Amfion pro musica classica

Oodi-kortilla maksutta RSO:n konsertteihin

17.12.2019 22:12 , Jätä kommentti ,

Radion sinfoniaorkesterin konsertteihin voi vuoden 2020 alusta päästä ilmaiseksi Helsingin keskustakirjasto Oodista lainattavalla Radion sinfoniaorkesterin Oodi-kortilla.

”RSO:n Oodi-kortti on kirjastolle räätälöity lipputuote, joka antaa mahdollisuuden tutustua RSO:n konserttitarjontaan sinfoniakonserteista kamarimusiikkikonsertteihin ja toivomme, että se rohkaisee myös ensikertalaisia vierailemaan tilaisuuksissamme”, kertoo RSO:n markkinoinnin vastaava tuottaja Satumaija Peltoniemi. ”Tämä on mainio lisä musiikkipalvelujemme tarjontaan”, iloitsee myös Oodin informaatikko Auli Aho.

RSO:n Oodi-kortteja on yhteensä neljä ja ne ovat lainattavissa Helmet-kirjastokortilla viikosta 2 alkaen Oodin 1. kerroksen infopisteessä. Laina-aika on kaksi viikkoa ja sinä aikana kortti toimii pääsylippuna kaikkiin RSO:n Musiikkitalossa soittamiin konsertteihin. Yksi asiakas voi lainata kerralla kaksi Oodi-korttia. Kortteja ei voi varata, eikä lainaa voi uusia.

Kategoria: Uutiset

arvio: Musiikkia Oodissa – Nina Barkalayan romanttinen pianoilta 12.12.2019

14.12.2019 22:03 , Jätä kommentti ,
Nina Barkalaya

Nina Barkalaya

Kollegani Ivanka Stoianova lähetti viestiä Pariisista, että hänen oppilaansa Pariisin VIII:sta, Nina Barkalaya oli tulossa Helsinkiin antamaan konsertteja. Jos voitaisiin mennä kuulemaan. Tietenkin, sillä nykyisin soolopianoresitaalit ovat lähes kortilla. Sain tietää, että paikkana olisi Oodi, jota en vielä ollut nähnytkään. Siis voisi käydä sitäkin testaamassa.

Oodi on eleganttia nykyarkkitehtuuria, muistuttaa suuresti Bakun Aliyev-museota, joka on yhtälailla virtaviivainen kuin ilmassa kelluva alus. Kävin yläkerran tasolla, jonne oli neuvottu menemään. Kirjatarjonta oli tuota aikamme leikkikalukirjastoa, kaupallisia opuksia, joiden ikä on kolme kuukautta ja jotka täyttävät myös kirjakauppojen hyllyt. Tosin oli siellä sentään erään Eero Tarastin Musiikki ja humanismi hyllyssä, mutta ei Eila Tarastin Helvi Leiviskä -elämäkertaa – vaikka joku oli sen ehkä jo lainannut.

Konsertti oli ns. Maija-salissa. Taiteilija tuli vastaan jo ovella kauhuissaan, sillä salissa oli vain katkaistu sähköinen Yamaha. Hän sanoi, ettei tiennyt pystyykö viemään ison romanttisen ohjelman läpi. Konsertti pääsi kuitenkin alkamaan, mutta yleisön käytös oli uskomatonta: vahtimestari ei tiennyt, mikä on konsertti, vaan päästi väkeä sisään ja ulos kesken soiton. Virkailijat valokuvasivat ja seisoskelivat salin edessä oven vieressä. Jopa kiinalaiset opiskelijat, jotka eivät olleet koskaan olleet konsertissa, käyttäytyivät paremmin, kuten totesin kuukausi sitten.

Mutta illan pianisti sopeutui ihailtavasti näihin ankeisiin olosuhteisiin. Hän on Moskovan Tshaikovski-konservatorion dosentti ja taiteidentutkimuksen kandidaatti (korkea oppiarvo Venäjällä) sekä Pariisin yliopiston tohtori. Aluksi kuultiin sikermä Chopinin etydejä, joista hän sai etydimäisyyden katoamaan estetiikan johtotähden alle. Erityisesti oktaavietydi vaihtui ilmeikkääksi narratiiviksi, jossa keskitaitteen väliäänet muuttivat musiikin dialogiksi. Kolme valssia olivat kaikki viehättäviä ja puhuttelevia. Flyygelin sähköinen sointi oli tosin liian voimakas jopa pianissimoissa.

