Amfion pro musica classica

Arvio: Andreas Haefliger, HKO ja Susanna Mälkki antoivat Dieter Ammannin pianokonsertolle riemastuttavan virtuoosisen Suomen ensiesityksen

8.11.2019 16:10 , Jätä kommentti ,
Andreas Haefliger, HKO ja Susanna Mälkki Dieter Ammannin pianokonserton harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Andreas Haefliger, HKO ja Susanna Mälkki Dieter Ammannin pianokonserton harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Keskellä pimeää, pakkasen puremaa marraskuista viikkoa Musiikkitalo hehkui kirkkaasta, soivasta lämmöstä, kun Helsingin kaupunginorkesteri yhdessä ylikapellimestari Susanna Mälkin ja pianisti Andreas Haefligerin kanssa heittäytyivät Dieter Ammannin huikean uuden pianokonserton, Gran Toccatan (2016-19) Suomen ensiesitykseen. 

Pianokonsertto sai kantaesityksensä aiemmin tänä vuonna BBC Promseilla Haefligerin, BBC:n sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon kanssa. Sittemmin Haefliger on ehtinyt soittaa konserton myös Bostonissa, Mälkin johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin solistina. Tämän viikon Helsingin konserttien ohella konsertto myös levytetään ruotsalaiselle BIS-merkille. Konsertto on myös HKO:n ohjelmassa ensi kesän festivaalivierailulla Luzerniin.  

Ammann, 57, on mitä omaperäisin säveltäjä, jonka juuret juontavat niin jazzin kuin klassisen puolenkin traditioihin. Kunnon käsityöläisenä Ammann hioo ideoitaan pitkään ja perusteellisesti, ennen kuin ne saavat nuotinnetun asunsa käsin kirjoitettuun partituuriin. Nuotinnussoftan sijaan säveltäjän työvälineenä on vanha kunnon lyijykynä.  

Säveltäjän tuotannossa kaksikymmentäviisiminuuttinen pianokonsertto ilmentää uudenlaista ilmaisun vapautta liki loputtomassa, tarkoin työstetyssä keksinnässään. Ammannin mukaan musiikin ”liekki” on valjastettu majakaksi taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. 

Pianokonserton suuri orkesteri triplapuhaltimineen, neljine käyrätorvineen, isoine jousistoineen ja laajoine lyömäsoittimistoineen juhlistaa tiheitä mutta samalla läpikuultavia tekstuureja, mukaansatempaavia rytmejä ja hämmästyttäviä sointivärejä.  

Kuten alaotsikko Gran Toccata antaa ymmärtää konsertto syleilee virtuositeettia ja sammumatonta sointienergiaa. Pianokonsertto muodostuu useista toisiinsa saumattomasti liittyvistä taitteista, joiden väliset orgaaniset siirtymät kuljettava musiikkia mitä erilaisimpien äänimaisemien läpi kerrassaan taidokkaasti ja mielikuvituksekkaasti. 

Toccatan perinteeseen sopivasti konsertto käynnistyy häikäisevällä molto ritmico -osuudella. Musiikki kohoaa avaustahdeilta pian kieppuvaksi myrskytuuleksi, jonka pauloihin piano ja orkesteri kietoutuvat vaikuttavan soitinnuksen upeasti värittäminä.

Kadenssihuipennuksen myötä rytminen draivi kanavoituu hienovaraiseksi svengiksi, jonka sointimaailmoissa voi aistia yhtäläisyyksiä niin impressionismiin kuin jazziinkin. Mikrointervallit ja laajennetut soittotekniikat tuovat kuitenkin musiikkiin alati raikkaita, omintakeisia värejä. 

Pianokonserton koskettavimpia taitteita on lyhyt Corale malinconico, jonka syvä, ohikiitävä kauneus puhuttelee kuulijaansa perin pohjin. 

Gran Toccatan päätös kiertyy takaisin alkuun. Kiihkeä rytmiikka nousee jälleen korostuneesti esiin solistin ja orkesterin matkatessa läpi henkeäsalpaavan soivan labyrintin. Viimeisillä partituurinsivuilla musiikki pelkistyy sarjaksi pianon päätössointuja, joita säestää jousiston äärimmilleen hidastettu vibrato.  

