Kansainvälinen Mirjam Helin -kilpailu on edennyt finaaliin. DivineDiva raportoi, ja muutkin voivat kertoa mielipiteensä.
Arvio: Jäntevää kamarimusiikkia ja nyt-hetken tavoittelua
Kuulijoita ravisteltiin taas lempeästi Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaalin päätösiltana, vaikka konserttisalissa oltiinkin ja aplodit säästettiin kappaleiden loppuun.
Virkistävänä avauksena jalkaa polkenut Pekka Kuusisto pelimanniviuluineen ja tamburiinia soittanut Tuija-Maija Nurminen esittivät mainion tuokiokuvan keskiajalta. Pakollisen tuolien ja nuottitelineiden asettelemisen aikana pianisti Bengt Forsberg esitteli mukaansatempaavasti Ernest Blochin kvinteton taustoja ja detaljeja. Teos onkin kiinnostava myös ajankuvana: samana vuonna kuin Henry Cowell soitti pianon sisältä ensimmäisellä Euroopan-kiertueellaan ja Anton von Webern jo kurotti kohti sarjallisuutta, Yhdysvaltoihin emigroitunut Bloch piti edelleen kiinni romanttisesta sävelkielestä modernisoiden sitä yllättävillä neljäsosasävelaskelilla ja bitonaalisilla ekskursioilla. Forsbergin ja Kamus-kvartetin tulkinta oli esimerkillisen jäntevä ja värikylläinen.
Terry Rileyn In C on tänä vuonna ollut erityisen suuressa suosiossa, mutta täyttä oikeutta ei sille mielestäni tässä yhteydessä tehty. Mullistavan kappaleesta teki vuonna 1964 ja tekee edelleenkin sen prosessiivinen luonne: partituurin 53 enimmäkseen lyhyttä, verrattain vapaasti toistettavaa sävelaihetta vaatii herpaantumatonta nyt-hetkessä olemista. Koska jokaisella soittajalla on yhtäläinen vastuu kudoksen elävyydestä, ei kenenkään sovi omalla osuudellaan ryhtyä johtamaan joukkoa eikä toisaalta jättäytyä passiivisena taka-alalle. Ja koska suurimmassa osassa länsimaista musiikkia ovat hierarkkiset roolijaot ja dramaattiset kaarrokset niin keskeinen elementti, piilee kokemukseni mukaan tässä ”dynaamisessa staattisuudessa” myös teoksen suurin haaste esittäjilleen.
Yhtye oli sijoitettu sermin taakse ja myös valaistu takaa, jolloin syntyi viehättävä kuva soittavista, kasvottomista varjoista. Mutta oli outo ratkaisu tuoda jokainen vuorollaan valokeilaan muistuttamaan egostaan.
Partituuri antaa soittajille tiettyjä vapauksia, mutta myös muita otettiin. Olennainen osa prosessia on hitaasti keskiöstä toiseen siirtyvä harmoniamaailma, jonka moniselitteisyyttä korostaa bassoäänen puuttuminen. Nyt keski- ja ylärekisteriin kirjoitettuja motiiveja transponoitiin alaspäin varsin vapaamielisesti säveltäjän ohjeistuksesta huolimatta, ja lopputulos kuulosti ajoittain enemmän Philip Glassilta kuin Rileyltä.
Iso kiitos kuitenkin Pekka Kuusistolle ja koko festivaaliporukalle suurenmoisesta tapahtumasta, joka tänäkin vuonna elävöitti usein niin kaavamaista elävän musiikin tarjontaa. Ja kun konsertin hauskaksi lopuksi varjo-orkesteri tietokoneavusteisesti improvisoi toivotuksen nähdä ensi kesänä uudestaan: taatusti tullaan.
Arvio: Mustia enkeleitä ja ripaus toivoa
Tuusulanjärven kamarimusiikin viides festivaalipäivä oli sielua ravisteleva kokonaisuus. Ohjelmisto oli sopivan vaihteleva mutta sodan uhrien muistamisen johtoajatuksella yhteen kiedottu.
Aamu Songin ja Johan Olinin luoma metsäkonserttimiljöö oli eteerisen kaunis. Konserttipaikkaa ympäröiviin puihin oli ripustettu seittimäisiä, luonnonvalkoisia puuvillalankaviritelmiä, joihin auringon säteet loivat kiehtovaa hohtoa. Sää oli siis suotuisa yleisölle, mutta kärpässieneksi (Eeva Mäenluoma), maahiseksi (Janne Rättyä) ja kuuseksi (Pekka Kuusisto) pukeutuneille muusikoille saattoi tulla aika kuuma.
