Adèsin pianokonsertto säveltäjän johdolla Münchenissä perjantaina. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Vuoden takaisen Bostonin kantaesityksensä jälkeen Thomas Adèsin konsertosta pianolle ja orkesterille (2018) on kehkeytynyt merkkitapaus. Kirill Gerstein, jolle konsertto on omistettu, on esittänyt sitä ahkeraan ympäri Eurooppaa. Teos on saanut innokkaan vastaanoton Leipzigista Helsinkiin.

Kuluneella viikolla konsertto saapui Müncheniin. Teos kuultiin Gersteinin soittamana Herkulessaalissa kahdesti, säveltäjän johtaessa Baijerin radion sinfoniaorkesteria. Kaksikymmentäkaksiminuuttinen konsertto jakautuu kolmeen osaan, joiden nopea-hidas-nopea -kaava liittää sen osaksi traditiota, jos kohta varsin omintakeisessa, Adèsilaisessa asussaan. 

Concerto Concison (1997) ja In Seven Daysin (2008) jalanjäljissä valmistunut pianokonsertto on itse asiassa Adèsin kolmas, vaikkakin ensimmäinen, jonka säveltäjä on konsertoksi otsikoinut. Adèsin työnimi uudelle teokselle oli Concerto in F, otsikko, joka kuuluu George Gershwinin vuonna 1925 valmistuneelle teokselle. 

Sävellajin ohella Adèsin ja Grshwinin konserttoja yhdistää niiden vaikuttava rytmiikka, kummassakin tapauksessa säveltäjälleen hyvin tunnusomaisessa muodossaan. 

Adèsin konsertossa ääriosien huikean virtuoosisia kontrapunktin sokkeloita tasapainottaa hienovireinen hidas osa, jonka koskettavan kaunis melodiikka juontuu osan avaavasta koraalinomaisesta sointukulusta. Soolopianon linjaa koristavat toisessa osassa upeasti niin kongien pehmeät kumahdukset kuin bassorummun ja tam-tamin jysähdyksetkin. 

Ääriosat perustuvat samaan musiikilliseen materiaaliin. Ympyrä sulkeutuu kun konserton avausaihe tekee paluun finaalissa tuoden teoksen päätökseensä vaikuttavan sointiseikkailun päätteeksi. Kumpikin uloimmista osista muodostaa oman soivan labyrinttinsä, joiden taidokas kontrapunkti ja kekseliään oikukas rytmiikka tekevät vaikutuksen. 

Adèsin huumaavan taidokas orkestraatio kuljettaa musiikkia alati muotoaan muuttavien tekstuurien läpi. Solistin osuus on lumoavan virtuoosinen. Avaustahdeilta lähtien soolopiano ja orkesteri käyvät liki katkeamatonta vuoropuheluaan, joka on yhtäällä suoralla törmäyskurssilla ja toisaalla täydessä yhteisymmärryksessä. 

Hetkittäin konserton tiheät sointipilvet haihtuvat ilmaan, paljastaen kuulaana soivan melodialinjan. Teoksen parikymmenminuuttinen soiva kaikkeus on kuin oma ulottuvuutensa, jonne on ilo sukeltaa. 

Säveltäjän johdolla BRSO sai Adèsin sointipinnat hehkumaan kaikessa soittimellisessa värikylläisyysesään. Konserton rytminen kudos piirtyi ketteränä ja läpikuultavana, kiitos huolellisen balansoinnin. BRSO:n tunnusomainen rikkaiden sointien ja hämmästyttävän kuulauden yhdistelmä teki oikeutta konserton orkesteriosuuden moninaisuudelle. 

Gerstein hallitsi soolo-osuuden vaikuttavan virtuoosisesti ja inspiroituneesti reagoiden herkästi partituurin pieninpiikinkin nyansseihin. Erehtymättömässä rytmiikassaan Gersteinin soitossa oli mitä mukaansatempaavinta lumoa. Olipa kyseessä sitten ensimmäisen osan kieppuva kadenssi, hitaan osan herkimmät sointukulut taikka sitten finaalin sointijuhla, Gerstein oli alati musiikin hermolla välittäen partituurin sanoman kerrassaan täydellisesti.

