Kirill Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri Thomas Adèsin pianokonserton harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

On aina erityinen ilo kuulla säveltäjien esittävän omaa musiikkiaan. Jos kohta omat vuoteni eivät riitä siihen, että olisin ehtinyt nähdä Stravinskyn johtajankorokkeella, koen olevani etuoikeutettu istuessani yleisössä Thomas Adèsin johtaessa. 

Kuluneella viikolla Adès debytoi Helsingin kaupunginorkesterin podiumilla tuomisinaan mainio ohjelma, jonka ytimessä oli hänen uusi pianokonserttonsa (2018), solistinaan Kirill Gerstein, jolle teos on omistettu. Konserton ohella saatiin kuulla Busonin kovin harvakseltaan soitettu Romanza e Scherzoso, Op. 54 (1921) pianolle ja orkesterille, Sibeliuksen valloittava orkesterisarja Scènes historiques II, Op. 66 (1912) sekä Janáčekin jylhä rapsodia, Taras Bulba (1915-18/1927). 

Adèsin uusi konsertto kuultiin illan keskellä, heti väliajan jälkeen. Kolmioisainen kaksikymmentäkaksiminuuttinen konsertto on ilmeistä sukua Ravelin, Prokofjevin ja Bartókin merkkiteoksille. Samalla se on kuitenkin aidointa Adèsia parhaimmillaan ja omaperäisimmillään.   

Konsertto perustuu perinteiseen nopea-hidas-nopea -kaavaan. Virtuoosisen konserton ensimmäiseen osaan sisältyy häikäisevä kadenssi. Teos sai kantaesityksensä Bostonissa viime maaliskuussa. Euroopan puolella se kuultiin ensimmäisen kerran Leipzigissa huhtikuun lopulla säveltäjän johtamassa Gewandhaus-orkesterin konsertissa, Gerstein solistinaan.   

Ensimmäinen osa sukeltaa suoraan allegrissimo-pyörteeseen solistin ja orkesterin huikean vuoropuhelun siivittämänä. Orkesteri poimii aiheita pulppuavasta soolo-osuudesta kehitellen niistä alati muotoaan muuttavia kudelmia.   

Kirpeä rytmiikka kiidättää musiikkia eteenpäin ehtymättömänä virtana sallien solistille vain muutaman lyhyen lepohetken. Alati tiheämmäksi kasvavasta orkesterisatsista purkautuu suurenmoinen kadenssi, jota seuraa solistin ja orkesterin hämmästyttävään kontrapunktiin perustuva kooda.  

Konserton painovoimakeskittymä on sen upea hidas osa, andante gravemente. Sen johdantona toimii lyhyt puhallinkoraali, joka virittää tunnelman kongien säestämän pianon taianomaiselle sisääntulolle. Musiikin lempeässä keinunnassa on hienovireistä lyyrisyyttä vailla minkäänlaista pinnallista sentimentaalisuutta.   

Päätösosa, allegro giojoso, on rytmin ja sointivärien juhlaa. Solisti ja orkesteri suuntaavat avaustahdeilta kohti oivallisesti rakennettua soivaa labyrinttia, jonka kontrapunktinen kudos on kerrassaan ihailtavaa. Osan keskivaiheilla musiikki rauhoittuu hetken pysähdykseen ennen tihentymistään vaikuttavaan päätökseen.   

Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri antoivat konsertolle loistavan Suomen ensiesityksen. Soolo-osuus soi Gersteinin otteissa vuolaan virtuoosisesti ja syvän musikaalisesti Adèsin ilmaisun monituiset ulottuvuudet hienosti tavoittaen. Yhdessä Adèsin kanssa orkesteri eli saumattomasti solistinsa mukana, hienosti fraseeraten ja rytmistä tarkkuustyötä tehden. 

Loputtomassa yksityiskohtien virrassaan ja ehtymättömässä energiassaan konsertto oli suurenmoinen kokemus, jonka täyteen pakatun Musiikkitalon yleisö otti riemuissaan vastaan. Nyt kun teoksella on takanaan useampikin menestyksekäs esitys ja tulevan vuoden kalenterissa on lukuisia edessä, lienee paikallaan jo ounastella konserton päätyvän ansaitusti osaksi ohjelmistoa.

