Meta4, Sinfonia Lahti ja Kerem Hasan John Adamsin Absolute Jestin parissa Sibeliustalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Tämän viikon Sibeliustalon konserttiin Sinfonia lahti oli saanut vieraikseen residenssitaiteilijansa Meta4-kvartetin sekä mainion nuoren brittikapellimestari Kerem Hasanin. Illan ohjelman ytimen muodosti John Adamsin nerokas Absolute Jest (2011), jota kehysti kaksi värikylläistä orkesterimaalausta, Claude Debussyn Faunin iltapäivä (1895) sekä Nikolai Rimski-Korsakovin Šeherazade. 

Absolute Jest juhlistaa Beethovenin musiikin sammumatonta energiaa, jonka ehtymätön virta on tunnusomaista myös Adamsin omassa tuotannossa. Beethoven olisi varmasti tunnistanut sukulaissielun esimerkiksi Harmonielehren (1985) avauksen itsepintaisesti jyskyttävistä e-mollisoinnuista.   

Absolute Jestin musiikillinen materiaali perustuu lyhyille Beethoven-katkelmille, jotka ovat pääosin peräisin yhdeksännestä sinfoniasta (1817-24) sekö myöhäisistä jousikvartetoista. Näistä katkelmista Adams muovaa oman estetiikkansa mukaista musiikkia, samaan tapaan kuin Stravinsky Pulcinellassaan (1919-20/1965), jossa Pergolesin melodiat taipuvat täysin venäläismestarin tahtoon. Ei olekaan yllätys, että juuri Pulcinella antoi Adamsille alkusysäyksen Absolute Jestiin.  

Jousikvartetille ja orkesterille sävelletty Absolute Jest on puolituntinen, yksiosainen konsertto, jonka esittäminen vaatii todellista virtuoosien joukkoa.

Absolute Jestin avaa pulssi, jonka muodostaa Beethovenin yhdeksännen sinfonian scherzosta napattu patarummun rytminen kuvio, jota säestää matalien jousten tremolo. Tavanomaisesta poiketen viritetyt harppu ja piano tuovat musiikkiin oman erityisen värinsä yhdessä celestan kimmeltävien sävelten kanssa. Lisäksi viulujen ja lehmänkellojen sisääntulo muutamaa tahtia myöhemmin tekee aivan erityisen vaikutuksen.    

Kolmenkymmenekahden tahdin johdannon jälkeen soolokvartetti liittyy mukaan. Kvartetti poimii avauksen Beethoven-motiivin, jota se kehittelee yhdessä orkesterin kanssa mitä yllättävimmillä tavoilla, Adamsin oivallista musiikillista logiikkaa seuraten.

Adamsin orkesterinkäsittely on tässäkin teoksessa kerrassaan mainiota. Soolokvartetti ja suuri orkesteri pysyvät ihailtavasti balanssissa musiikin muodostaessa alati tiheämpiä kerrostumia.  

Absolute Jestin edetessä katkelmia kvarteton op. 135 (1826-28) scherzosta ja op. 131:n (1825-26) avausfuugasta kietoutuu musiikkiin yhdessä Große Fuge (1825) -katkelman kanssa. Adams työstää näitä katkelmia kertakaikkisen kekseliäästi kuljettaen kvartettiaan ja orkesteriaan kohti mitä odottamattomimpia käänteitä.  

Absolute Jest huipentuu päätöstaitteeseensa, joka pohjautuu Waldstein-sonaatista (1803-04) poimittuun sointukulkuun. Tämän musiikillisen vuoristoradan lopuksi Absolute Jest tyyntyy hienoon päätökseensä, jossa lehmänkellojen ja pianon aihelmat saattelevat musiikin kohti hiljaisuutta.  

Meta4 ja Hasanin johtama Sinfonia lahti tarjosivat Sibeliustalon yleisölle kerrassaan vaikuttavan esityksen. Absolute Jestin taidokas kontrapunkti soi kuulaana ja samalla kirkkaan värikylläisenä, jonka energinen virta oli tulvillaan musiikillista huumoria ja dramatiikkaa. Nimensä mukaisesti Absolute Jest oli ehdoton taidonnäyte. 

