Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikkojen ja Gustavo Dudamelin hieno kolmipäiväinen Barbican-residenssi sai mieliinpainuvan päätöksensä keskiviikkoillan konsertissa, jonka ohjelmassa oli kaksi mitä vaikuttavinta teosta.

Andrew Norman on aikamme säveltäjistä omintakeisimpia. Hänen tuotannossaan näennäisesti yhteensopimattomat ainekset sulautuvat saumattomiksi kokonaisuuksiksi, joiden maailmoissa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista. 

Nyt ensimmäistä kertaa Euroopassa kuultu, LA Philin tilauksena valmistunut lumoava 35-minuuttinen orkesteriteos Sustain sai kantaesityksensä Walt Disney Concert Hallissa viime syksynä Dudamelin johdolla. Vastakohtien tuonpuoleiseen ykseyteen kurkottava Sustain on paradoksaalisesti sekä kiihdyttävä että meditatiivinen, staattinen ja dramaattinen sekä yhtäältä liki aineeton, mutta toisaalta äärimmäisen fyysinen. 

Puhtaasti musiikillisella tasolla tarkasteltuna Sustainin laaja muotokaari rakentuu kymmenestä samaan materiaaliin perustuvasta syklistä. Ensimmäinen sykli kattaa 399 tahtia, joiden lomassa musiikin häikäisevä, viisitoistaminuuttinen tapahtumaketju purkautuu verkkaisesti soivaan tilaan. Toinen sykli tiivistää tapahtumasarjan 248 tahdin puitteisiin. Kolmas sykli puolestaan on enää 83 tahdin mittainen. Prosessi kiihtyy kiihtymistään, kunnes viimeiset syklit ovat lopulta puristuneet kahteen tahtiin. 

Syklit käynnistyvät kahden, lavan kumpaankin reunaan sijoitetun pianon arpeggiokuviolla, jota värittävät harput ja metallikellot. Ensimmäisen syklin aloittaa jousten divisi-kulkujen ketju, jonka lomassa musiikki matkaa tilassa ja ajassa pultilta toiselle. Puhallinten pitkien äänten harmoniakulut värittävät sävelkudosta upeasti.  

Tekstuurin tihentyessä lyömäsoitinpulssit luovat musiikkiin kiehtovia liikeilluusioita. Lopulta koko orkesteri tempautuu näihin pulsseihin ja niiden väliseen huojuntaan. Seuraa huipentuma, jonka jälkimainingeissa musiikki palaa vähitellen alkutekijöihinsä ja katoaa hiljaisuuteen. 

Toisessa syklissä samoista perusaineksista rakentuu kiehtovan erilainen narratiivi. Jokaisella sykillä on omanlaisensa, alati kiihtyvä draamallinen kaari. Kullakin kierrolla musiikista kohoaa oma huumaava pienoismaailmansa, jonka horisontit kurkottavat kohti tuntematonta. 

Viimeisiin sykleihin tultaessa musiikilliset prosessit ovat muuttuneet ohikiitäviksi eleiksi, joiden nopeus uhmaa tiedonkäsittelymme rajoja. Musiikki astuu lopulta konventionaalisen notaation tuolle puolen lopun aleatorisessa taitteessa, jossa kapellimestari antaa enää sisääntuloja eri soitinryhmille. 

Kun nämä mullistukset lopulta tyyntyvät, musiikki pelkistyy ohuiksi säikeiksi, jotka yksitellen katoavat tyhjyyteen. Viimeisen arpeggiosignaalin kaikua seuraa jousten air bow, äänetön päätössointu, jonka mimiikka tekee valtaisan vaikutuksen.

Dudamel ja orkesteri ottivat Sustainin täydellisesti haltuunsa Barbicanissa ja tarjosivat loppuunmyydylle salille huikean Euroopan ensiesityksen. LA Philin muusikot uppoutuivat musiikkiin ihailtavan omistautuneesti. Orkesterin käsissä Sustainin tekstuurit, harmoniat ja pulssit piirtyivät ilmoille tarkasti ja henkevästi. Dudamel piti kokonaismuodon ajallisen ja tilallisen dramaturgian tarkoin hallussa kautta laajan muotokaaren. Edes raikuvimmat aplodit tai vuolaimmat kiitokset eivät täysin tee oikeutta tälle ainutlaatuiselle kokemukselle, jonka voimaannuttava vaikutus kantaa aikojen taakse. 

