Alban Bergin fantastinen musiikki oli pääosassa Kokkolan oopperan Lulu-produktiossa Kaapelitehtaalla. Sakari Oramon johtama Radion sinfoniaorkesteri soitti intohimoisesti, värikylläisesti, herkästi ja tanssillisesti, aina tarpeen mukaan. Bergin musiikki herättää voimakkaita, musiikin ja kulttuurihistoriaan liittyviä mielikuvia; Leea Klemolan nykyaikaan varsin väkivaltaisesti siirretty ohjaus ei temmannut minua mukaansa, vaikka sisälsikin runsaasti humoristisia ja osuvia yksityiskohtia.

Anu Komsi teki pääroolissa virtuoosisen vokaalisuorituksen, muttei karvaisena bimbona ollut mielestäni täysin uskottava, kompleksilla tavalla seksuaalinen hahmo. Parhaiten näyttämöllä onnistuivat suuret miesroolit, Mati Turin Alwa ja Hannu Niemelän tohtori Schön. Solistien joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä, ja koko ensemble tuntui todella puhaltavan yhteen hiileen ilman teennäistä itsetehostusta.

Sanomalehtien kriitikot ovat suhtautuneet tuotantoon kahtalaisesti, musiikkia kiitellen ja ”nykyaikaan transponointia” kyseenalaistaen. Veijo Murtomäki kysyy Helsingin sanomissa, josko oopperan klassikoista tulisi ensin tarjota yleisölle perusversio, kun oopperakulttuuri maassamme kuitenkin on lyhyt ja ohjelmiston tuntemus kapeaa. Uudessa Suomessa Kimmo Hakola kiittelee Kokkolan oopperan produktioita tuoreuden ja uusien näkökulmien takeiksi “uuvahtaneessa ja luovaa riskinottoa kaihtavassa oopperakentässämme.” Silti hänkin pitää Klemolan sovituksessa ongelmallisena sitä, ettei suomalainen yleisö tunne Lulun tarinaa: “Jos etäännytyksen jännitettä ei synny tai sitä ei ole, musiikillisesti merkittävät painotukset ja yksityiskohdat jäävät uudessa kontekstissa ilmaan.” Sovitus olisi hänen mielestään toiminut paremmin suomeksi, sillä saksan kielestä tulee irrallinen musiikillinen parametri.

Kolmannen näytöksen pois jättäminen herätti epäilyksiä: Keski-Pohjanmaan Mikko A. Himangan mielestä musiikin emotionaalinen jännite antaa odottaa paljon synkempää loppuratkaisua, kuin mihin tässä versiossa jäätiin. Sanomalehti Ilkan Päivi Loponen-Kyrönseppä pitää ohjausta pitkäveteisyydessään poikkeuksellisena, Klemolan aiemmat työt huomioon ottaen. ”Raikkaat ideat jäävät irrallisiksi, ja musiikin soidessa ooppera jähmettyy seisoskeluksi.”

Matti Lehtonen kehuu vuolaasti laulajia Turun sanomissa: “Anu Komsi on täysin suvereeni Lulu, kussakin kohdassa sensuelli tai groteski, sen mukaan mitä tilanne vaatii. Hannu Niemelän Tohtori Schön, tässä tapauksessa sirkustirehtööri, oli kaikkien mahdollisten superlatiivien ulottumattomissa, täydellinen. Vähempää ei voi sanoa muistakaan solisteista.”

Kantaesitysten kohdalla on ymmärrettävää, jos käsiohjelman tekstit on täytynyt kirjoittaa ennen teoksen valmistumista, ja musiikin sisältö ja sen kuvaus poikkeavat jossain määrin toisistaan. Sinfonia Lahden konsertin avausnumeron, Erkki-Sven Tüürin vuonna 1994 säveltämän Action–Passion–Illusionin kohdalla tästä ei voinut olla kysymys. Tekstit kirjoittaneen Pekka Miettisen mukaan Tüürin musiikki on erittäin persoonallista, mikä ei kuullusta kappaleesta kyllä välittynyt – pitäisin teoksen neoklassismiin ja minimalismiin viittaavaa sävelkieltä pikemminkin varsin kuluneena.

Musiikista selkeästi kirjoittaminen on haastavaa. Mitä mahtaa tarkoittaa se, että säveltäjä ”ottaa musiikissaan etäisyyttä postmoderniin ironiaan eikä myöskään haikaile nostalgisesti menneiden aikakausien sävelkielen perään”? Mysteeriksi jäi myös, miten Tüürin musiikin ytimessä voi kuulla sekä nykyihmisen perusahdistusta että Viron 1990-luvun nousukauden optimismia.

Orkesterin soolosellisti Ilkka Pälli soitti Dmitri Sostakovitsin toisen konserton herrasmiesmäisesti; jousenkäsittely oli sulavaa ja ääni kaunis. Omalaatuinen konsertto vaikutti silti tällä kuulemalla pitkältä, sillä esitys ei jättänyt solistin tai orkesterin osalta täysin sisäistynyttä vaikutelmaa. Teoksen sävellyksellinen materiaali on niin konsentroitunutta, että pitempien linjojen luomiseksi jokaista ääntä pitäisi ehkä houkutella ulos intensiivisemmin.

Johannes Brahmsin Serenadi nro 2 soi Sibeliustalossa ja Vytautas Lukociusin johtamana turhan bassovoittoisesti. Kun orkestroinnissa ei ole käytetty viuluja lainkaan, olisi diskanttipuolta hoitaneen alttoviulusektion kenties pitänyt olla isompi suhteessa suureen sello- ja bassoryhmään. Sointi oli ajoittain turhan karkea, varsinkin Adagio non troppo -osassa.

Konsertin alkupuolen istuin parvella isokokoisen miehen vieressä, joka oli suihkutellut reippaalla kädellä kölninvettä ylleen. Väliajalla siirryin raikkaamman ilman toivossa permannolle, vain päätyäkseni yhtä tuoksuvan vanhemman rouvashenkilön viereen. Hyvät parfyymin ystävät! Konserteissa käy varmasti myös itseäni allergisempia, joten laittautumisessa kannattaa pitää mielessä maksiimi ”less is more.”

Sostakovitsin toinen konsertti kuultiin myös Kymi Sinfoniettan konsertissa 6.3. Lue arvio täältä.