Soolokvartetti ja orkesteri soivat kauttaaltaan erinomaisesti balanssissa tehden oikeutta Adamsin näyttävälle soitinnukselle. Meta4 vastasi partituurin haasteisiin huikaisevan virtuoosisesti tarjoten todellisen elämyksen. Niin ikään hienoa työtä tehneet Hasan ja Sinfonia Lahti olivat solisteilleen tasaveroiset kumppanit.   

Ilta käynnistyi Debussyn lumoavalla Faunin iltapäivällä (Prélude à l’après-midi d’un faune), joka muodostaa merkkitapauksen musiikillisen modernismin edelläkävijöiden joukossa. 1880-luvun lopulla Debussy kuuli ensimmäistä kertaa gamielan-yhtyettä Pariisissa. Tällä kohtaamisella oli perustavanlaatuinen vaikutus säveltäjän ajatuksiin harmoniasta ja sointiväreistä.  

Jousille, puhaltimille, käyrätorville ja crotaleille sävelletyssä Faunin iltapäivässä Debussy irrottautuu niin tonaalisesta harmoniasta kuin perinteisestä muotoajattelustakin kuljettaen musiikkiaan kiehtovasti eteenpöin alati muotoaan muuttavien soivien tekstuurien lomitse. Faunin kahdeksanminuuttinen pienoismaailmasta on löydettävissä musiikillisen vallankumouksen elementit. 

Hasanin johdolla Sinfonia Lahti tarjosi Faunin iltapäivästä hyvin rakennetun näkemyksen. Avauksen huilusoolo soi kerrassaan kauniisti samoi kuin käyrätorven vastausrepliikkikin. Jousten ja harppujen lumovoimainen kajo oli mieleenpainuva samoin kuin puupuhallinten oivalliset sävyt. Kimmeltävät crotalet tekivät erinomaisen lempeän vaikutuksen.   

Samalla on kuitenkin todettava, että Sibeliustalon kirkkaassa akustiikassa muutamat keskeiset pp ja ppp -kulut olisivat voineet olla hienovaraisempiakin, erityisesti käyrätorvien ja joidenkin puupuhallinten osalta. Toisaalta musiikin läpikuultavuus oli kaikkiaan erinomaista korostaen Debussyn omaleimaista orkestaatiota.  

Päätösnumerona kuultiin toinen itämaisvaikutteinen teos, Rimski-Korsakovin vuonna 1888 säveltämä sinfoninen sarja Šeherazade. Tämä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin vapaasti pohjautuva teos on loistelias Technicolor-orkesteriseikkailu, jota höystävät melko pintapuoliset itämaiset ainekset. 

On huomattava, ettei Šeherazadessa ole sanan varsinaisessa merkityksessä aitoja arabialaisia vaikutteita, vaan kaikki musiikillinen materiaali on lähtöisin Rimskin kynästä. Välittömän puhuttelevuutensa ansiosta Šeherazade on ollut kantaesityksestään saakka yleisön suuresti rakastama. Aikojen kuluessa siitä on tullut säveltäjänsä soitetuin teos, joka on jättänyt varjoonsa Rimskin toisen itämaisen seikkailun, Antar-sinfonian (1865/1875/1891). 

Neliosainen Šeherazade noudattaa jotakuinkin perinteistä sinfonian kaavaa. Šeherazaden kertojahahmoa edustaa musiikissa sooloviulu, jonka hurmaavan lyyrisyyden kontrastina toimii vaskien majesteetillisen pahaenteinen avausaihe, joka assosioituu luonnollisesti sulttaani Šahryāriin.  

Vaikka Rimski vierasti Šeherazaden kirjaimellisen ohjelmallisia tulkintoja, selviä ohjelmallisia yhteyksiä musiikin ja sen vaikutteiden välillä on kuitenkin löydettävissä. Tyypilliseen länsimaiseen tapaan arabialainen kultuuri nähdään Šeherazadessa voimakkaan romantisoituna ja mystifioituna. 

Šeherazaden kohtaaminen konsertissa monien vuosien tauon jälkeen oli mielenkiintoinen kokemus. Vaikka koenkin yhä, että partituurin Hollywood-spektaakkeleita ennakoiva henki osoittaakin monilta osin Stravinskyn olleen oikeassa paikoin varsin ankarassa Rimski-kritiikissään, ei musiikin taianomaista lumoa käy kiistäminen.  

