudumme samalla tämän kiinnostavan suvun historiaan eli alun perin Forsmaneihin – ja jotka saivat vuosisadanvaihteen suuressa suomalaisuusaallossa uuden nimenkin Koskimies. Toisaalta Yrjö-Koskiset ovat Forsmanien aateloitu haara ja mieleen tulee tietenkin suomalaisen historian kirjoituksen grand homme Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen ja tämän visionäärinen teos Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879/1960).

Toisaalta monet nimensä suomentajat olivat tuolloin täysin kaksikielisiä eikä kielitaistelulla ollut mitään merkitystä Iivari Koskimiehellekään. Työuransa alkupuolen hän teki Uudenkaarlepyyn ruotsinkielisen seminaarin musiikinlehtorina, ja jälkipuoliskon Jyväskylän suomenkielisessä seminaarissa. Hän oli siis pedagogi, säveltäjä,pianisti, orkesterin ja kuoronjohtaja, musiikkiarvostelija ja soitinten kuten urkujen, klavesiinien ja viulunrakentaja ja oikeastaan taitava puuseppä. Nuorena hän oli melkoisen aikaa mahdollisuuksien vanki opiskellessaan Helsingissä ensiksi maanmittausinsinöörin ammattia, sitten kieliä ja kirjallisuutta ja sitten yhä enemmän musiikkia, kuten musiikin teoriaa Jean Sibeliuksen johdolla ja urkujen soittoa Oskar Merikannon opissa.

Taustana olivat vahvan pappissuvun perinteet ja onkin tällaisessa teoksessa syytä lähteä ab ovo, eli hänen isoisästään Pohjanmaalla vaikuttaneesta kirkkoherra Oskar Forsmanista (1815–1886); hän oli yhtaikaa herännäisliikkeen kantava voima, mutta tuki myös ehdottomasti opillista sivistystä. Hänellä oli 7 lasta ensiksi Lovisa von Essenin kanssa ja tämän kuoltua 9 lasta Maria Ahlholmin kanssa. Tästä haarasta syntyi sitten lopulta nuorimpana Iivar Eliel, tämän kirjan pääaihe.

Hän kävi koulua Ilmajoella ja Vaasan suomalaisessa lyseossa; siellä hän aloitti jo musiikin harrastuksen, Iivari johti kvartettia, jossa lauloi mm. Heikki Klemetti. Vaasan soitannollisella yhdistyksellä oli orkesterikoulu, jossa Iivari perehtyi moniin soittimiin. Kun hän ystävystyi Axel Törnuddin kanssa, hän opetti tämän soittamaan huilua.

Sitten alkoivat yliopistovuodet Helsingissä 1892–1897. Iivari oppi tuntemaan pääkaupungin musiikkielämän suuruudet Richard Faltinin, Jean Sibeliuksen ja Robert Kajanuksen. Hän opiskeli musiikkia Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa, jossa musiikin teorian ja sävellyksen opettaja oli Sibelius. Hän vaihtoi kesäaikaan kirjeitä Sibeliuksen kanssa, kun tämä oli tarkastanut hänen soinnutustehtäviään ja suositellut eräitä saksalaisia oppikirjoja (mm. Busslerin Der strenge Satzia ja Freie Satzia). Iivari opiskeli myös viulunsoittoa saksalaisen Wilhelm Santén johdolla sekä suomalaisen tunnetun viulistin Eemil Jurvan kanssa. Pianotunteja hän otti Jalmari Hahlilta, joka oli myös YL:n johtaja. Iivarikin johti tätä kuoroa; hän esiintyi laulujuhlilla, jotka olivat tuohon aikaan suuria kansallispatrioottisia tapahtumia sortokauden Suomessa. Hän toimi myös Uuden Suomettaren musiikkiarvostelijana ja julkaisi niitä kaikkiaan 81. Ne heijastavat ammatillista pätevyyttä, ovat innostuneita mutta myös kriittisiä esim. sävelpuhtauden suhteen (Iivarilla oli absoluuttinen korva). Taitelijaluettelo eli henkilöt, joista hän kirjoitti, osoittaa, miten kansainvälistä Helsingin musiikkielämä jo tuolloin oli, vieraita oli Teresa Carreñosta Alfred Reisenaueriin, Eugen d’Albertista Aino Acktéhen.