Thomas Adès ja Kirill Gerstein Herkulessaalissa. Kuva: BR / Astrid Ackermann

 Adès ja orkesteri olivat solistilleen ihanteelliset kumppanit, ja lopputuloksena saatiin kuulla viimeisen päälle hiottu esitys, jossa tekstuurit, rytmit ja sointivärit piirtyivät ilmoille ihailtavan yltäkylläisesti ja tarkasti. 

Konserton voittokulku ja Deutsche Grammophonin vasta julkaisema ensilevytys ovat omiaan lujittamaan teoksen asemaa osana ohjelmistoa. Münchenistä konsertto matkaa Gersteinin ja Adèsin mukana ensin Amsterdamiin ylittäen huhtikuun puolella Atlantin ja edeten aina Länsirannikolle saakka, Los Angelesin filharmonikoiden konserttisarjaan. 

Adèsin konsertto lienee merkittävin sitten Ligetin vuosina 1985-88 valmistuneen mestariteoksen. Sen sukujuuret juontavat 1900-luvun merkkiteoksiin, kuten Ravelin, Bartókin ja Prokofjevin konserttoihin. Gersteinin ja ajan mittaan myös monien muiden pianistien käsissä tämä konsertto on tullut jäädäkseen. 

Herkulessaalissa Gerstein palkitsi yleisön innokkaat suosionosoitukset samaan tapaan kuin marraskuisessa Musiikkitalossakin soittaen ylimääräisenään Adèsin Kehtolaulun, joka on pianosovitus The Exterminating Angel -oopperan (2014-15) yöllisestä kuolinkohtauksesta. Musikkissa yhdistyvät Ravelille ominaiseen tapaan lumo ja makaaberi. Gersteinin esitys oli mitä suurenmoisin. 

Adèsin konserton rinnalla saatiin kuulla Benjamin Brittenin myöhäistuotannon helmi, Suite on English Folk Tunes, Op. 90 (A time there was, 1974). Tämä viisitoistaminuuttinen orkesterisarja pohjautuu säveltäjän 50- ja 60-lukujen keskeneräisiksi jääneiden teosten sävelmateriaaliin. Oivaltavassa nostalgiassa kylpevä teos on omistettu vuonna 1960 kuolleen australialaissäveltäjä Percy Graingerin muistolle.

Viisiosainen orkesterisarja on mainio sointitutkielma, jonka jokainen osa on sävelletty omanlaiselleen kokoonpanolle. Sarjan mittaan orkesterista kuoriutuu niin vaskisoittokunta kuin tanssiyhtyekin. Päätösosa tuo koko orkesterin yhteen sarjan koskettavassa päätöksessä.  

Britten työstää kansanmusiikkiin pohjautuvasta sävelmateriaalistaan mitä puhuttelevimpia tunnelmia ja sointikudelmia, joiden soittimellinen pienoisdraama on varsin nautittavaa. Adèsin ja BRSO:n hieno esitys hurmasi musikaalisuudellaan. 

Erinomaisesti mietityssä ohjelmakokonaisuudessa Adèsin ja Brittenin musiikkia kehystivät Leoš Janáčekin teokset. Illan aloitti harvoin kuultu orkesteriballadi Šumařovo dítě, 1912-13/1914), jonka loitsunomainen lumous piti kuulijan tiukasti otteessaan. 

Janáčekin balladi pohjaa kertomukseen kuolleesta pelimannista, joka palaa öisenä haamuna noutamaan lastaan kehdosta tuonpuoleiseen, maallisten murheiden ja vaivojen ulottumattomiin. Tämä yksinkertaisuudessaan puhutteleva tarina antoi Janáčekilke lähtökohdan kerrassaan hienoon orkesterisävellykseen. 