Haefliger, Mälkki ja HKO antoivat pianokonsertolle kertakaikkisen innostavan Suomen ensiesityksen, jonka lumovoima oli jotakin ainutkertaista. Ottaen huomioon konserton oivallisen tiheän sävelkudoksen, esityksen kuulautta saattoi vain hämmästellen ihailla.  

Dieter Ammann, Andreas Harfliger ja Susanna Mälkki yhdessä HKO:n kanssa Musiikkitalon lavalla keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Dieter Ammann, Andreas Harfliger ja Susanna Mälkki yhdessä HKO:n kanssa Musiikkitalon lavalla keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Huippuosaajana Haefliger oli täysin kotonaan soolo-osuuden lukemattomissa haasteissa. Mälkin johdolla soololinjan lomaan taidokkaasti punottu orkesteri huolehti tekstuurien kirkkaudesta ja rytmisestä tarkkuudesta mitä ihailtavimmin. Konsertto sai innokkaan vastaanoton niin Musiikkitalon runsaslukuiselta yleisöktä kuin säveltäjältä itseltäänkin.   

Orkesterin tämän kauden italialaisen teeman hengessä illan käynnisti sodanjälkeisen modernismin omintakeinen klassikko, Giacinto Scelsin Quattro Pezzi ciascuno su una nota sola (1959). Legendaarisessa teoksessaan Scelsi pelkistää musiikillisen materiaalinsa äärimmilleen, jokaisen kappaleen pohjautuessa yhteen ainokaiseen säveleen. Kiitos kekseliään orkestraation ja alati sävyään vaihtavien sointivärien, Quattro Pezzi kasvaa vaikuttavaksi meditaatioiden sarjaksi. 

Scelsin reduktionismissa voi aistia yhteyksiä György Ligetin Musica ricercatassa (1951-53) toteuttamiin samanhenkisiin kokeiluihin. Konserttikokemuksena Quattro Pezzi on varsin omanlaisensa, mitä kiehtovimmassa mielessä. Teoksen Webern-henkinen yksityiskohtaisuus asettaa muusikoille melkoisia haasteita samalla, kun sointi on arkaaisen paljas, ja paljastava.  

HKO:n puhaltajat omistautuivat tehtäväänsä hienosti yhdessä lyömäsoittajien ja pienen jousiyhtyeen kanssa. Mälkin johdolla artikulaation nyanssit ja rytminen tarkkuus olivat kunniassaan ja konsertin avauksesta muodostui virkistävän erilainen kokemus.  

Ensiesityksistään lähtien Gustav Holstin Planeetat (The Planets, 1914-16) on ollut yksi 1900-luvun rakastetuimpia orkesterisävellyksiä. Seitsenosainen orkesterisarja ammentaa innoitteensa aurinkokunnan planeettoihin liittyvästä astrologisesta symboliikasta.   

Planeetat on sävelletty varsin isolle sinfoniaorkesterille, josta löytyy mm. neljä kutakin puupuhallinta, kuusi käyrätorvea, kaksi harppua, kaksi patarumpalia, neljä lyömäsoittajaa, celesta ja urut. Neljäkymmentäviisiminuuttinen sarja soikin värikylläisenä, kiehtovien harmonioiden ja lumoavien melodiakulkujen matkana horisontin tuolle puolen.  

Ensimmäistä osaa, Mars, the bringer of war kuljettaa itsepintainen, viisijakoinen jyske, jonka lomasta kohoavat ensimmäiset pahaenteiset vaskien linjat. Harmoninen jännite kasvaa kohti ensimmäistä tutti-purkausta, jota seuraa hetken hiljentyminen, kunnes musiikki nousee uuteen, armottomaan myrskyyn. Osa päättyy murskaavaan koodaan.   

Kontrastina alun pauhulle Venus, the bringer of peace on hienovireinen pastoraali, jonka juuret juontavat englantilaisen kansanlaulun maisemiin. Holst antaa Venuksessa käyrätorvelle, viululle ja sellolle hienot solistiset hetkensä. Kaikkiaan musiikki heijastaa syvää kauneutta, jossa ei ole rahtustakaan sentimentaalisuuden taakkaa.  