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja HKO pianokonserton Suomen ensiesityksen jälkeen perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Jännittävänä ylimääräisenään Gerstein soitti toisenkin Suomen ensiesityksen, nimittäin Adèsin Berceusen (2018), joka on säveltäjän oivallinen soolopianosovitus The Extreminating Angel -oopperastaan (2015-16). Makaaberin käänteen saavassa kehtolaulussa voi aistia Ravelin öisen surrealismin henkeä, minkä Gerstein tavoittikin kerrassaan hienosti.

Adèsin konserton edellä, illan ensimmäisen puolikkaan päätöksenä kuultiin tuo mainio Busoni-harvinaisuus, Romanza e Scherzoso, Op. 54. Adèsin tavoin Busoni oli verraton pianisti, säveltäjä ja kapellimestari. Tämän eurooppalaisen fin de sièclen keskushahmon tuotannosta suurin osa on harmillisesti vaipunut unohduksiin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. 

Gerstein kuitenkin tuntee Busoninsa. Aiemmin tänä vuonna julkaistiin hänen erinomainen levytyksensä säveltäjän valtavasta piankonsertosta (1901-04), jolla Bostonin sinfoniaorkesteria ja Tanglewoodin festivaalikuoroa johtaa  Sakari Oramo.

Adèsin ja Gersteinin Helsingin konserttia varten nuotiston kätköistä esiin kaivama Romanza e Scherzoso on Busonin myöhäistuotannon kekseliäs taidonnäyte, jonka toivottaa mieluusti tervetulleeksi takaisin konserttiohjelmiin. Kymmenminuuttisen kappaleen kuluessa alun tunteikas lyyrisyys muuttuu oikukkaan kujeilevaksi scherzoksi pianon ja orkesterin taidokkaan dialogin siivittämänä.  

Gersteinin, HKO:n ja Adèsin seurassa Romanza e Scherzoso oli riemastuttava kokemus. Busonin mainio musiikki heräsi eloon hienosti rakennettuna, energisenä ja yksityiskohdiltaan hiottuna. 

Illan ohjelman kokonaisuudessa Busonin teos istui mainiosti niin Adèsin kuin Sibeliuksenkin rinnalle. Kuten tunnettua, Busoni tutustui nuoreen suomalaissäveltäjään opettaessaan pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa vuosina 1888-90. Herroista tuli pian ystävät, jotka yhdessä Adolf Paulin ja Armas Järnefeltin kanssa tapasivat viettää aikaa Helsingin kahviloissa. On myös hyvä muistaa, että juuri Busoni rohkaisi Sibeliusta ryhtymään vakavissaan säveltäjäksi.  

Vuosina 1911-12 Sibelius sävelsi kaksi sarjaa Historiallisia kuviaan (Scènes historiques), jotka pohjautuivat pääasiassa jo olemassaolevaan sävelmateriaaliin. Jälkimmäinen sarja, Scènes historiques II, Op. 66 sai kantaesityksensä säveltäjän johdolla Helsingin kaupunginorkesterin (eli silloisen Helsingin filharmonisen seuran orkesterin) konsertissa maaliskuussa 1912. 

Mielenkiintoista kyllä, parikymmenminuuttista orkesterisarjaa kuulee kohtalaisen harvoin konserteissa. Omalle kohdalleni Scènes historiques II on osunut viimeksi joskus yhdeksänkymmentäluvun jälkipuoliskolla. Niinpä sen kuuleminen perjantaina olikin varsin piristävää. 

Sarjan avaa liki elokuvallinen metsästyskohtaus, jonka käyrätorviaiheita ja jousten ketteriä juoksutuksia värittävät puupuhaltimet. Vetoavassa musiikissa on kenties aistittavissa Kuuden sinfonian (1918-23) scherzon etiäisiä. HKO ja Adès maalasivat metsästyskohtauksesta kuulaan maisemanäyn, jonka valojen ja varjojen lomassa viipyili varsin mielellään.  