On selvää, että ulkoilmassa akustinen sointi kutistuu hiljaiseksi ja kaiuttomaksi. Tällainen miljöö vaatiikin kuulijalta erityistä keskittymistä ja soittajilta kovaa volyymiä, kun tuulen suhina kilpailee musiikin kanssa ja kattona on taivas. Idea on silti hyvä, sillä leppoisassa tunnelmassa ja luonnonakustiikassa on oma viehätyksensä.
Bach ja Ravel soivat rennosti Rättyän ja Kuusiston yhteistyönä. Kuusiston ilakoiva pelimanniote sopi yllättävän hyvin Bachin nopeisiin osiin. Joissakin Bachin hitaissa taitteissa sekä Ravelin laulavissa linjoissa olisi kuitenkin myös lämpimämpi, vibratokylläisempi soundi ollut perusteltu.
Stravinskyn Sotilaan tarina oli yllättäen se teos, joka eniten kärsi metsäakustiikasta, vaikka juuri siinä soitetaan eniten lujaa, kovaa ja korkealta. Jotta Stravinsky olisi todella iskevää, sen tulisi kaikua jossakin tilassa. Muusikkojen räiskyvä tulkinta pelasti toki paljon.
Kuusistolla on ilmiömäinen kyky voittaa yleisö puolelleen paitsi musiikilla myös spontaaneilla välispiikeillä, joissa usein on mukana interaktiivinen elementti. Tässä konsertissa yleisö mm. joutui tai pääsi laulamaan C-duurikolmisoinnun. Voi olla, että laulujänteitään viritteli myös yleisöä uteliaana kierrellyt karhu. Soiton ajaksi se istahti kivelle kuuntelemaan ja näytti välillä huojuttelevan päätään musiikin tahtiin.
Metsän paratiisista siirryttiin sinisellä valolla ja ruusukankailla koristeltuun Hyrylän Olympia-kasarmiin. Täällä ei tunnelmoitu metsän henkien ja eläimien kanssa, vaan hiljennyttiin muistamaan vainojen ja sotien uhreja.
Aloitusnumerona oli jälleen Bachin sonaatti Kuusiston ja Rättyän soittamana. Ilman hassuja pukuja ja hyttysiä muusikot tuntuivat pääsevän aivan toisenlaiselle keskittymisen tasolle. He löysivät upealla tavalla yhteinen suunnan, poljennon ja musiikillisen hengityksen.
Kamus-kvartetti tulkitsi Šostakovitšin kahdeksannen jousikvarteton äärimmäisen tarkasti ja hioutuneesti mutta myös raskaisiin tunnelmiin täysillä heittäytyen. Kamus ei ole mikään festivaalikokoonpano, vaan pitkään yhteistyötä tehnyt ja menestystä saavuttanut yhtye. Tämä tietenkin kuuluu soitossa.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin musiikkia Theresienstadtin keskitysleiriltä. Theresienstadt oli kolmannen valtakunnan edustusleiri, jonka kautta uhrien tie eteni kohti varsinaisia tuhoamisleirejä. Theresienstadtissa toimi juutalaisten orkestereita ja kamariyhtyeitä, esitettiinpä muutamia oopperoitakin. Siellä vaikuttivat mm. juutalaisia sukujuuria omaavat säveltäjät Erwin Schulhoff ja Viktor Ullman.
Schulhoffin kiihkeä sooloviulusonaatti soi Eriikka Maalismaan tulkitsemana pakahduttavan intensiivisenä. Pia Freund puolestaan tulkitsi koskettavalla tavalla kolme Ullmanin laulua, jotka säveltäjä sai valmiiksi vain joitakin kuukausia ennen kuin hänet lähetettiin kuolemaan Aushcwitziin. Laulujen dramaattisesti kaareutuvat melodiat ja dissonoivat harmoniat olivat vakuuttavalla tavalla persoonallisia.
Välissä saatiin hengähtää muutaman kevyemmän laulun parissa. Niidenkin yllä toki leijui tumma pilvi: näitä kabaree- ja operettityylisiä lauluja Theresienstadtissa laulettiin silloin, kun haluttiin unohtaa lohduton todellisuus.
Kun Theresienstadtin sairaat lapset lähetettiin kuolemaan, leirin sairaanhoitaja Ilse Weber meni vapaaehtoisesti pois tästä maailmasta heidän kanssaan. Konsertin lopetusnumeroa, Weberin säveltämää kehtolaulua, olivat lapset suojelijansa kanssa laulaneet kuoleman lähestyessä. Tämä yksinkertainen ja kaunis kehtolaulu Freundin eleettömänä mutta syvänä tulkintana loi yleisöön rikkumattoman hiljaisuuden, jonka olisi suonut kestävän pidempäänkin ennen aplodien alkamista.