Kapellimestari Kerem Hasan ja Sinfonia Lahti. Kuva: Jari Kallio

Mitä itse esitykseen tulee, Hasan ja Sinfonia Lahti syleilivät Šeherazadea estottomasti koko osaamisellaan. Orkesterin vivahteikkaat sävyt hehkuivat kaikessa loistossaan, jota soitinryhmien välinen tarkka balansointi hienosti korosti. Konserttimestari Maria Leinon sooloja kuunteli ilolla. Hasan käsitteli tempoja erityisen luontevasti rakentaen musiikille vahvan kokonaisarkkitehtuurin. 

Konsertin jälkeen Sibeliustalon ilta jatkui vielä Klasariklubin muodossa, Meta4:n ja Sinfonia Lahden muusikkojen voimin. Varsin toimiva konsepti, joka täydensi torstain vahvaa musiikillista antia mainiosti.       

– Jari Kallio

Sinfonia Lahti

Kerem Hasan, kapellimestari

Meta4

Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune (1895)

John Adams: Absolute Jest (2011)

Nikolai Rimsky-Korsakov: Šeherazade, Op. 35 (1888)

Sibeliustalo, Lahti

To 19.09.2019, klo 19

Herbert Blomstedt ja RSO Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Herbert Blomstedtin vierailut Radion sinfoniaorkesterin johtajankorokkeella ovat aina hartaasti odotettuja erityistapauksia. Yhdeksänkymmentäkaksivuotiaan Blomstedtin kalenteri täyttyy edelleen hurjaa vauhtia vierailukutsuista. Listalta löytyy ikinuoren grand old manin suosikkiorkestereita, kuten Leipzigin Gewanhdaus-orkesteri, Wienin ja Berliinin filharmonikot, Dresdenin Staatskapelle, Baijerin RSO ja monia muita.

Blomstedtin edellisestä RSO-vierailusta on ehtinyt vierähtää reilut kaksi vuotta. Tuolloin Musiikkitalossa saatiin viettää ikimuistoinen ilta Sibeliuksen neljännen ja Beethovenin viidennen sinfonian parissa. Tällä kertaa maestrolla oli tuomisinaan kaksi upean valohehkuista D-duurisinfoniaa.

Ilta käynnistyi Joseph Haydnin Sinfonialla nro 104, kuten tuo viimeinen kahdestatoista Lontoon konserttisarjoja varten sävelletystä sinfoniasta on numeroitu Hoboken-kokonaisluettelossa. Vuonna 1795 sävelletty ja kantaesitetty sinfonia oli välitön menestys, ja se onkin ollut (ansaitusti) osa ohjelmistoa siitä lähtien.

Ensimmäinen osa alkaa d-mollijohdannolla, jota seuraa D-duuriin kirkastuva riemukas sonaattimuoto. Yhdelle teemalle pohjautuva osa on erinomainen osoitus Haydnin ainutlaatuisesta musiikillisesta kekseliäisyydestä. Kirkkaisiin orkesteriväreihin puettu musiikki on tulvillaan ilahduttavia yksityiskohtia, joilla Haydn yllättää kuulijansa kerta toisensa jälkeen.

Jousten ja fagottien hallitsema avausjakso käynnistää toisen osan. Näistä lumoavista tekstuureista kasvaa suurenmoinen tutti-jakso, jonka taidokkaat sävelkulut tekevät välittömän vaikutuksen. Avausaihe palaa huilujen värittämänä kohoten trumpettien ja patarumpujen koristamaan huipennukseen. Haydn kehittelee musiikillista materiaaliaan verrattoman oivaltavasti, kunnes toinen osa saapuu käyrätorvien johdattaman päätökseensä.

Kolmannen osan oivallinen menuetto ja mainio trio yhdistävät maalaistanssien karheutta ja hovitanssien sulokkuutta kerrassaan nerokkaasti suoden kuulijalleen monet hyvät naurut. Samaa henkeä edustaa myös vauhdikas finaali, jonka kansanmusiikilliset vaikuttimet ovat vahvasti aistittavissa. Haydnin nerokkaiden päätösosien joukossa tämä finaali onkin yksi kaikkein vaikuttavimmista.