Kuvankaunis Minnelaulu ammentaa samasta soivasta ulottuvuudesta kuin sinfoninen runo Bardi (1913/1914). Kummassakin teoksessa Sibelius käyttää harppua värittämään orkesterin standardikokoonpanoa. Tuloksena on mitä oivallisinta Sibeliaanista orkesterikerrontaa, jonka viehättävän tummat sävyt soivat lumoavasti orkesterin ja Adèsin tulkitsemina.   

Kolmas kohtaus, Nostosillalla, käynnistyy riemastuttavilla pizzicato-kuluilla, joiden lomassa kuullaan huilun ja klarinetin mainio duetto. Oboen ja fagotin johdolla koko muu orkesteri kietoutuu mukaan soivaan kokonaisuuteen johdattaen osan hienoon päätökseensä.  

Illan loppuhuipennuksena kuultiin Leoš Janáčekin mukaansatempaava orkesterirapsodia Taras Bulba (1915-18/1927). Kellojen ja urkujen vahvistamalle suurelle orkesterille sävelletty kolmiosainen Taras Bulba kasvaa tulvivaksi orkesterikuvien sarjaksi, jolla on huumaava vaikutus kuulijaansa. 

Koskettavassa lyyrisyydessään ja vimmaisessa myrskyisyydessään musiikki kuvaa niin värikylläisiä taistelukohtauksia kuin intiimin tunnelmallisia hetkiäkin avoimen ohjelmallisesti. Keskimmäisen osan Berlioz-henkinen mestauskohtaus on verraton osoitus Janáčekin erehtymättömästä dramaturgian hallinnasta.   

Thomas Adès ja HKO Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Orkesteri heittäytyi Janáčekin laveaan sointivirtaan koko sydämellään avauksen koskettavasta englannintorvisoolosta urkujen, vaskien ja kellojen vaikuttavaan loppuhuipennukseen. Adèsin johdolla saatiin kuulla kerrassaan erinomainen esitys, jossa orkesterikudos avautui kuulaana ja tarkoin balansoituna.  

Kokonaisuutena ilta oli mitä mieltäylentävin innoittaen niin yleisön kuin HKO:n muusikotkin pitkiin suosionosoituksiin. Toivottavasti saamme houkuteltua Adèsin Suomen-vierailulle pian uudelleen.    

– Jari Kallio  

Helsingin kaupunginorkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

Kirill Gerstein, piano

Jean Sibelius: Scènes historiques II, Op. 66 (1912)

Ferrucio Busoni: Romanza e Scherzoso, Op. 54 (1921)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018), Suomen ensiesitys

Leoš Janáček: Taras Bulba (1915-18/1927)

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 29.11.2019, klo 19

Dirk Meijer. Kuva © Eero Tarasti

Dirk Meijer on fagotisti, jonka kotipaikka on Friisinmaalla eli hänen äidinkieliään ovat friisi ja hollanti. Hän innostui kuitenkin Tauno Marttisen (1912-2008) musiikista, kun sai v. 1996 soitettavakseen tämän fagottikonserton. Seurasi vastavuoroisia vierailuja ja lopulta Meijer alkoi laatia tutkielmaa Marttisen sarjallisista sinfonioista. Hän esitelmöi viime keskiviikkona 27.11. Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella tästä aiheesta. Ennen kaikkea hän oikaisi sen yleisen harhaluulon Suomessa, että dodekafonia oli vain ohimennyt lyhyt vaihe Marttisella; pohjimmaltaan hän sävelsi tonaalisesti.