Pahimmillaan cross-over voi olla sitä, että laitetaan Bachiin rumpukomppi ja ihastellaan uutta, raikasta lähestymistapaa. Parhaimmillaan se oli torstai-illan viimeisessä konsertissa: samaa aihetta lähestyttiin erilaisista näkökulmista, jolloin tuloksena oli rikasta, kokonaisvaltaista taidetta.
George Crumbin jousikvartetossa Black Angels kuuluvat sodan kauhut ja maailman mielettömyys. Muun muassa sähköisesti sekä ei-konventionaalisilla soittotavoilla tuotettavat äänimaailmat ovat rajuja ja shokeeraavia. Surrealistista vaikutelmaa vahvistavat lisäsoittimet ja rituaalinen laskenta eri kielillä. Musiikkia leimaavat outous ja ahdistus sekä toisaalta paljas, ruma totuus.
Kolmeen blokkiin jakautuva jousikvartetto sekä Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston laulusarjan kantaesitys toteutettiin limittäin. Ratkaisu oli nerokas. Vesalan kuulas ääni toi lohtua Crumbin mustien näkyjen alhoihin.
Laulusarjan lyriikoissa pohditaan sotaa naisten näkökulmasta, ja musiikillisesti ne asettuvat poliittisen laulun perinteen jatkajiksi. Mukavasti soljuvia melodioita ne ovat ja yksinkertaisuudessaan kauniita ja vilpittömiä.
Paula Vesalan herkät tulkinnat olivat niin kaukana PMMP:n Rusketusraidoista, että hänen muuntautumiskykyään ei voi kuin ihailla. Pekka Kuusistokin todisti taipuvansa paitsi viulunsoittoon myös biisinikkarointiin, urkuharmooninsoittoon ja taustalaulamiseen.
Kenen pitäisi laulaa Savonlinnassa?
Savonlinnan oopperajuhlille kaivataan lisää suomalaisia solisteja, raportoi Ylen kulttuuriuutiset. Taiteellinen johtaja Jari Hämäläisen kaudella festivaalille on kiinnitetty entistä enemmän ulkomaisia laulajia. Tänä kesänä Savonlinnassa esiintyi suomalaisia laulajia vain sivurooleissa.
Oopperajuhlien kannatusyhdistyksen sääntöjen mukaan festivaalin tehtävänä on tehdä tunnetuksia suomalaista oopperataidetta, mihin tietysti myös laulaminen kuuluu. Juhlien johtaja Jan Hultinin mukaan on tarkoituksenmukaista valita solisteiksi eri laulajia kuin Kansallisoopperassa esiintyy. Sitäpaitsi kenttä on muuttunut kansainvälisemmäksi, eikä taiteen tekemistä tule rajoittaa kansallisilla perusteilla.
”[Suomalaistenkin] laulajien täytyy kuitenkin olla mahdollisimman hyviä, sopivia rooliinsa ja siinä hintahaarukassa, että meillä on varaa kiinnittää heidät.” Hultin tunnustaa taloudellisten resurssien määrittelevän melko pitkälle roolituksen – tähtien varassa kukoistava perinteinen oopperataide onkin omiaan pönkittämään jalustalta käsin tapahtuvaa, taaksepäin nojaavaa musisointia.
Eräs kriittisistä suomalaislaulajista on Matti Salminen, joka moittii oopperajuhlien ohjelmistoa ja esiintyjävalintoja Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa. Salminen ei aio vierailla Savonlinnassa ”nykyisen ohjelmapolitiikan aikana” ja pitää merkkinä mielikuvituksen puutteesta sitä, että ”ensin esitetään omina tuotantoina neljä italialaista oopperaa ja lopuksi kutsutaan italialainen oopperatalo kylään”.
Elokuvaa, Lutoslawskin laatikoita ja Christmas in July
Kaksi viikkoa lisää Aspenia takanapäin, ja meillä kapellimestariopiskelijoilla on ollut jo kolme mielenkiintoista erikoisprojektia: elokuvamusiikin nauhoitus, modernin musiikin workshop ja lastenkonsertti. Niistä lisää tuonnempana, kunhan ensin pidän lupaukseni valottaa hieman festivaalimusiikkikoulun yleistä rakennetta.
Mainitsinkin jo aiemmin, että oppilaita täällä on reilut 700, ja heistä valtaosa tietenkin on orkesterisoittajia. Muutkin instrumentit ovat edustettuina, minkä lisäksi täällä opiskelee laulajia, säveltäjiä (sekä ”tavallisia” että filmimusiikin tekijöitä), äänitetuottajia ja kapellimestareita. Kamarimusiikille ja modernille musiikille on omat opinto-ohjelmansa myös.
