Sunnuntaisessa Barack Obaman virkaanastujaiskonsertissa Washington D.C.:ssä soittaneen Joint Service Orchestran koko jousisektio esiintyi hiilikuidusta valmistetuilla, käsintehdyillä soittimilla. Hiilikuituviulujen ja -sellojen pioneeri on yritys nimeltä Luis & Clark, jonka päämaja on Massachusettsin osavaltiossa. Yrityksen perustaja, Luis Leguia, on Pablo Casalsin oppilas ja teki 44 vuoden uran Bostonin sinfoniaorkesterin sellosektiossa.
Read More →
Hiilikuidussa on potentiaalia
Reportaasi: Metallifonia ja Meta4 Korjaamolla
USCO ei ole nuorille aikuisille räätälöity seurakuntaelämän konsepti, vaan Kulttuuritehdas Korjaamon uusi musiikkiklubi: akronyymi tulee Uudesta Suomalaisesta Cross-Overista. Kamalasta nimestä huolimatta idea on kiinnostava: Korjaamon upeissa, vanhoihin raitiovaunuhalleihin rakennetuissa saleissa järjestetään tänä keväänä teatteriesitysten ja näyttelyiden lisäksi myös lukuisia konsertteja, joissa esitetään ”harvinaisia helmiä musiikin ystäville”, siis myös klassista musiikkia vaihtoehtoisessa valossa.
Musiikkitietosanakirja Grove Onlinen mukaan crossover-termin alkuperäinen käyttö viittaa saman teoksen tai tekijän esiintymiseen kahdella tai useammalla suositummuutta mittaavalla (esimerkiksi Top 10-) listalla. Koska listat perustuvat usein ”klassisen”, ”jazzin” tai ”populäärin” suurpiirteiseen määrittelyyn, termi on tässä käyttötarkoituksessa varsin keinotekoinen. Kansan suussa crossoveria on esimerkiksi se, kun tunnetut klassisen musiikin solistit esittävät tangoa tai jazzkappaleita. Tässä yhteydessä termi onkin tullut tarkoittamaan laskelmoituja, viihteellisiä ja vesitettyjä versioita juurevammista alkuperäisteoksista, joilla usein on ansaittu paikkansa, ”vakava vs. kevyt” -keskustelusta piittaamatta. Toisaalta crossoverista puhutaan myös klassisen teoksen esiintyessä uudessa yhteydessä, kuten televisio-ohjelman tai elokuvan taustalla: sanat Spede ja penkki tulevat mieleen.
Jos sävellyksissä käytetään aineksia eri tyyleistä, voidaan nähdä yhtymäkohta kuvataiteen kollaasitekniikoihin. On tietysti eri asia yhdistää näennäisen yhteensopimattomia elementtejä (kuten Bachia ja beatboxausta) tai koettaa hienovaraisesti ujuttaa vieraita sointeja tutun kudoksen osaksi (kuten Debussy käytti jaavalaista gamelania). Molemmissa tapauksissa kollaasi tai fuusio voi tuoda kuuluville jotain uutta ja kiinnostavaa. Voi tietysti herätä kiusaus mainittuihin helppoihin ja kaupallisiin ratkaisuihin, mutta tässä kirjoituksessa niitä ei ole tarpeellista eritellä.
Klassisen musiikin tekijöille ja kuuntelijoille tyylien ja traditioiden fuusiot ja niiden välimaastossa liikkuminen voi olla arkaluontoinen asia. Kaikkien intresseissä onkin tietysti vaalia perinteistä ohjelmistoa ja sen seriöösiä tulkintaperinnettä. Raja-aitojen säilyttämisessäkin on silti ongelmansa: jos taiteilija aikoo toimia yhteiskunnan osana – siis soittaa muillekin kuin itselleen – hänen on pohdittava, minkälaista repertuaaria esittää, ja missä muodossa. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei viihteellisyyttä ennenkään ole kulttuuristamme oopperoineen ja virtuoosikappaleineen puuttunut.