Kahden ensimmäisen osan kontrastit saivat oivallisen toteutuksen orkesterin ja Mälkin suurenmoisessa tulkinnassa. Marsin leppymätön uhkaavuus kumpusi hienosti artikuloituna rytmiseltä perustaltaan, uhkean tummanpuhuvaan sointi-ilmeeseen kiedottuna. Omasta puolestani olisin ehkä kaivannut avausosaan hitusen nopeampaa perustempoa, mutta toisaalta tämä olisi todennäköisesti syönyt yksityiskohtien ilahduttavaa tarkkuutta ja läpikuultavuutta.     

Venus puolestaan oli todellinen nautinto niin hienovireisten soolojen kuin yhteissoitonkin suhteen. Mälkki ja HKO tavoittivat Holstin musiikin ytimen kerrassaan vakuuttavasti. 

Nimensä mukaisesti Mercury, the winged messenger oli ketterän orkesterisoiton juhlaa. Värikkään orkestraation lomassa eri soitinryhmät pääsivät hienosti oikeuksiinsa, kimmeltävää celestaa unohtamatta.  

Hulppea juhlamieli kohoaa huippuuunsa Jupiter, the bringer of jollityn orkesteri-iloittelussa. Osan avaa ripeä allegro giocoso, joka siivittää musiikin riemulliseen nousun. Seuraa juhlava andante maestoso, joka kietoo orkesterin kosmiseen tanssiin. Liekö sitten totta vai legendaa, mutta tarina kertoo, kuinka siivoojat olivat tanssineet andante maestoson tahtiin Royal Abert Hallin käytävillä nuoren Adrian Boultin johtaessa kantaesityksen harjoituksia. 

Jupiter päättyy valtaisaan orkesteripurkaukseen, jonka pulppuilevassa virrassa Holstin soitinnus on värikkäimmillään. HKO:n riemuisa esitys tarjosi todellakin salin täydeltä iloa.   

Säveltäjän oma suosikkiosa, Saturn, the bringer of old age, vaeltaa kulkueen lailla arvoituksellista matkaansa halki kiehtovien soivien kaikkeuksien. Holst rakentaa osan ihailtavan taidokkaasti varsin pelkistetystä materiaalista. Musiikki perustuu yksinkertaiseen ostinatokuvioon ja koraalin, jotka kumpainenkin matkaavat halki orkesterin soitinryhmältä toiselle. Tämä vaikuttava meditaatio on Planeettojen gravitaatiokeskus.  

Mälkin johdolla musiikki eteni taianomaisen ajattomasti, kuitenkin ilman minkäänlaista laahaamista tai paisuttelua. Holstin orkesterinkäyttö pääsi HKO:n käsissä upeasti oikeuksiinsa tällä soivalla löytöretkellä.  

Uranus, the magician on yllättävän pintapuolisesti läheistä sukua Paul Dukasin L’apprenti sorcierille (1897). Temppuileva musiikki käynnistyy vaskifanfaarein, joita seuraavat mörisevät fagotit. Vähitellen koko orkesteri liittyy oikukkaaseen tanssiin, jonka lomassa melodialinja käväisee niin ksylofonilla kuin patarummuillakin. 

Lyhyt välisoitto sallii hetken hengenvetoa ennen erinomaista koodaa. Orkesteri ja Mälkki seikkailivat Uranuksen kujeilevissa maisemissa asiaankuuluvalla heittäytymisellä tarjoten yleisölle yhden illan kohokohdista. 

Päätösosa, Neptune, the mystic kurkistaa suureen tuntemattomaan. Läpikuultavat orkesteriaiheet kieppuvat hitaasti äärettömyydessä, johon kietoutuvat myös lavan ulkopuolelta kaikuvat kuoron äänet. Näiden ennenkuulumattomien sointien saattelemina musiikki saapuu tunnetun maailmankaikkeuden rajoille. Kuoron päätöstahti toistuu toistumistaan, kunnes musiikki häviää kuulumattomiin, ja Planeetat saapuu vaikuttavaan päätökseensä. 

Holstin Planeettojen harjoitukset Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Holstin Planeettojen harjoitukset Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Helsingin kamarikuoron hienon työskentelyn saattelemana kuultiin hienovireinen, mystisenä soiva kokonaisuus, joka saatteli Musiikkitalon illan upeasti keskittyneeseen päätökseensä.