Andante spianato et Grande polonaise brillante op. 22 oli illan huippuja. Harvoin tästä poloneesista tulee yhtaikaa näin vivahteikas ja samalla virtuoosinen, tempot oikeat. Ylipäätään Barkalayan takana on loistava venäläinen koulu, koko ilta oli nautittavaa pianismia. Väliaikaa ei pidetty ollenkaan, vaan jatkettiin suoraan Lisztin Ricordanzalla ja siitä Rahmaninovin hurmaaviin Kreisler-sovituksiin: Liebesleid ja Liebesfreud – aivan kuin Goethen runossa leidvoll und freudvoll… Ne olivat aitoa romantiikan kulttuuria, transkriptioiden maailmaa. Rahmaninovin Etude-tableau jäi välinumeroksi, sillä tietenkin odotettiin jo miten venäläisranskalainen pianisti tulkitsee Sibeliuksen Valse tristen. Pääpaino oli ’tristessä’ ja äärimmäisen hitaissa, mietteliäissä tempoissa. Loppuun luvattu Skrjabinin sonaatti sai jäädä toiseen kertaan. Se oli järkevä valinta, sillä jo tämä ohjelma oli monumentaalisen laaja ja esitteli monipuolisesti tämän musiikkitieteilijän etevät taidot myös muusikkona.

– Eero Tarasti

Kategoria: Arviot, Päävalikko

RSO:n Zimmermann-levy Presto Classicalin vuoden 10 parhaan levyn listalle sekä EMMA-ehdokkaaksi

14.12.2019 21:53 , Jätä kommentti ,

Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun Bernd Alois Zimmermannin musiikkia sisältävä levy on valittu Presto Classical -verkkojulkaisun vuoden kymmenen parhaan levytyksen joukkoon. Samainen levy on myös ehdokkaana kotimaisen EMMA-palkinnon ja International Classical Music Awards (ICMA) -palkinnon saajaksi.

Levy-yhtiö Ondinen julkaisemalle levylle on taltioitu Zimmermannin viulukonsertto, orkesteriteos Photoptosis sekä vokaalisinfonia Die Soldaten. Viulukonserton solistina esiintyy Leila Josefowicz ja vokaalisinfoniassa laulavat mm. Anu Komsi ja Hilary Summers.

Brittiläinen Presto Classical on yksi merkittävimmistä klassisen musiikin äänitealan verkkojulkaisuista. Preston toimitus valitsee vuosittain kymmenen parasta klassisen musiikin levytystä vuoden aikana ympäri maailmaa ilmestyneiden äänitteiden joukosta.

Preston kriitikko James Longstaffe toteaa RSO:n levystä seuraavaa: ”Orkesteri soittaa upeasti kaikissa kolmessa teoksessa. Erityisen häikäisevän suorituksen he tekevät Photoptosisin esityksessä.”

RSO:n, Hannu Linnun ja levy-yhtiö Ondinen menestyksekäs yhteistyö on tuonut orkesterille useita klassisen musiikin äänitealan palkintoja viime vuosina. Viime kuussa julkistettiin RSO:n ensimmäinen Grammy-ehdokkuus Kaija Saariahon musiikkia sisältävälle levylle. Elokuussa 2018 Bartókin viulukonserttojen levytys palkittiin Gramophonella ja Sibelius-levy ICMA:lla.

Kategoria: TIEDOTTEET

Arvio: Peter Liebersonin Songs of Love and Sorrow soi lumoavan ilmeikkäästi Gerlad Finleyn, RSO:n ja Hannu Linnun häikäisevässä konserttiesityksessä

13.12.2019 16:15 , Jätä kommentti ,
Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Atlantin tällä puolen Peter Liebersonin musiikkia pääsee kuulemaan koko lailla harvoin. Vaikka säveltäjällä on ollut ansiokkaita puolestapuhujia, kuten Oliver Knussen, monet Liebersonin hienoimmista teoksista ovat jääneet jotakuinkin huomiotta Euroopassa.  