Anton Bruckner sävelsi neljännen sinfoniansa alun perin vuoden 1874 tammikuun ja marraskuun välillä. Sinfonia koki kuitenkin perusteellisia muodonmuutoksia ennen vuoden 1881 kantaesitystään. Vuonna 1878 Bruckner korvasi alkuperäisen kolmannen osan uudella metsästysscherzolla ja vuonna 1880 hän sävelsi sinfonialle uuden finaalin. 

Vaikka Bruckner jatkoi teoksen muokkaamista vielä moneen otteeseen kantaesityksen jälkeen, 1878/80-versio on vakiintunut useimmin esitetyksi. Sitä voineekin pitää kokonaisuutena tasapainoisimpana. Tässä muodossaan sinfonia kuultiin myös Barbicanissa.

Monituisista Brucknerin sinfonioihin liitetyistä alaotsikoista neljännen romanttinen on ainoa, joka on peräisin säveltäjältä itseltään. Bruckner tiedetään laatineen sinfonialleen myös ylimalkaisen kirjallisen ohjelman. Tätä ei kuitenkaan liene tarpeen ottaa kovin tiukaksi tulkinnalliseksi ohjenuoraksi, sillä Bruckner laati ohjelman mitä ilmeisimmin jälkikäteen kantaesityksen yleisöä ajatellen.

Vuoden 1881 ensiesitys oli menestys, joka merkitsi Brucknerin ”kypsän kauden” alkua sinfonikkona. Niin yleisön, orkesterimuusikoiden kuin kapellimestarienkin rakastama sinfonia on mieliä nostattava teos, joka sopi myös erinomaisesti Normanin Sustainin pariksi. 

Ensimmäisen osan avaa aavistelevan jousitremolon ylle kohoava käyrätorven singnaali. Tämä aihe saa kaikua puupuhaltimilta, joiden siivittämänä musiikki kasvaa ensimmäiseen huipennukseensa, jota hallitsee voimallinen vaskiaihe. Brucknerille tyypilliseen tapaan musiikillinen materiaali perustuu kolmeen teemaryhmään, joista kasvaa huikea soivien kuvien majesteetillinen ja lyyrinen kavalkadi. 

Orkesteri ja Dudamel verhosivat musiikin upeaan soivaan asuun, jossa ilmaisuenergia ja kudoksen läpikuultavuus yhdistyivät esimerkillisesti.

Andante, quasi allegretto -osaa hallitsevat pitkät, tummat varjot. Musiikki on vilkkaissa yöllisissä kuvaelmissaan lähes elokuvan kaltaista, mikä istui oivallisesti losangelesilaismuusikoiden ilmaisuun. Yhdessä Dudamelin kanssa orkesteri vaikuttavaa työtä hitaan osan parissa. 

Vilkkaan kuvasarjan maalaa mieliin myös kolmannen osan metsästyskohtaus. Käyrätorvien ja trumpettien vuoropuhelu käynnistää tämän avaran scherzon, jonka liike-energia kasvaa alati kiihkeämmäksi osan edetessä. Lyhyt trio suo hetken henkäyksen ennen scherzon kertausta. Oli suuri ilo saada kuulla tämä osa LA Philin soittamana. Dudamelin tempovalinnat olivat kerrassaan osuvia ja siivittivät orkesterin vakuuttavaan lopputulokseen. 

LA Phil ja Dudamel Brucknerin neljännen sinfonian parissa Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Vaikka Bruckner kamppaili finaalin parissa viisitoista vuotta pääsemättä mielestään täysin tyydyttävään lopputulokseen, tekee musiikki kuitenkin konsertissa aina huumaavan vaikutuksen. Finaali ei ehkä ole rakenteellisesti Brucknerin kaikkein omaperäisimpiä, mutta kokemuksellisesti sillä on erityisen puhutteleva vaikutus kuulijaansa. Innostava ja omistautunut esitys tarjosikin mainion päätöksen Dudamelin ja Los Angelesin filharmonikoiden tämänvuotiselle Barbican-residenssille. Näiden hienojen muistojen kanssa kelpaa odottaa ensi vuoteen. 

– Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari
Andrew Norman: Sustain (2018), Euroopan kantaesitys

Anton Bruckner: Symphony Nro. 4 Es-duuri, WAB 104 (1874/1878-80, editio Leopold Nowak) 

Barbican Centre, Lontoo

Ke 20.11. 2019, 19.30

Herbie Hancock, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa tiistaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Rajojen ylittäminen on haastavaa, olipa sitten kyse konkreettisista, henkisistä tai musiikillisista rajoista. Musiikin raja-aitojen murtamisen suhteen on tietenkin helppo olla kyyninen, kiitos monien crossover-viritelmien, joita markkinointitiimeissä kautta maailman on vuosien varrella kokoon kyhätty. 