– Jari Kallio

 

Helsingin kaupunginorkesteri

Susanna Mälkki, kapellimestari

 

Andreas Haefliger, piano

Helsingin kamarikuoro

 

Elisa Huovinen, kuoron valmennus

 

Giacinto Scelsi: Quattro Pezzi ciascuno su una nota sola (1959)

Dieter Ammann: Pianokonsertto (Gran Toccata) (2016-19)

Gustav Holst: Planeetat, Op. 32 (1914-16) – sarja suurelle orkesterille

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 6.11.2019, klo 19

Kategoria: Päävalikko

Karita Mattilalle toinen konsertti ensi kesän Oopperajuhlille

7.11.2019 22:47 , Jätä kommentti ,

Karita Mattila viettää 60-vuotisjuhlaansa ensi kesänä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Suuri juhlagaala, joka myytiin loppuun pian julkistuksen jälkeen, saa jatkoa ja toisen esityksen maanantaille 27. heinäkuuta.

60-vuotisjuhlagaalan ohjelmassa kuullaan aarioita sopraanolle tärkeistä rooleista, kuten Ariadne, Tannhäuserin Elisabetta sekä Mattilan uusin rakkaus Isolde. Konsertin johtaa kapellimestari Hannu Lintu. Konsertin ohjelma löytyy Oopperajuhlien verkkosivulta tämän linkin kautta.

Ensi kesänä Oopperajuhlia vietetään 3.7.–1.8. Festivaalin ohjelmisto on tuoreen taiteellisen johtajan Ville Matvejeffin ensimmäinen ja tuo Olavinlinnaan koko joukon uusia, kansainvälisesti kiinnostavia nimiä. Karita Mattilan edellisestä konsertista Oopperajuhlilla tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta.

Kategoria: Uutiset

Seuraavan RSO-festivaalin suunnittelee Nicholas Collon

5.11.2019 21:22 , Jätä kommentti ,

Toista kertaa järjestetty neliviikkoinen RSO-festivaali esitteli säveltäjä Magnus Lindbergin ja hänen sielunveljiensä tuotantoa 11.–31.10.2019. Tapahtumassa vieraili lähes 10 000 kuulijaa ja Yle Areenan sekä Yle Radio 1:n kautta konserttien verkko- ja radiolähetyksiä seurasi n. 100 000 kuulijaa konserttia kohden.

Suurimmaksi yleisösuosikiksi nousi Magnus Lindbergin kulttiteoksen, Kraftin esitys, joka täyttyi seisomapaikkoja myöten. Varsinaisen konsertin lisäksi Kraftin kenraaliharjoitustakin kävi kuuntelemassa yli 700 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun peruskoululaista. Lisäksi RSO-festivaalilla kuultiin mm. Lindbergin piano- ja viulukonsertto, kamarimusiikkia sekä kaksi Suomen ensiesitystä – orkesteriteos Shadow of the Future ja kuoroteos Triumf att finnas till.

Teemasäveltäjä Lindberg kiittää vuolaasti ylikapellimestari Hannu Lintua, RSO:a ja yleisöä. ”Menneet viikot nimeäni kantavan festivaalin konserteissa ja tapahtumissa jäävät ikuisesti muistoihini melkeinpä unenomaisena mutta samalla uskomattoman intensiivisenä musiikin ja muusikkouden juhlana. Festivaali oli totisesti enemmän kuin osiensa summa. Tuo ylimääräinen rakkaus ja energia – sen tuotimme yhdessä yleisömme kanssa. Tunnen nöyryyttä, helpotusta ja suurta iloa.”

Myös orkesterin intendentti Tuula Sarotie on hyvin tyytyväinen neliviikkoiseen tapahtumaan. ”Yleisradion orkesterille on ollut kunniatehtävä luoda laaja katsaus suomalaisen säveltaiteen suurmiehen tuotantoon useiden vuosikymmenten ajalta.”

Festivaalin taltioituja lähetyksiä voi kuunnella toistaiseksi Yle Areenassa ja osa konserteista nähdään tulevina viikkoina myös Yle Teemalla ja Yle TV1:ssä.