Blomstedtin johdolla RSO hehkui syvää musiikillista iloa ja riemukasta taituruutta, ihailtavasti Haydnin hengelle uskollisena. Raikkaasti fraseerattu ja kuulaasti artikuloitu esitys oli todellinen löytöretki. Blomstedt kiinnitti tarkoin huomiota partituurin yksityiskohtien rikkauteen samalla tinkimättä esityksen spontaaniudesta rahtustakaan.

RSO:n perioditrumpetit ja -patarummut toivat hienosti balansoituun musisointiin oman erityisen lisänsä. Antifonaalisesti sijoitettujen ykkös- ja kakkosviulujen välinen vuoropuhelu piirtyi ilmoille ihastuttavasti. Kokonaisuudessaan sinfonia teki suurenmoisen vaikutuksen.

Johannes Brahms sävelsi toisen sinfoniansa kesällä 1877. Vastakohtana ensimmäisen sinfonian (1862-76) ohdakkeiselle syntypolulle uusi sinfonia löysi muotonsa varsin nopeasti. Toisen sinfoniansa Brahms ammentaa puhuttelevista pastoraalitunnelmista, joiden ilmapiiri on, ainakin näennäisesti, varsin kaukana ensimmäisen sinfonian tuikeasta kamppailusta.

Toinen sinfoniakaan ei ole kuitenkaan niin suoraviivainen kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Sen maalaismaisemien alla kulkevat tummat pohjavirtaukset, jotka kietoutuvat musiikin pintaan äärimmäisen hienovaraisesti.

Ensimmäisen osan käynnistää sellojen ja bassojen kolmen nuotin aihe, jota seuraa pääteeman esittäytyminen käyrätorvilla ja fagoteilla. Muut puupuhaltimet ja jouset liityttyä mukaan musiikki vaeltaa äänialasta ja tekstuurista toiseen, kunnes kehtolaulunomainen sivuteema puhkeaa esiin.

Avausosasta kasvaa laaja ja kiehtovasti polveileva seikkailu, jonka lomassa temaattinen materiaali taipuu mitä moninaisimpiin soiviin asuihin. Avaustahdeista alkaen Blomstedtin ja RSO:n lumovoimainen visio kietoi kuulijan mukaan seikkailuun.  Orkesterin jokainen soitinryhmä teki ehdottoman huippusuorituksen, jonka tuloksena syntyi kenties vivahteikkain ja täydellisimmin balansoitu koskaan kuulemani tulkinta tämän osan musiikista.

Brahms pukee adagio non troppo -osassa avautuvan ainutlaatuisen soivan panoraamansa mitä koskettavimpaan soivaan asuun. Olipa kyse käyrätorvisooloista, puupuhallinten kudelmista, jousitekstuureista tai patarumpujen tuomista tummista sävyistä, RSO soi ehdottoman tarkasti ja syvän kauniisti Blomstedtin johdolla.

Välisoitonomainen scherzo oli taidokkaasti rakennettu. Blomstedt ja orkesteri tekivät kauttaaltaan rytmistä tarkkuustyötä, jonka lomassa loistivat upeat sointivärit. Lopputuloksena oli taidokas sinfoninen miniatyyri.

Kuiskaten kuhisevat jouset saattelevat finaalin liikkeelle. Pääteema purkautuu ilmoille voimallisena orkesterituttina. Kimmeltävä puhallinten ja jousten vuoropuhelu kohoaa tämän tästä vapautuneiksi orkesteripurkauksiksi. Osan keskivaiheilla musiikki tyyntyy tranquillo-jaksoon, jota seuraa kertaus ja codan riemusaatto.

Herbert Blomstedt kättelee RSO:n konserttimestaria illan päätteeksi. Kuva: Jari Kallio

Finaali oli niin hieno kokemus kuin kuvitella saattaa. Blomstedt ja orkesteri huomioivat partituurin yksityiskohdat tarkoin elinvoimaa pulppuavassa esityksessä, josta huokui aito ilo. RSO:n muusikoiden ja Blomstedtin syvä keskinäinen kunnioitus oli aistittavissa kaikessa musisoinnissa inspiroiden orkesteria ja maestroa ehdottomaan parhaimpaansa. Toivottavasti näitä iltoja saadaan kokea jälleen lähitulevaisuudessa.

– Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri

Herbert Blomstedt, kapellimestari

Joseph Haydn: Sinfonia D-duuri, Hob. I: 104 (1795)

Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73 (1877)

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 18.09.2019, klo 19