Kaksi kolmasosaa opiskelijoista saa taloudellista tukea opintoihinsa. Henkilökohtaisessa koesoitossa hyväksytyt instrumentalistit saavat fellowshipin mikä tarkoittaa sitä, että heillä on festivaalilla täysi ylöspito ja opetuksestakaan ei tarvitse maksaa. Harkinnanvaraisten stipendien suuruus vaihtelee 500 dollarista aina fellowshipin kokoluokkaan asti. Lisäksi kaikki kapellimestarit ovat fellowship-opiskelijoita.
Festivaalin kesto, yhdeksän viikkoa, on melko pitkä aika, joten opiskelijoilla on myös mahdollisuus valita ”half session” eli reilun kuukauden verran joko festivaalin alusta tai lopusta. Fellowship-opiskelijoilla tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole.Instrumentalistien ohjelmaan kuuluvat ensisijaisesti orkesterisoitto ja omat soittotunnit. Useimmille siinä onkin kyllin, koska orkesterit esiintyvät maksavalla yleisölle ja ohjelmat ovat vaativia. Uskon, että Aspen voisi olla hyvinkin inspiroiva kokemus Suomesta tuleville instrumentalisteille – ainoa rajoittava tekijä on tietysti matkan hinta ja se, että täysin sponsoroidun kurssin saaminen vaatii sen henkilökohtaisen koesoiton.
Kapellimestareiden ohjelma on ollut edelleenkin tavattoman kiireinen. Meille pyritään antamaan mahdollisimman monipuolinen kuva (amerikkalaisen) kapellimestarin työstä, ja mahdollisuus kokeilla siipiämme erilaisten projektien parissa. Tässä kapellimestariakatemia onnistuukin erinomaisesti.
Mielenkiintoisin uusi kokemus minulle oli elokuvamusiikin äänityssessio. Filmisävellyskurssille osallistuneille säveltäjille oli annettu viiden minuutin pituinen takaa-ajokohtaus eräästä tuoreesta elokuvasta, ja he kaikki olivat säveltäneet sitä varten musiikin suurelle orkesterille. Kapellimestarin piti johtaa orkesteria kuulokkeet päässä klikkiä kuunnellen, jotta musiikki pystyttäisiin synkronoimaan myöhemmin filmin kanssa. Viikkoa myöhemmin meille järjestettiin katselusessio, jossa näimme ja kuulimme lopullisen editoidun version mahdollisine studiossa tehtyine päällekkäinäänityksineen. Lopputulos todella yllätti tasokkuudellaan, ja jotkut kappaleet olivat sävellyksinäkin erittäin hienoja.
Modernin musiikin workshop olikin sitten säveltäjille hieman kirpaisevampi kokemus. Meillä oli reilu 20 minuuttia aikaa lukea kukin noin kymmenminuuttinen kappale, ja lopputulos vaihteli valtavasti riippuen tietysti siitä, miten ”soittajaystävällistä” satsia nuoret säveltäjät olivat onnistuneet kirjoittamaan. Oma säveltäjäpartnerini Matti Kovler (etunimestä huolimatta ei suomalaisyhteyksiä) oli niin kaukonäköinen että puhtaaksikirjoitti kokonaan uudet, selkeämmän ja yksinkertaisemman näköiset stemmat jotta välttyisimme ajan käyttämiseltä selityksiin. Meidän sessiomme olikin tästä syystä sujuvin koko harjoituksessa, vaikka notaatiossa olikin ”Lutoslawskin laatikoita” ynnä muuta sälää.
Yhdysvalloissa apulaiskapellimestarin tehtäviin luetaan yleensä orkesterin yleisökasvatus- ja pops-osastoista huolehtiminen. Siksi Aspenin ohjelmaan kuuluukin jokavuotinen lastenkonsertti, jonka teema tällä kertaa oli ”Christmas in July”. Voitte kuvitella miten suunnattoman innostuksen tämä aihepiiri herätti soittajissa ja kapellimestareissa. Viime kesänä teema oli kuulemma ollut Halloween! Erikoiset teemavalinnat johtuvat tietysti siitä, että opettajamme valitsevat ohjelmiston meitä silmälläpitäen ja haluavat joka vuosi tarjota kurssilaisille ohjelmistopaketin josta tulee myöhemmin olemaan hyötyä. Matalista ennakko-odotuksista huolimatta konsertti onnistui loistavasti ja yleisöllä oli silminnähden hauskaa. Toinen opettajistamme, Murry Sidlin, näytti esimerkkiä sujuvasta konsertin juontamisesta.
Seuraavalla viikolla ohjelmassa olisi oopperatyötä, mutta se jää minulta valitettavasti väliin, koska teen pienen lenkin Etelä-Afrikkaan jossa olen kansainvälisen alttoviulukongressin kapellimestarina. Afrikasta palattuani päivitän taas lisää Aspenin kuulumisia!