Seuraavan RSO-festivaalin syksylle 2021 suunnittelee tuolloin kautensa aloittava uusi ylikapellimestari Nicholas Collon.

Kategoria: TIEDOTTEET

Meta4-jousikvartetti juhlistaa täysi-ikäistymistään Tapiola Sinfoniettan konsertissa

4.11.2019 22:40 , Jätä kommentti ,

Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin jousikvartetteihin lukeutuva Meta4 juhlii täysi-ikäistymistään 8.11.2019 Tapiola Sinfoniettan konsertissa liidaavana kvartettina. Konsertin jatkoklubilla Meta4 kantaesittää Matthew Whittallin jousikvarteton nro  3.

Vuonna 2001 perustetussa Meta4-kvartetissa soittavat Antti Tikkanen (viulu) Minna Pensola (viulu), Atte Kilpeläinen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbacka (sello). Kvartetin kansainvälinen ura käynnistyi vuonna 2004 Dmitri Šostakovitš̌ -kilpailun voitolla sekä̈ erikoispalkinnolla kilpailun parhaasta Šostakovitš-tulkinnasta. Lisäksi kvartetti on saanut mm. Suomi-palkinnon ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston tunnustuspalkinnon.  Meta4 konsertoi aktiivisesti eri puolilla maailmaa. Lisäksi kvartetti on toiminut Oulunsalo Soi -juhlien taiteellisena johtajana, BBC:n New Generation -taiteilijana ja vuodesta 2008 alkaen Kuhmon Kamarimusiikki -festivaalin residenssikvartettina. Kvartetin levytykset ovat saaneet mm. Echo Klassik -palkinnon,  YLE:n Vuoden levy  -palkinnon sekä̈ Vuoden klassinen Emma -palkinnon.

Meta4 esiintyy konsertissa liidaavana kvartettina, eli kvartetin jäsenet toimivat soitinryhmiensä äänenjohtajina. Meta4 on valinnut juhlakonserttiinsa kolme teosta eri kokoonpanoille. Jörg Widmannin Oktetossa heidän kanssaan soittaa kolme Tapiola Sinfoniettan puhaltajaa – Olli Leppäniemi (klarinetti), Tero Toivonen (käyrätorvi), Jaakko Luoma (fagotti) – sekä Mikko Kujanpää (kontrabasso). Gustav Mahlerin sinfonian nro 10 osa Adagio kuullaan Vladimir Mendelssohnin ja Meta4:n jousiorkesterisovituksena ja Joseph Haydnin sinfoniassa nro 100 ”Sotilassinfonia” Tapiola Sinfonietta on mukana koko vahvuudessaan.

Jatkoklubilla, jossa on mukana myös kitaristi Jarmo Saari, Meta4 kantaesittää Matthew Whittallilta tilaamansa jousikvarteton nro 3 “Strange Geography”.  Whittall kertoo, että kokonaistunnelmaa luonnehtii tietynlainen pysyvyys: teos rakentuu pitkälti päällekkäisten rytmien polyrytmisistä sointikentistä, jossa melodisten ainesten osuus on hyvin vähäistä.

