Kansainvälisen Andres Segovia -kilpailun voittaja Otto Tolonen konsertoi Sellosalissa.
Arvio: Ysaÿe-kvartetti soittaa Beethovenia
Ludwig van Beethovenin myöhäiskvartetot (nrot 12-16 sekä Große Fuge) hätkähdyttävät mittasuhteillaan, rohkeilla harmonioillaan ja muotoratkaisuillaan. Monimuotoisuudessaan ja syvällisyydessään ne tarjoavat yhä uusia elämyksiä, ja eri kokoonpanojen esityksiä kuulee mielellään; vaihtoehtoisia tulkintoja on runsaasti, sillä näitä teoksia tuskin mikään kvartetti sivuuttaa.
Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti korvasi kakkosviulistin sairastumisen vuoksi jäähyväiskiertueensa peruuttaneen Guarneri-kvartetin ja tarjosi hienostunutta sointia täydelle Ritarihuoneen salille. Vuonna 1984 perustetun yhtyeen alkuperäisjäsenistä on edelleen mukana alttoviulisti Miguel Da Silva. Heti es-duurikvarteton op. 127 ensimmäisestä soinnusta kävi ilmi eräs kokoonpanon vahvuuksista: sointi oli tavattoman tasapainoinen dynamiikan, artikulaation ja fraseerauksen suhteen. Ensiviulun ääni erottui vaivatta tekstuurista, mutta vain sen verran kuin on tarpeellista. Kautta linjan yhtye piti huolta tärkeiden motiivien kuuluvuudesta, mikä ei taatusti ole helppoa tällaisessa tiiviin kontrapunktisessa sävelkielessä.
Kvartetti ei tinkinyt energisyydestä ja intensiteetistä koko kaksituntisen ohjelmansa aikana. Hienoista soittimista kuultiin hienoja sävyjä, ja esimerkiksi vibraton käyttö oli ilahduttavan yhtenäistä ja vaihtelevaa.
Aivan varauksetta en kuitenkaan kotiin lähtenyt. Harmoniat olivat ajoittain hiukan epäpuhtaita, mutta paljaassa a-mollikvarteton op. 132 hitaassa osassa intonaatio oli häiritsevän epätarkkaa. Myös soinnin ja koko ilmaisun tasapainolla ja pyöreydellä oli kääntöpuolensa: vaikka monet aksentit, kontrastit ja taitteet näyttäytyivät miellyttävänä, oli rytminkäsittely esimerkiksi alkupuolen scherzando vivace -osassa turhan suurpiirteistä. Välillä äänien yhtäaikaisiin lopetuksiin ei kiinnitetty riittävästi huomiota, jolloin artikulaatio jäi viimeistelemättömäksi.
Konsertti oli silti hieno. Hiiskumatta kuunnellut ja innostunut yleisö palkittiin ylimääräisellä numerolla, Beethovenin kuudennentoista kvarteton hitaalla osalla Lento assai.
Lisää avoimuutta apurahojen jakoon
Taiteen keskustoimikunnan uusi puheenjohtaja, Kiasman johtaja Berndt Arell perää läpinäkyvämpää prosessia valtion apurahojen jakamiseen. Hän ehdottaa keskustoimikunnan muuttamista itsenäiseksi virastoksi, jossa virkamiehet toimisivat esittelijöinä. Uudistus mahdollistaisi apurahapäätöksien ja -perusteluiden jäljittämisen tiettyyn kokoukseen ja keskusteluun.
Kafka-fragmentit Lincoln Centerin Gerald W. Lynch -teatterissa 12.11.2008
Hei kaikki Amfionin lukijat! Vuodenvaihde hurahti ohi Suomessa vieraillen ja kaamoksesta nauttien (?).
Nyt olen takaisin New Yorkissa, jossa siis opiskelen toukokuun loppuun asti City University of New Yorkin Graduate Centerissä.
Loppusyksyn aikana kävin useassa ikimuistoisessa konsertissa, joista mainittakoon mm. György Kurtágin (s. 1926) Kafka-fragmentit (Op. 24, 1985–87) Peter Sellarsin ohjaamana näyttämöversiona, esittäjinä Dawn Upshaw, sopraano sekä Geoff Nuttall, viulu.