Korjaamon USCOssa oli havaittavissa crossover-ilmiön kaksi puolta. Illan aloittanut Metallifonia on saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon ja pianisti Risto-Matti Marinin projekti, jota varten suomalaiset säveltäjät ovat sovittaneet metallimusiikin klassikoita mainitulle kokoonpanolle. Kuulin ohjelman nyt toista kertaa, enkä edelleenkään saanut kokonaisuudesta otetta, vaikka soitto sinänsä oli pätevää. Mielestäni puolitiehen on jäänyt sekä musiikillisen että esittämisen tyylilajin määritteleminen, eikä esillä olevien tyylien välinen dialogi Metallifoniassa mielestäni toimi. Välillä, kun saundi ja rytminkäsittely alkuperäisteokseen nähden tuntui vääränlaiselta, oli vaikutelma koominen – muttei kuitenkaan riittävän hassu. Toisista kappaleista taas puuttui energiaa ja asennetta. Mielestäni ongelman ytimessä on itse ohjelmisto: vaikuttaa siltä, etteivät säveltäjät ole saaneet kovinkaan paljon irti tehtävänannosta. Jos vertailukohtaa hakee klassisesta musiikista, olisin mieluummin kuullut vaikutteita vaikkapa Louis Andriessenin tai György Ligetin suunnalta perinteisemmän repertuaarin sijaan.
Mitä taas kokonaisuuden esittämiseen tulee, tekivät frakkiin pukeutuneet herrat pidättyneen ironisen vaikutelman, samaan tapaan kuin M.A. Numminen on esittänyt Schubertia. Pahimmasta pönötyksestä pyrittiin eroon ottamalla kontaktia yleisöön. Tuomisalo ja Marin lausuivat muutamat välispiikkinsä kuitenkin pikemminkin toisilleen kuin yleisölle, ja ulosanti jäi vaimeaksi. Tällainen esitys saisi lisäarvoa ammatti-ihmisen tekemästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.
Toisella puoliskolla esiintyneen Meta4-kvartetin osuudessa crossover-elementti oli vähäinen. Kappalevalinnat edustivat suomalaista modernia musiikkia, joka varmaankaan ei monen mielestä tunnu kompromissilta: Saariahoa, Rautavaaraa, Vilagia, Sallista, Ahoa ja J. Kuusistoa kuultiin. Mielestäni kysymys oli hyvän tavaran tarjoamista hieman rennommin kuin vaikkapa Ritarihuoneella olisi mahdollista. Musiikki esitettiin sellaisenaan, mutta myöhäisillan yleisö otettiin mukaan hauskoilla ja informatiivisilla välispiikeillä, eivätkä teokset tai yhtyeen maine tästä kärsineet. Oli hauska idea sijoittaa ohjelmaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi kvartettoja ja väliin kunkin muusikon soolokappaleet. Näin myös jousikvartetin soittimet ja Meta4:n soittajat tulivat vaivihkaa esitellyiksi yleisölle.
Jää nähtäväksi, miten crossoverin ideaa USCO-klubilla kehitellään jatkossa. Korjaamo ilmoittaa järjestävänsä kuusi tilaisuutta kevään aikana, mutta ainakin kahdella seuraavalla sisältö vaikuttaa varsin suoraviivaiselta ja kesyltä.
Katso USCO-klubin ohjelma tästä.
Keskustelua musiikin hyvyydestä
Musiikkitoimittaja Sakari Warsell kritisoi Helsingin Sanomien mielipideosastolla 17.1. sitä, että ammattilaiset arvottavat musiikkia määreillä ”hyvä” ja ”huono”. Hän kommentoi samassa lehdessä 14.1. julkaistua Vesa Sirénin artikkelia sinfoniaorkestereiden kevätkauden ohjelmista. Warsellin mukaan ”ammattilainen ei koskaan käytä termiä ”hyvä musiikki”, koska se on mahdoton määritellä pitävästi ja antaa kuvan vain kirjoittajan omasta musiikillisesta maailmankuvasta ja rajoittuneisuudesta.” Hän moittii Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari John Storgårdsia, joka yrittää löytää ”hyvää musiikkia joka suunnalta” ja Siréniä, jonka mielestä ”sinfoniaorkestereille kirjoitetaan hyvää musiikkia kymmenissä maissa”.
Warsell on tietysti oikeassa siinä, ettei musiikin arvoa voi yleispätevästi mitata. Mutta että alalla toimivat ammattilaiset eivät saisi lähestyä asiaa omasta erikoisosaamisestaan käsin? Jos kapellimestarit ja intendentit eivät valitse kausiohjelmaan mielestään hyvää musiikkia, mitä orkesterit sitten soittaisivat?