Tilanne on kuitenkin kovin toisenlainen Los Angelesin filharmonikoiden kaltaisella orkesterilla. Kalifornian rikas kultturiperinne kattaa niin Schönbergin, Stravinskyn kuin Hollywoodinkin, puhumattaan jazzista, popista ja lukemattomista kansanperinteistä. Niinpä monet perinteiset rajat ovatkin menettäneet merkityksensä Länsirannikon orkestereiden arjessa. 

Osana vuoden 2019 Barbican-residenssiään LA Phil ja Gustavo Dudamel tarjosivat Lontoon-yleisölleen tuntumaa siihen, kuinka rajojen yli liikutaan ammattitaitoisen sulavasti ja vaikuttavasti. Tiistai-illan jälkimmäisellä puolikkaalla filharmonikot esiintyivät yhdessä orkesterin jazz-osaston johtajan, legendaarisen Herbie Hancockin ja tämän kvartetin kanssa. Orkesterikonsertin jatkoksi kuultiin vielä bändin oma setti. 

Hancockin, LA Philin ja Dudamelin ohjelmassa oli kolme klassikkoa Chameleon (1973), Butterfly (1974) ja Rockit (1983), kaikki tuoreina sovituksina kvartetille ja orkesterille. Näistä taiten tehdyistä sovituksista antoisin oli ehdottomasti Rockit, jossa Hancockin bändi, orkesteri ja DJ fuusioitiin orgaaniseksi kokonaisuudeksi.

Särmikäs jousisatsi, puhallinten värikylläiset harmoniat ja oivalliset lyömäsoitintekstuurit tekivät Rockitin orkesteriosuudesta mukaansatempaavan kokonaisuuden. Vahvistuksen balanssi suhteessa kvartettiin ja DJ:n osuuteen toimi kauttaaltaan mainiosti mahdollistaen hienon elämyksen. Dudamelin ja Hancockin musiikinjohto pelasi hyvin yhteen, ja kumpikin vaikutti silminnähden nauttivan yhteistyöstä. 

Chameleon ja Butterfly olivat kumpikin oivaltaen sovitettuja, jos kohta Rockitia perinteisemmällä otteella. Tätä älköön kuitenkaan tulkittako moitteeksi, sillä molemmat kappaleet olivat varsin nautittavia, varsinkin kun asialla oli huippumuusikoiden joukko. Miksauksen suhteen olisin kuitenkin toivonut Chameleonissa tarkempaa orkesterin fokusointia, varsinkin parin ensimmäisen minuutin aikana. 

Butterflyn osalta äänisuunnittelu toimi alusta alkaen huomattavasti paremmin. Nyt orkesteri ja kvartetti soivat asianmukaisessa balanssissa. 

Kaikkiaan on sanottava, että tämän hedelmällisen ja taidokkaan yhteistyön vaikuttavin ulottuvuus oli kenties sen molemminpuolinen luontevuus. Näin rajoja ylitetään omistautuneesti ja innostavasti. 

Gustavo Dudamel ja LA Phil Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Illan alkupuolella kuultiin kaksi Euroopan ensiesitystä. Paul Desennen Guasamacabra (2018) pohjautuu Venezuelan guasa-perinteeseen, missä hullunkurisia riimejä sommitellaan mitä yksinkertaisimpiin melodioihin, joihin tuo särmää oikukas viisijakoinen rytmi. 

Kuten teoksen otsikko antaa ymmärtää, Desenne vie guasa-perinteen uudelle ilmaisun tasolle yhdistämällä leikkisyyden ja makaaberin. Tuloksena on tavallaan tämän päivän Latinalaisen Amerikan La Valse, katastrofin rajoilla tasapainoileva orkesterikuvaelma.

Guasamacabra alkaa viattoman leikkisästi, mutta sävyt tummenevat nopeasti. Musiikki vaeltaa valoisasta nostalgiasta armottomaan pahansuopuuteen käyden toistuvasti lähellä romahdusta. Toisin kuin Ravelin vuosina 1919-20 säveltämä koreografinen runoelma, Guasamacabra ei pääty itsetuhoon, vaan loppu on moniselitteisempi ja voimaannuttavampi. 

Venezuelan lasten ja nuorten kamppailulle ja kärsimykselle omistettu Guasamacabra on vaikuttava orkesterifresko, jonka instrumentaatio on kerrassaan upeaa. Orkesteri ja Dudamel olivat kotonaan Desennen oikukkaan rytmiikan ja alati muotoaan muuttavan soivan kudoksen parissa. Tuloksena oli puhuttelevan teoksen menestyksekäs Europan kantaesitys ja hieno illan avaus. 