Tärkeä tapahtuma oli yliopiston promootiojuhla 1897, jossa Iivari sai maisterin seppeleen kihlatultaan Hildur Sandströmiltä. Hän kirjoitti laajan esseen mm. Sibeliuksen promootiokantaatista, jonka sanat olivat sukulaisen A.V. Forsmanin. Tunnetuin sävelmä siinä on virsikirjaan päätynyt Soi kunniaksi Luojan.

Sitten tuli aika perustaa perhe ja ottaa vastaan jokin toimi; se oli Uudenkaarlepyyn seminaarin lehtoraatti 1898–1917. Kaupunki oli täysin ruotsinkielinen, mutta se ei Iivaria haitannut, Hän opetti innokkaasti, teki opintomatkat Saksaan ja Sveitsiin 1902 ja 1910. Hän perusti orkesterin ja ns. eliittikvartetin – ja järjesti suuren määrän konsertteja impressaarina ja tutustui näin edelleen laajoihin musiikkipiireihin; monet kuuluisuudetkin tahtoivat esiintyä tässä syrjäisessä kaupungissa. Heitä olivat Maikki ja Armas Järnefelt, Eino Rautavaara, Selim Palmgren, Sulo Hurstinen, Elli Rängman, Irma Tervani jne. Siinä sivussa hän alkoi rakentaa urkuja niiden alusta alkaen mm. Björköön kirkkoon – sitten Jyväskylän seminaariin jossa ne on yhä nähtävillä – ja myös klavikordeja. Voi siis sanoa, että hän oli suorastaan renessanssimainen, mielettömän laaja aktiviteetti.

Kun Jyväskylässä tuli auki lehtoraatti, jota hän haki ja sai toiselta sijalta ts. ohittaen Vilho Siukosen. Niin tuli muutto huomattavasti vilkkaampaan kaupunkiin jatkamaan E.A.Hagforsin ja P.J. Hannikaisen työtä. Iivari hoiti virkaa 1917–1929 eli kuolemaansa saakka. Hän sai toimen yhteiskunnallisena murrosaikana. Jyväskylässä jatkuivat samat työt kuin aiemmin eli Jyväskylän amatööriorkesterin johto 1919–1925, mieskuoro Sirkkojen johto 1918–1920, ja osallistuminen laulujuhliin. Hän oli erittäin pidetty henkilö: mm. Sointu Leiviskä, Helvin sisar, kirjoitti hänestä Hildurille Iivarin poismenon jälkeen: ”Minä en ole koskaan kenestäkään opettajastani pitänyt niin paljon kuin Iivari-sedästä, enkä saanut kuitenkaan aikaan edes kirjettä hänelle, ennen kuin oli liian myöhäistä, hän olisi saanut yhden pikkuilon kenties lisää tässä elämässä.” Tänä Jyväskylän aikana Iivari alkoi myös säveltää, mutta vaatimattomana piti töitään piilossa. Lauluja on 42, soitinsävellyksiä 12 mm. pianolle; joitakin on äänitetty.

Tämä kirja on viehättävää luettavaa; sen laatimista on helpottanut varmasti suuresti se, että Iivari piti päiväkirjaa, jonka avulla nyt voidaan ajoittaa kaikki hänen elämänsä tapahtumat ja vihkiytyä siihen, mitä hän tunsi ja ajatteli. Aarne I. Koskiemies on myös nähnyt suuren vaivan hankkiessaan teokseen niin hienon ja tuoreen kuvituksen. Kirja on myös elegantisti taitettu ja painettu. Tässä on todella uusi näkökulma kotimaisen musiikin historiaan.

– Eero Tarasti