Kirjoitus on synnyttänyt jo runsaasti keskustelua: tällä kellonlyömällä kommentteja on kirjoitettu Hesarin verkkosivuille jo 17 kappaletta. Kapellimestari Atso Almilan mukaan ”hyvä” merkitsee kuluttajille ”tuttua”, ja niille ”Sibelius on ihanaa (paitsi sinfoniat 3-7)”. Almilan mukaan kyse ei ole tarjonnan huonoudesta vaan siitä, että tähtikultti ja kestosuosikit jyräävät muut vaihtoehdot. Nauvolaiselle ”metasäveltäjä” Lauri Gröhnille riittää, että musiikki on mielenkiintoista, mitä hänen mukaansa konserttisaleissa esitetty museomusiikki ei useinkaan ole. Reijo Liinamaa on sitä mieltä, että musiikin arvon määrittää sen sisältämän käsityön laadukkuus. MusaMaallikon mielestä hyvä musiikki ”ilahduttaa, rohkaisee ja lohduttaa.” Ja A-mummu kaipaa korvilleen ja mielelleen nautintoa, ei kärsimystä, ”jota mm. moderni musiikki usein minulle tuottaa”. Kaija Saariahon oopperat hän tosin hyväksyy: ”niissä oli jotain liikuttavan kaunista ja nautittavaa.”
Lisäisin keskusteluun kolmen pisteen järjestelmän, jonka säveltäjä Tom Hamilton on kehittänyt arviointiin: kaikilla teoksilla on aluksi kolme pistettä. Yksi otetaan pois, jos kappale soi liian lujaa. Toinen, jos se on liian pitkä. Viimeinen piste pysyy, jos kappale on mistään kotoisin.
Päivitys 21.1.:
keskustelu jatkuu, ja laajenee kattamaan muitakin musiikin tekemiseen liittyviä kysymyksiä. hpesch kertoo sävellyksen olevan viesti, jonka vain toinen ammattilainen voi ymmärtää, ja että ”taiteilija ei luo teoksia, koska haluaa, vaan koska hänen täytyy. Taiteilija ei useinkaan pysty kommunikoimaan muuten kuin luomalla taidetta.” Lauri Gröhn on sitä mieltä, ettei musiikilla voi olla semanttista sisältöä: ”Jos Debussyn meri olisi nimetty Saharaksi, sävellyksessä kuuluisi erämaan hiekka ja tuuli”.
Kiristynyt budjetti karsii Metropolitan Operan ohjelmaa
New Yorkin Metropolitan-ooppera, jonka taloudellinen ja taiteellinen menestys on viime vuosina ollut huippuluokkaa, peruu tai vaihtaa neljä kallista produktiota kaudella 2009–10. Berliozin Benvenuto Celliniä ei nähdä ollenkaan ja John Coriglianon Ghosts of Versailles korvataan Verdin La Traviatalla. Sostakovitsin Lady Macbeth ja Richard Straussin Nainen vailla varjoa hyllytetään myös, mutta tilalle tulevat Straussin Ariadne auf Naxos ja Elektra.
Metin pääjohtaja Peter Gelbin mukaan seuraavan kauden budjetissa on yli kymmenen miljoonan dollarin vaje, elleivät suurimmat lahjoittajat eli käytännössä oopperan hallituksen jäsenet kaiva taskujaan yhä syvemmältä. Rahaa säästetään jo nyt johdon palkanalennuksilla, ja myös solistien ja henkilökunnan toivotaan liittyvän talkoisiin.
Sibelius-kapellimestarikilpailu siirtyy: Salosella kiireitä
Vuonna 2010 järjestettäväksi kaavailtu Sibelius-kapellimestarikilpailu siirtyy. Tuomariston puheenjohtaja Esa-Pekka Salonen on liian työllistetty Lontoon Philharmonia-orkesterin pääkapellimestarina – kenties myös oma sävellystyö vie aikaa. Kilpailu sai vuonna 2005 runsaasti kyseenalaista huomiota tuomariston työskentelyn johdosta: tuomaristo jakoi kolme tunnustuspalkintoa eikä myöntänyt ensimmäistä sijaa kenellekään, sillä ”kilpailijoiden taso ei riittänyt palkintosijoihin asti”. Monien mielestä kilpailun kuin kilpailun voittaa paras niistä, jotka ovat paikalla.
Lisää aiheesta Helsingin Sanomissa ja Ylen keskustelupalstalla (sivun alaosassa).