Tällä viikolla Musiikkitalossa otettiin suuri harppaus eteenpäin, kun baritoni Gerald Finley, Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu esittivät Liebersonin vaikuttavan jäähyväisteoksen, tummanpuhuvan, Pablo Nerudan runoihin pohjaavan laulusarjan Songs of Love and Sorrow (2007-10). Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä teos myös levytettiin ensimmäistä kertaa tulevaa CD-julkaisua varten.  

Toisen vaimonsa, Lorraine Hunt Liebersonin muistolle omistettua viiden laulun sarjaansa säveltäessään Lieberson sairasti itsekin jo imusolmukesyöpää. Rankkojen hoitojen kuormituksesta huolimatta säveltäjä pystyi saattamaan Songs of Love and Sorrowin valmiiksi talvella 2010. Teos sai kantaesityksensä Finleyn laulamana Bostonissa maaliskuussa 2010, vuotta ennen säveltäjän kuolemaan kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. 

Liebersonin viehtymys musiikkiin lienee peruja hänen vanhemmiltaan, koreografi Vera Zorinalta ja Columbia-levy-yhtiötä johtaneelta Goddard Liebersonilta. Säveltäjän varhaistuotanto kumpuaa sodanjälkeisen modernismin perinteestä. Stravinskyn myöhäisen tyylin vaikutus on ilmeinen sellaisissa teoksissa kuten Concerto for Four Groups of Instruments (1972/1973). Silti jo Accordancessa (1975-76) alkaa erottua säveltäjän hienovireinen rytmiikka jonka lumovoima on erityisen puoleensavetävää.     

Leimuavat sointivärit, taidokkaat rytmit ja oivallisen kekseliäs instrumentaatio kukkivat upeassa, isolle orkesterille sävelletyssä Dralassa (1986), joka toimi tienraivaajana kohti Liebersonin aistikasta kypsää kautta. Songs of Love and Sorrow’ssa säveltäjän musiikki on jo kohonnut omintakeiseen läpikuultavan instrumentaation, hienovaraisten harmonioiden ja koskettavan melodiikan maailmaansa.      

Viiteen Nerudan sonettiin pohjaava Songs of Love and Sorrow peilaa maallisia ilojamme ja niihin kietoutuvaa, kaikkialla läsnä olevaa surun ja menetyksen tematiikkaa. Tuloksena on eräänlainen oman aikamme Das Lied von der Erde, valojen ja varjojen välillä häilyvä mestariteos. 

Laulusarjan avaa kahden soolosellon aineettomuudessaan kiihkeä motto, joka tekee vaikuttavan paluun musiikin pinnalle useaan otteeseen teoksen kuluessa. Johdannon jälkeen solisti liittyy mukaan herkän, kamarimusiikinomaisen säestyksen saattelemana. Aistikas soololinja kumpuaa runojen sisäisestä rytmistä kieppuen ekstaasin ja resignaation välillä karttaen kaikkia turhia maneereja.      

Jousista, puhaltimista, kahdesta käyrätorvesta ja kahdesta trumpetista muodostuvaa orkesteria täydentävät piano, harppu, patarummut ja kaksi lyömäsoittajaa. Koko orkesteria kuullaan yhdessä vain hetkittäin, lyhyissä tutti-jaksoissa. Lieberson hyödyntääkin soittajistoaan mitä moninaisimpina kamariyhtyeinä juhlistaen sointivärien moni-ilmeistä kirjoa. 

Teksti ja musiikki sulautuvat yhteen saumattomasti muodostaen soivan mikrokosmoksen, jonka ainutlaatuinen kauneus ja puhuttelevuus tekevät syvän vaikutuksen. 

Finley lauloi soolo-osuuden lumoavan ilmeikkäästi kiinnittäen erinomaisesti huomiota ilmaisun yksityiskohtiin ja vivahteisiin. Linnun johdolla RSO:n oivalliset muusikot kietoivat Liebersonin kuulaat tekstuurit häikäisevään sointivärien kirjoon.

Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

 

Upean esityksen innoittamana Musiikkitalon yleisö otti Songs of Love and Sorrowin avosylin vastaan. Konserttikokemuksen perusteella on helppo kuvitella teoksen levytyksestä tulevan melkoinen hitti. Kenties olemme todistamassa Liebersonin musiikin läpimurtoa.    

Illan toisella puoliskolla kuultiin toiset vaikuttavat musiikilliset jäähyväiset Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian (1887-1896) muodossa. Bruckner työskenteli viimeiset yhdeksän vuotta elämästään sinfonisen huipentumansa parissa. Työ keskeytyi moneen otteeseen niin sairastelun kuin aiempien teosten uudistamisenkin vuoksi. Säveltäjän terveyden heikentyessä sinfonian luomistyöstä tuli lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan. Kamppailu päättyi Brucknerin kuolemaan seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä syksyllä 1896. 

Säveltäjän kuollessa sinfonia kolme ensimmäistä osaa olivat valmiina, kuten suurin osa finaaliakin, josta puuttui enää kooda. Finaalin käsikirjoitus lojui Brucknerin kuolinvuoteen vierellä. Säveltäjän ystävät tapasivat napata käsikirjoituksesta sivuja muistoksi mukaansa käydessään tervehtimässä vainajaa viimeisen kerran.  

Musiikkitieteilijöiden vuosien huolellisen työn tuloksena finaali on sittemmin saatu editoitua esityskelpoiseen kuntoon. Vaikka tälle laitokselle onkin nimekkäitä puolestapuhujia, kuten Sir Simon Rattle ja Daniel Harding, yhdeksättä sinfoniaa esitetään yhä ylivoimaisesti eniten kolmiosaisessa asussaan. Vaikka molempien versioiden pohjalta on mahdollista rakentaa vaikuttava kokonaisuus, on todettava, että juuri kolmiosaisena sinfonian sisäinen draama toteutuu vastaansanomattoman voimakkaasti. 

Hämmästyttävään adagioon päättyessään musiikissa on tiettyä transsendentaalista lopullisuutta, kuten tämän illan konsertti jälleen kerran osoitti.  

Kolmiosaisena yhdeksäs sinfonia jakautuu kahteen suureen soivaan freskoon, joita erottaa demoninen scherzo ja sen vauhdikkaasti pyyhältävä trio. Tämä arkkitehtoninen symmetria muodostaa mitä vakuuttavimman, tasapainoisen kokonaisuuden.  

Avausosa kasvaa valtavaksi sonaattimuodon kaareksi, jonka sävelmateriaali jakautuu kolmeen teemaryhmään, joista Bruckner johtaa ehtymättömänä virtaavan musiikillisen vuon. Säveltäjä valjastaa kaiken logiikkansa ja mielikuvituksensa materiaalin kehittelyyn. Tuloksena on hämmästyttävä sointimatka, otsikoituna feierlich, misterioso, jonka lomassa tapahtuu voimallisia musiikillisia törmäyksiä, jotka värisevät harmonisissa äärimmäisyyksissä.  

Kuten aina Brucknerin kehittelyn pitkien syklien kohdalla, kokonaismuodon tarkka punnitseminen ja tasapainottaminen ovat avainasemassa. Linnun johdolla ensimmäinen osa rakentuikin kerrassaan upeasti ilman huumaavien sointikuohujen liiallista tyynnyttämistä. RSO soi suurenmoisen kirkkaasti säilyttäen tekstuurin läpikuultavuuden kerrassaan ihailtavasti.     

Lintu asetti hurjan scherzon tempot juuri kohdilleen, antaen musiikin pahaenteisyyden jyrätä kaikessa musertavuudessaan. Ketterä jousisto, voimalliset vasket, jyhkeät patarummut ja kirkkaat puupuhallinosuudet sulautuivat hulppeaksi orkesterisoinniksi, joka tempaisi kuulijan välittömästi mukaansa. Vireän trion toimiessa oivana vastavoimana, toinen osa sai kerrassaan hienon toteutuksen. 