Guasamacabran jälkeen iltaa jatkettiin toisen uutuuden, Gabriela Ortizin Téenek – Invenciones de Territorion (2017) parissa. Teos muodostuu orkesterikuvaelmien sarjasta, jonka moni-ilmeisyys heijastelee rinnakkaineloamme ja meitä yhdistävää toiseuden kokemusta. Téenekin kuvaelmien näennäisestä irrallisuudesta kasvaa mielekäs jatkumo, jonka lomassa syvennytään mitä moninaisimpiin ilmaisun muotoihin. 

Orkesterille Téenekin tekstuurien, rytmien ja melodisen ilmaisun runsaus tarjoaa kerrassaan mainion haasteen. Dudamel ja LA Phil vastasivat haasteisiin innoittavalla varmuudella, jonka saattoi aistia kautta vakuuttavan Euroopan kantaesityksen. Musiikki oli tulvillaan hehkuvia värejä, ketterää rytmiikkaa ja esimerkillistä läpikuultavuutta.  

Kokonaisuutena ilta toi virkistävästi yhteen aikamme musiikkikulttuurien moninaisuutta ja tämän hienon orkesterin laaja-alaista osaamista. 

– Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari

Herbie Hancock, piano ja koskettimet

Paul Desenne: Guasamacabra (2018) Euroopan kantaesitys

Gabriela Ortiz: Téenek – Invenciones de Territorio (2017) Euroopan kantaesitys

Herbie Hancock: Chameleon (1973)

Herbie Hancock: Butterfly (1974) 

Herbie Hancock: Rockit (1983)

Barbican Centre, Lontoo

Ti 19.11.2019, 19.30

Yuja Wang, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa maanantaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikot aloittivat yhdessä musiikillisen johtajansa Gustavo Dudamelin kanssa kolmipäiväisen residenssinsä Lontoon Barbicanissa maanantaina johdattamalla yleisönsä musiikilliseen aarreaittaan, jossa odotti kolme mestariteosta tältä ja viime vuosisadalta.

Illan aloitti Alberto Ginasteran hieno Variaciones concertantes (1953), jota ainakin täällä Euroopan  puolella turhan harvoin soitetaan. Ginasteran muunnelmasarja on orkesterille erinomainen käyntikortti, sillä jokainen sen variaatioista on kirjoitettu eri soolosoittimille. Näin äänenjohtajat pääsevät esittelemään osaamistaan mitä oivallisimmin tämän haastavan mutta palkitsevan teoksen parissa. 

Kun asialla on LA Philin kaltainen huippumuusikoiden joukko, teosvalinta palkitsee myös kuulijan mitä runsaskätisimmin. Orkesteri ja Dudamel tarjosivatkin elämyksen upeiden niin upeiden soolojen ja duettojen kuin erinomaisen yhteissoitonkin muodossa. Mainio teosvalinta, joka avasi kuulijan aistit kerrassaan hienosti. 

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana John Adams on säveltänyt vaikuttavan sarjan konserttoja, joista useimmista on tullut osa solistien ja orkestereiden ohjelmistoa. Lontoossa saatiin kuulla sarjan uusin tulokas, Yuja Wangille sävelletty LA Philin tilausteos Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19). 

Viime maaliskuussa Walt Disney Concert Hallissa kantaesitetty teos on Adamsin kolmas pianokonsertto Takemitsun innoittaman  Eros Pianon (1989) ja Nancarrow-henkisen Century Rollsin (1996) jälkeen. Kuten osuva otsikko antaa ymmärtää, Must the Devil Have All the Good Tunes? on eräänlainen danse macabre, joskin funk-henkinen sellainen. 

Konserton käynnistää fagottien, kontrafagottien ja kontrabassojen herkullinen groove, jonka lomaan solistin tummanpuhuva tanssi kietoutuu. Oikukas 9/8-tahtilaji huojuttaa musiikkia mitä mukaansatempaavimmin, vangiten solistin ja orkesterin pyörteisiinsä. 

Oman sävytyksensä orkesterikudokseen tuo lehmänkellojen omintakeinen sointi, yksi monista Adamsin kekseliään instrumentaation mieleenpainuvista detaljeista. Säveltäjän tyylin läpikotaisin tuntien Dudamel ja orkesteri tekivät partituurille kunniaa koko antaumuksellisella taidollaan. 

Solistin osuus oli Wangin käsissä rytmin ja värin sammumatonta juhlaa, joka naulitsi kuulijan huomion vastustamattoman lumovoimaisesti. 