Kategoria: Konserttisuositukset

arvio: Rossinin erikoinen

3.11.2019 16:58 , Jätä kommentti ,
Rossini n. v. 1865

Rossini n. v. 1865

Pyhäinpäivänä kuuluu mennä kirkkoon kuulemaan vakavaa musiikkia. Mutta tällä kertaa Manifestum-kuoro Joonas Rannilan johdolla tarjosi jotain yllättävää muistorikkaassa Johanneksenkirkossa Helsingissä. Ohjelmassa oli Gioacchino Rossinin Petite messe solennelle, jota tuskin lienee täällä aiemmin kuultukaan. Oli siis tarpeen katsoa käsiohjelmaa, jossa Olli Tuunanen antoi asiantuntevaa taustatietoa. Rossini näet lopetti säveltämisen hyvissä ajoin ja asettui Pariisiin, nautintojen kaupunkiin viettämään sybariitin elämää. Jo aiemmin hänen mukavuuden halustaan kerrottiin, että jos sängystä putosi nuottilehti lattialle, hän mieluummin sävelsi sen kokonaan uudestaan kuin vaivautui nostamaan sen ylös. Aivan niin kuin kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti sivukaupalla uudestaan romaaniaan, jos oli vahingossa käyttänyt samaa sanaa kahdesti liian lähekkäin. Joka tapauksessa kahdenkymmenen vuoden paussin jälkeen Rossini yhtäkkiä v. 1863 loi tämän Petite messen, joka ei tosin ole mikään pikkuteos, vaan toista tuntia kestävä mittava luomus. Sanoisin suorastaan sinfoninen. Tämä tuo mieleen sen faktan että Euroopan musiikissa oli kaksi suurta perinnettä: Italian laulutaide ja Saksan soitinmusiikki, tuo ”absoluuttinen”. Tämä teos voisi olla kuin kohtaus George Sandin romaanista Consuelo, taiteilijattaren tarina, jossa venetsialainen koloratuurisopraano joutuu Itävaltaan mystiseen linnaan ja tutustuu saksalaiseen kirkkomusiikkiin.

Jo Rossinin messun alku on aiheita hitaasti ja hartaasti kehittelevä, Kyrie kohoaa esiin asteittain kuoron polyfoniasta. Hyvin erikoislaatuinen on messun soinnillinen kuva: kuoroa säestää tai ohjaa kaksi pianoa ja urut. Pianot silloittavat messun eri osia mietiskelevillä ja pysäyttävillä taitteilla, jotka soivat kuin Mendelssohnin tai Schumannin karaktäärikappaleet. Yllättävin on Credon ja Sanctuksen väliin sijoitettu laaja pianosoolo. Se alkaa kuin Beethovenin surumarssi raskailla pisteellisillä mollisoinnuilla, mutta sitten tekstuuri vaihtuu yksiääniseksi. Se soi ensi alkuun kuin pianolle siirretty resitaatio, quasi parlando, mutta kun se jatkuu ja jatkuu siitä tulee lineaarista satsia, ja se soi kuin J. S. Bachin inventio. Tai kuin Rossinin Kunst der Fuge. ”Kyllä minäkin osaan!” Siirtymä pianosta urkujen kautta takaisin kuoroon on vaikuttava.

Kauttaaltaan messua dominoi erityisesti musiikin substanssin ja genren jännite tai jopa ristiriita. Messun laji edellyttää tiettyä vakavan sakraalia gebundene Stiliä. Fuugia toki on, ja niissä Rossini nauttii vauhdista ja rytmistä. Mutta musiikissa on paljon maallista, ettei sanoisi oopperamaista ja elämän iloa hieman enemmän kuin yleensä kirkkomusiikissa. Harmoninen kieli on edistyksellisempää kuin jossain Sevillan parturissa. Herra Wagner oli jo astunut näyttämölle. Musiikissa on dramaattisia taukoja ja Credo toistuu niin usein, että se toimii melkein kuin leitmotiivi.

Kaiken kaikkiaan siis merkillinen teos, mutta ehdottomasti kuulemisenarvoinen ja mielenkiinnon ylläpitävä.

Esityskoneisto oli myös huippulaatua. Joonas Rannila on etevimpiä nuoria vokaaliteosten johtajia. Hän pitää suuretkin ensemblet koossa hankalissa fugatoissa, osaa huipentaa dramaattisesti, mutta myös pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on varma ote kaikkeen mitä tekee lavalla. Solistikvartettina toimi Annika Leino, sopraano – kirkas ja ilmaiseva ääni – Jeni Packalén, mezzosopraano, jolla on erityisen vaikuttava alarekisteri, – Eero Lasorla, tenori – hän toi tähän italialaista tyyliä upealla bel cantollaan osaten kuitenkin myös vetäytyä ja sulautua oikealla hetkellä ryhmään – ja Heikki Kilpeläinen, basso, sangen kokenut ja professionelli oratoriolaulaja. Pianojen keskeisestä osuudesta huolehtivat Hans-Otto Ehrström ja Roope Gröndahl – jälkimmäinen muotoili taitavasti ja ekspressiivisesti pitkän soolonsa. Urkuja hallitsi taidokkaasti Olli Pyylampi. Itse Manifestum-kuoro elää Rannilan johdolla loistokauttaan.

– Eero Tarasti

Kategoria: Arviot