Adagio alussa orkesteri sukeltaa syvälle orkesterivärien syövereihin jylhien vaskisointujen ja jousten uljaiden kaarrosten saattelemina. Näitä suuria linjoja koristelevat puupuhaltimien taidokkaat linjat. Bruckner käyttää nerokkaasti neljän käyrötorven ja neljän wagnertuuban arsenaaliaan. Vaihtelemalla näiden keskinäisiä voimasuhteita säveltäjä loihtii esiin uskomattoman sävyjen jatkumon. 

Musiikki tiivistyy henkeäsalpaaviin huipennuksiin, joissa eri vaskiryhmien välinen vuoropuhelusta kohoaa vavahduttavia soivia maisemia. Kunkin huipennuksen jälkeen musiikki hajoaa hauraiksi, kamamarimusiikinomaisiksi kudelmiksi. Kerta toisensa jälkeen musiikki kohoaa uuteen pauhuun, kunnes koko osan jännite purkautuu murskaavaan vaskidissonanssiin.   

Tuonpuoleiseen kurkottava kooda vie sinfonian lopulta täytymykseensä. Viimeisillä tahdeilla musiikki pelkistyy pitkään, staattiseen vaskisointuun, jota saattelevat jousten pizzicatot. Lopulta seuraa hiljaisuus, joka tuntuu lähes aineelliselta.  

Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Orkesterin ja Linnun suurella musikaalisuudella tulkitsema adagio oli omintakeista valoaan hohtava matka Brucknerin musiikillisen valtapiirin äärimmäisille rajoille. Sopivampaa päätöstä niin illalle kuin orkesterin hienolle syyskaudelle voi tuskin kuvitella. Täyttymys.   

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Gerald Finley, baritoni

 

Peter Lieberson: Songs of Love and Sorrow (2007-10)

Anton Bruckner: Sinfonia nro. 9 D-molli, WAB 109 (1887-1806)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 11.12.2019, klo 19

Kategoria: Päävalikko

raportti: Edvard Grieg ja Pariisi – Wojciech Stępieńin luento Helsingin yliopiston musiikkitieteessä 11.12.2020

12.12.2019 10:53 , Jätä kommentti ,
Wojciech Stępień. Kuva © E. Tarasti

Wojciech Stępień. Kuva © E. Tarasti

Wojciech Stępieńin muistamme hänen väitöskirjastaan oppiaineeseemme v. 2012 aiheena Einojuhani Rautavaaran ns. enkeli-tyyli. Säveltäjä oli tuolloin vielä elossa ja tuli väitöstä seuraamaan. Hän oli iloinen, ettei väitös ollut otsakkeestaan huolimatta ” mitään taivastelua”. Kirja ilmestyi otsakkeella Signifying Angels.

Stępieńin toinen lempiaihe on ollut Edvard Grieg, jonka musiikkia hän on soittanut pianistina mm. opinahjossaan ja nyt työpaikassaan Katowicen Musiikkiakatemiassa. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja Le nouveau Grieg. Tendencije modernistyczne w tworczosci Edvard Griega ma prsykladzie op. 54, 66 i 72 (2019, Akademy Muzyczna); hän on julkaissut myös englanniksi Edvard Grieg and his time (2016) ja hän toimii kansainvälisen Grieg-seuran varapuheenjohtajana.

Puolalaisille Grieg oli aina ”Pohjoisen Chopin”. Mutta miksi Ranska?

Grieg oli paitsi kansallinen instituutti kotimaassaan myös kosmopoliitti. Sitä heijastaa jo hänen kuuluisan Bergenin talonsa (Troldhaugenissa) interiööri. Hänen yksi kuuluisimpia sävellyksiään on tuo viehättävä Kesäpäivä Troldhaugenissa vuodelta 1896; sen on levyttänyt mm. armoitettu Grieg-tulkki Eva Knardahl, joka opetti sitä myös pianokurssillaan Suomesssa.