Vaikka Must the Devil Have All the Good Tunes? on yksiosainen teos, laaja muotokaari kätke sisäänsä perinteisen nopea-hidas-nopea -kaavan, jonka taitteet kasvavat yhteen orgaanisesti. 

Vaikuttavan kaunis, hidas keskitaite kätkee sisäänsä kenties hienointa musiikkia, mitä Adams on koskettimille kirjoittanut. Samaa voi toki sanoa myös orkesterisatsista. Kiehtovien soivien kuvien läpi vaeltavan musiikin omintakeiset harmoniat ja puhuttelevat tekstuurit tekevät oikeutta Yuja Wangin ainutlaatuiselle pianisimille. Tässä musiikissa ajan ja tilan taju katoavat. Solistin, orkesterin ja kapellimestarin huippuunsa hiottu yhteistyö tarjosi elämyksen, jonka kokeminen oli todellinen etuoikeus. 

Musiikin lähes huomaamaton muodonmuutos vie solistin ja orkesterin kohti päätöstaitetta, taidokkaaseen orkesteriasuun puettua swing-finaalia. Upeasti kirjoitettu kontrapunkti kehystää liki pakonomaista sisäistä paloa, joka kiidättää solistia uhmakkaasti eteenpäin aivan päätöstahdeille saakka. Kahdesti orkesteri yrittää pysähdystä jousten staattiseen sointuun, ja kahdesti solisti vetää pidemmän korren. Lopulta kolmas takaa-ajo tuottaa tulosta, ja orkesteri saa kuin saakin viimeisen sanan.

Yuja Wang Barbicanin lavalla. Kuva: Mark Allan / Barbican

Adamsin konserton Lontoon ensiesitys oli kaikin puolin suurenmoinen kokemus. Konserton riehaannuttama Barbicanin yleisö sai nauttia vielä solistin kolmesta ylimääräisestä, Michael Tilson Thomasin Wangille muutama vuosi sitten säveltämästä You Come Here Oftenista?, Nikolai Kapustinin Toccatinasta ja Lisztin sovittamasta Schubertin Gretchen am Spinnradesta.

Väliajan jälkeen orkesteri ja Dudamel sukelsivat Igor Stravinskyn muinaisen venäjän folkloresta ammentavan Kevätuhrin (Le Sacre du printemps, 1911-13) maailmaan. Tämä yli satavuotias teos on yhä modernismin täydellisimpiä ilmentymiä, jonka jännitys ja inspiraatio kantavat ajasta ikuisuuteen. Sen kuohuvat rytmit, omaleimaiset harmoniat, ainutlaatuinen orkestraatio sekä silkka sammumaton energia muodostavat aina aivan erityisen kokemuksen. 

LA Phil ja Dudamel yhdistivät näkemyksessään teoksen ikiaikaisia ja modernistisia ulottuvuuksia kertakaikkisen vakuuttavasti. Tuloksena oli tulkinta, jossa pidättelemätön energia, yksityiskohtien tarkkuus ja musiikillinen keksintä kohtasivat mitä vaikuttavimmin.

Stravinskyn partituurin rytminen rikkaus heräsi orkesterissa eloon ihastuttavan virtuoosisena, Dudamelin ohjastaessa tätä vuolasta virtaa äärimmäisen tarkasti. Enpä muista koskaan kuulleeni ensimmäisen osan päättävän Danse de la terren purkautuvan ilmoille vastaavanlaisena vyörynä. Sama peräänantamaton henki läpäisi huikean Dance sacralen, jonka vimma ja äärimmäinen yksityiskohtien toteutuksen tarkkuus olivat jotakin uskomatonta.

Näiden hurjimpien myrskyjen vastapainona toisen osan yölliset harmoniat piirtyivät ilmoille ravistelevan pysähtyneinä. Soivassa kaikkeudessaan tässä oli Kevätuhri, jota kelpaa muistella. 

Gustavo Dudamel ja konserttimestari Martin Chalifour kättelevät maanantain konsertin päätteeksi. Kuva: Mark Allan / Barbican

Loppukepposena Dudamel ja orkesteri soittivat hykerryttävän ylimääräisen, John Philipp Sousan Liberty Bell Marchin (1893) antaen riemulliselle illalle iloisen päätöksen. Ja lisää on onneksi tulossa seuraavina iltoina. 

– Jari Kallio

Los Angeles Philharmonic

Gustavo Dudamel, kapellimestari

Yuja Wang, piano

Alberto Ginastera: Variaciones concertantes (1953)

John Adams: Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19)

Igor Stravinsky: Le Sacre du printemps (1911-13/1947) 

Barbican Centre, Lontoo

Ma 18.11. 2019, klo 19.30