Kurtág sävelsi Kafka-fragmentit unkarilaiselle sopraanolle, Adrienne Csengerylle, jonka kanssa hän teki 1980-luvulla intensiivistä yhteistyötä. Tekstit Kurtág valitsi Kafkan omista päiväkirjoista sekä kirjeistä, joita hän lähetti läheisimmälle uskotulleen, Milena Jesenskálle. Tekstit ovatkin äärimmäisen henkilökohtaisia, ja kirjailijan sisäinen ääni pääsee esille kaikessa kiihkeydessään, oikullisuudessaan ja haavoittuvaisuudessaan. (I am dirty, Milena,endlessly dirty, that is why I make such a fuss about cleanliness. None sings as purely as those in deepest hell; it is their singing that we take for the singing of angels.) -Part III, 4.
Mitä ohjaus antoi lisää teokseen? Itse lavastus oli hyvin pelkistetty – Sellarsin mukaan tarvittavan rekvisiitan hankinnat tehtiin yhdessä iltapäivässä! Laulajalla ja viulistilla oli päällään arkivaatteet ja taustalle heijastettiin mustavalkokuvia, jotka olivat eräänlainen rinnakkaistodellisuus fragmenttien tapahtumista. Mielenkiintoista oli myös se, miten samat kuvat palautuivat välillä takaisin, uusissa yhteyksissä.
Kohtaukset jakaantuivat teoksen osien mukaan neljään: ensimmäisessä Upshaw’n esittämä hahmo silittää vaatteita silitysrauta kädessään; toisessa osassa, joka on eräänlainen interludi sisältäen vain yhden fragmentin, laulaja laittaa köyden kaulaansa. (The true path goes by way of a rope that is suspended not high up, but rather just above the ground. Its purpose seems to be more to make one stumble than to be walked on.) Kolmannessa osassa on vuorossa siivoustuokio harjan ja ämpärin kera, neljännessä puolestaan tiskien pesua tiskialtaan äärellä. Myös viulisti ottaa osaa näyttämön tapahtumiin, mikä tuo lisäulottuvuutta viulu–laulu-duon jännitteiseen suhteeseen.
Upshaw oli loistava valinta Kurtágin intensiiviseen ja äärimmäiseen vaikeaan lauluosuuteen; näyttämöohjauksen takia Upshaw myös esitti teoksen ulkoa, mikä tuntuu jokseenkin uskomattomalta suoritukselta yli tunnin mittaisen, neljäkymmentä miniatyyriosaa sisältävän nykymusiikkikappaleen tapauksessa. Viulisti Nuttall teki niinikään nautittavaa työtä eläytyen fragmenttien tapahtumiin milloin seuraten laulajaa, milloin luoden kuvaa laulajan kertomista tapahtumista. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Nuttalilla oli käytössään elektroninen nuotinlukulaite, jossa sivut vaihdettiin pedaalia painamalla – esityksen intensiivisyyttä ei siis päässyt rikkomaan se, että soittaja olisi joutunut näyttämöllä rapistelemaan nuottien sivuja.
Jäin kuuntelemaan esityksen jälkeen tilaisuutta, jossa haastateltiin sekä ohjaajaa että esiintyjiä. Sellarsin mielestä osat tulevat selkeämmiksi näyttämöversiossa, sillä konserttiversiossa kuulijalla saattaa tietyn ajan kuluttua kadota punainen lanka – varsinkin kun mitään lankaa ei käytännössä ole Kafkan tekstien järjestyksen suhteen! Entäpä siivousteema? Sellars kertoo laulajan esittämän hahmon olevan kotitöidensä vanki, jolla monotonisen työskentelun seurauksena syntyy kuitenkin luovia ajatuksia vartioimattomina hetkinä. Eräs ”inspiraation” lähde Sellarsilla oli myös Yhdysvaltojen poliittinen tilanne vuonna 2005, jolloin näyttämöversio sai kantaesityksensä: tuolloin Irakin ja USA:n välinen sota oli pahimmillaan, ja ohjauksen voi ajatella kuvaavan tavallista amerikkalaista, joka yrittää selvitä vaikeista ajoista ja ahdistavasta henkisestä ilmapiiristä. (Slept, woke, slept, woke, miserable life.) -Part I, 11 & Part III, 5
Sekä esittäjät että ohjaaja olivat myös hyvillään siitä, että fragmentit pystyttiin esittämään uudelleen samassa paikassa niinkin pian kuin kolmen ja puolen vuoden jälkeen. Turhan usein etenkin nykymusiikkiteokset esitetään tietyssä konserttisalissa tai tapahtumassa vain sen ainoan kerran, jolloin yleisö ei pääse tutustumaan teokseen vähitellen, kuten klassis-romanttisen aikakauden, konserttisalit täyttävien kantaohjelmistojen tapauksissa.