Marttinen oli opiskellut sarjallista tekniikkaa Asconassa ja tietenkin Vladimir Vogelilla, missä moni muukin suomalainn, ei vähiten Erik Bergman. Tämä puolestaan sanoi kerran: 12-sävelmusiikki voi aivan hyvin olla tonaalista. Taas toinen Vogelin koulua käynyt Einojuhani Rautavaara nimitti Marttista ’Hämeenlinnan shamaaniksi’. Tätä nimitystä ei kuitenkaan Dirk Meijer, varsinainen spesialisti, hyväksy ollenkaan. Sen avulla hänet kolonialisoidaan eksoottisen toiseuden edustajaksi, jonka varsinaista vakavaa viestiä ei tarvitse kuunnella. Oma muistini yltää niin pitkään kuin varhaiselle 1960-luvulle, jolloin Raili Kostia lauloi Kokko ilman lintua, Marttisen opus 1, yliopiston juhlasalissa. Se oli sensaatio. Ajatella: kalevalainen aihe, mutta musiikki täyttä avantgardea. Sittemmin Ritva Arjava esitti runsaasti Marttista ja sain häneltä nuotteja mm. pianoteokseen Taara.

Meijer viittasi pikkuartikkeliini Marttisesta ja sen kolmeen ’Marttiin’: Marttiseen, Martin Heideggeriin ja Bohuslav Martinůhun. Tähän hän tahtoi lisätä vielä yhden ’Matin’, nimittäin Vuorenjuuren, aikoinaan tunnetun musiikkikriitikon. Sarjallisuus nimittäin liittyi radikaaliin modernismiin ja eksistentiaalifilosofiaan. Marttiselle Kalevala oli jonkinlaista eksistentialismia. Mutta sarjallinen musiikki oli myös orgaanista, vaikka toisin väitettiin. Sen mukaan kokonaisuus on tärkeämpää kuin osat, sävellys kasvaa ennemmin kuin on konstruoitu ja se tuottaa kokemuksen ykseydestä moninaisuudessa. Sitä paitsi rivistä tehty teema on elegantti ja ilmaiseva.

Marttisen tärkeä oppi-isä oli Herbert Eimert ja tämän kurssikirja Lehrbuch der Zwölftontechnik. Marttisen 1. sinfonia on kirjoitettu sen oppien mukaan. Sen kolmannen osan soitinnus on kiinnostava. Meijer piti puupuhaltimien osuutta erikoisena, mutta vaskia hyväksyttävänä. Toisessa sinfoniassa Marttinen pohti ikuista nykyhetkeä eli todellista elämää, joka sisältyy syntymän ja kuoleman hetkeen. Teoksessa on seitsemän johdettua moodia perussarjasta. Kussakin rivissä on 66 puolisävelaskelta kaiken kaikkiaan, on myös duuri- ja mollisointuja ja usein oboesooloja. Jos Sibelius olisi kirjoittanut rivitekniikalla hän olisi tehnyt niin kuin Marttinen. Samaa Meier sanoi Nielsenistä, joka oli Tanskan ’Marttinen’

Mutta Marttisellä on myös ankaraa tyyliä sarjallisuudessa, yhtä ankaraa kuin Anton Webernillä, näin on 10 bagatellissa pianolle. Kuitenkin oikeastaan Marttisen mielestä Webern oli mennyt liian pitkälle. v. 1963 ilmestyi Marttisen 1. nonetto ja sitten neljä nonettoa puhallinkvintetolle ja jousikvartetille.

Esitelmän jälkeen keskusteltiin Marttisesta ja mm. hänen sukunsa edustajat, lavastaja Rauno Marttinen, poika, ja tytär, rouva Kostia, toivat esiin henkilökohtaisia muistoja. Kaikki rahat nelihenkisessä perheessä laitettiin Taunon Sveitsin opintomatkaan, ruokakomeroon ei jäänyt mitään. Petri Tuovinen on taas Marttis-elämäkerran laatija. Säveltäjä Timo Laiho huomautti, että 12-rivi voi olla myös melodinen, enemmänkin kuin Schönbergillä. Sarjallinen koulu on yhä Suomessa useimpien säveltäjien lähtökohta. Eila Tarasti huomautti tietystä sukulaisuudesta Marttisen ja Helvi Leiviskän sinfonioiden välillä. Joka tapauksessa hollantilainen Marttinen-fani tri Meijer jäi ihmettelemään, miksei tämän musiikkia soiteta Suomessa enemmän.

– Eero Tarasti