Sen verran on tiedettävä Norjan historiasta, että vuoden 1814 Eidvollin kokous erotti maan Tanskasta. Siitä alkaen haettiin norjalaisten identiteettiä: historiasta, kielestä ja folkloresta. Kieleksi tuli landsmålin sijaan riksmål, ja kieli erosi nyt selvästi tanskasta. 1841 ilmestyi kokoelmm kansansatuja, eräänlainen norjalaisten ”Kalevala”, mutta vailla kokoavaa ”juonta”.

Mielenkiintoinen on Stępieńin tulkinta, että Norja edusti pohjoista orientalismia Eroopassa – ja Eurooppa oli yhtä kuin Ranska tässä tapauksessa. Grieg oli musiikkimaailman kiistaton tähti, hän ilmensi norjalaisuutta puhtaassa muodossa. Kun hän soitti a-mollikonserttoaan Roomassa Lisztille, tämä keskeytti ja ryntäsi salin toiselta puolelta lausuen: ”Ihastuttavaa, g ja g eikä gis! Hurmaavan ruotsalaista!” Ruotsalaisia norjalaiset eivät kuitenkaan halunneet olla yhtä vähän kuin suomalaisetkaan.

Norjan taide oli näyttävästi esillä Pariisin maailmannäyttelyissä jo aiemmin kuin Suomen. Tosin maailmannäyttelyssä 1867 kansakunnat varustettuna rikkaalla pääomalla olivat keskellä päähallissa, köyhät olivat reunoilla periferiassa ja niin myös Norja. Taas näyttelyssä 1889 Saksa oli kokonaan poissuljettu 1871 vuoden sodan vuoksi. Norjalaiset taiteilijat, kirjailijat ja maalarit tulvivat Pariisiin, Ibsen, Björnsson, Kielland, ja heitä ihailtiin. Peer Gyntin (1867) viimeinen näytös tapahtui Egyptissä, mutta kuvasi itse asiassa Norjaa. Norjalaiset siis miellettiin orientaalisiksi. Ja pariisilaisille kelpasi vain orientalismi, musiikki tulvi näyttelyssä mustalaisten, marokkolaisten ja gamelanin kautta. Suomalaisten ylioppilaiden kuoroa pidettiin venäläisenä.

Ranskalainen musiikkielämä hakeutui omille juurilleen 1600-luvulle ja Rameau ja Couperin tulivat muotiin pastisheina. Sävellettiin sarjoja antiikin tyyliin ja Grieg siinä perässä Holmberg-sarjallaan, Debussy Suite bergamasquellaan. Ja sitten Ravelin Tombeau de Couperin. Venäläinen musiikki koettiin vaarallisen eksoottisena, mutta skandinavian sävelet olivat orientalismia melankolisena, maisemallisena, vienona, metsien ja järvien musiikkina. Tähän kategoriaan putosi myös Sibelius Pariisissa. Jim Samson korostaa Pariisin vihamielisyyttä Saksaa kohtaan, mutta se on liioittelua. Vaikka kun Helsinki Filharmonia vieraili Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 muusikkoja kellettiin puhumasta lavalla keskenään koska olisi käynyt ilmi, että he olivatkin lähes järjestään saksalaisia! Kaikki 1871 perustetun kansallisen musiikkiseuran säveltäjät jotka puolustivat ars gallicaa olivat myös wagneriaaneja. Käytännössä ei musiikkielämä tullut toimeen ilman Saksaa.

Silti orientalismin näkökulma, jota Stepien korosti, on mielenkiintoinen uusi aspekti esim. Griegiin, mitä ei aina tule ajatelleeksi. Pariisi ylisti Griegiä pianistina. Grieg oli myös poliittinen henkilö; hän tuomitsi jyrkästi Dreyfusin vainon, mutta huomasi, että vain Gabriel Fauré tuki häntä. V. 1905 Norjan parlamentti erotti maan Ruotsista, mikä johti miltei aseelliseen selkkaukseen. Mutta kun Grieg oli kirjoittanut Saksan keisarille ja Englannin kuningashuoneelle sodalta vältyttiin. Näin vahva oli Griegin asema maassaan ja Euroopassa.

– Eero Tarasti

Kategoria: Päävalikko, Raportit