Arvio: Puumalaa Pariisissa
Cité de la Musique, Pariisi
Tiistaina 20.1.2009
Ensemble Intercontemporain
Pariisin konservatorion sinfoniaorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
Hidéki Nagano, piano
Laura Aikin, sopraano
Veli-Matti Puumala: Seeds of Time
Alban Berg: Lulu-sarja
Terveisiä Pariisista! Minulla oli eilen mahdollisuus ottaa tuntumaa kahteen Suomessa tänä keväänä esitettävään teokseen: Roland Pöntinen esittää Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time huhtikuussa Tampereella, ja Alban Bergin Lulun tuo Kaapelitehtaalle maaliskuussa Kokkolan ooppera.
Pierre Boulez’n vuonna 1976 perustama Ensemble Intercontemporain on merkittävimpiä nykymusiikkiorkestereita maailmassa. Yhtye on vaikuttanut vahvasti soittokulttuurin ja repertuaarin kehitykseen, ja sen vanavedessä on syntynyt vastaavia orkestereita muun muassa Frankfurtiin ja Wieniin. EIC:n taiteelliseksi johtajaksi valittiin pari vuotta sitten Susanna Mälkki. Jokusen kerran vuodessa orkesteri tekee yhteistyötä Pariisin konservatorion opiskelijoiden kanssa: Puumalan konsertossa sen soolosoittajia oli täydennetty avustajilla, kun taas toisella puoliskolla äänessä oli pelkästään konservatorion orkesteri. Mälkin työskentelyä oli ilahduttavaa seurata, ja etenkin pianokonsertossa orkesteri oli erinomaisessa iskussa ja soitto liikkuvaa, tarkkaa ja sävykästä. Mikrotonaaliset harmoniat ja muut erikoisefektit soivat tekstuurin täysipainoisena osana eikä siitä irrallaan, mikä saa iloitsemaan spesialistiyhtyeidenkin olemassaolosta.
Vuoden 2005 Teosto-palkinnon voittaja Seeds of Time on nelikymmenminuuttinen teos, mutta minulla aika kului yhdessä hujauksessa, soittoon kiinni naulittuna. Pianosolistina taituroi yhtyeen oma, loistava pianisti Hidéki Nagano, jonka esiintymisessä oli myllerryksien keskelläkin jotain meditatiivista. Harkittuine ja rauhallisine liikkeineen Nagano ottaa kauniin mutta jäntevän soinnin niin pianon koskettimilta kuin sen sisältäkin. Ihastelin jälkimmäisiin hetkiin liittynyttä sulavaa koreografiaa, josta välittyi suvereenius tällaisen musisoinnin parissa. Virtuoottisista hetkistä huolimatta, Puumalan konsertossa solisti on enimmäkseen osa orkesterin tekstuuria. Niinpä myös muut soittajat saavat runsaasti tilaa sooloilleen: monista hyvistä suorituksista täytyy nostaa esiin hieno trumpetisti Jean-Jacques Gaudon.
Konservatorion orkesteri esitti Lulu-sarjan vakuuttavasti, joskin näin ekspressionistiseen tyyliin sopisi mielestäni vielä pyöreämpi ja laveampi sointi sekä jousistosta että puhaltajilta. Asia korjaantunee kokemuksen karttuessa, sillä esimerkiksi konserttimestarin ja sooloaltistin suoritukset olivat erittäin vakuuttavia. Sopraano Laura Aikin on esittänyt Lulun roolia eri puolilla Eurooppaa ja lauloi pienehkön osuutensa pätevästi, kiljahtaen lopussa varsin sivistyneesti.