Teoksessa on arvattavasti laaja sooloviulun osuus, jonka ohella alttosektiolla on niin ikään merkittävä rooli. Balladi on Janáčekin hienoimpia orkesteriteoksia, jonka surun, kaipuun ja kauhun ambivalenssi luo sävellyksen läpäisevän jännitteen. 

Thomas Adès ja BRSO Herkulessaalissa. Kuva: BR / Astrid Ackermann

Adès ja BRSO ottivat Janáčekin teoksen upeasti huomaansa antaen balladille mitä tunnelmallisimman soivan asun. Janáčekin ainutkertaiset orkesteriharmoniat pukivat salin aivan erityiseen värien kirjoon. 

Ilan päätti Janáčekin juhlava Sinfonietta (1926). Teos on sävelletty suurelle orkesterille jota täydentää iso vaskiyhtye. Sen otsikko viittaakin instrumentaation sijaan musiikin riemuntäytteiseen olemukseen. 

Sinfonietta sai kimmokkeensa juhlafanfaareista, joiden pohjalta teos laajeni lopulta puolituntiseen sinfoniseen mittaansa. Sen viidestä osasta muodostuu laaja muotokaari, jonka puitteissa jokaisella osalla on omaleimainen sointi-identiteettinsä. 

Mieliänostattava avausosa on sävelletty vaskiyhtyeelle ja patarummuille. Sen juhlavassa olemuksessa on ulkoilmamusiikin tuntua. Adèsin johdolla BRSO:n vasket antoivat hienon taidonnäytteen verrattomasta osaamisestaan. 

Kolme sisempää osaa on uskottu orkesterin käsiin lukuun ottamatta toisen osan päätöstä, jossa vaskiyhtye liittyy mukaan.  Näiden osien musiikissa Janáčekin myöhäistyyli kukkii kaikessa keksinnän rikkaudessaan. Säveltäjä rikkoo taidokkaasti kuulijansa odotuksia kiehtovan oikukkailla ostinatokuluilla, epäsäännöllisillä aksenteilla ja omintakeisilla harmonioillaan. 

Orkesteri ja Adès tekivät näiden osien parissa mitä parhainta työtä. Janáčekin ostinatotekstuurit ja ennakoimattomat rytmipoikkeamat soivat huolitellusti ja mukaansatempaavasti. 

Sinfonietta huipentuu loisteliaaseen sointikylpyyn koko orkesterin ja vaskiyhtyeen kohottaessa musiikin huimiin korkeuksiin. Finaalin avausjakso tuo kiehtovasti mieleen Ovela kettu -oopperan (1921-23)  alun. Musiikin jännitteet tihenevät tihenemistään, kunnes ilmoille purkautuu valtaisa riemusoitto vaskiyhtyeen ja orkesterin sulautuessa yhdeksi valtaisaksi sointivuoksi, jonka perin pohjin virkistävä vaikutus on niin kehollinen kuin psyykkinenkin.

BRSO:n vasket. Kuva: BR / Astrid Ackermann

 BRSO:n ja Adèsin loihtima sointihuuma kietoi koko salin syleilyynsä, jonka vaikutus kantaa pitkän aikaa. 

– Jari Kallio

Baijerin radion sinfoniaorkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

Kirill Gerstein, piano

Leoš Janáček: Šumařovo dítě (1912-13/1914)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018)

Benjamin Britten: Suite on English Folk Tunes, Op. 90 (A time there was (1974)

Leoš Janáček: Sinfonietta (1926)

Herkulessaal, München 

Pe 28.02.2020, klo 20

Sir Simon Rattle johtaa LSO:ta keskiviikkona Elbphilharmoniessa. Kuva: Sebastian Madej

Jälkimmäisenä kahdesta tämän viikon Elbphilharmonie-ilastaan Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle sukelsivat Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian (1822-24) hämmästyttävään kaikkeuteen.

Orkesterin ja Rattlen matkakumppaneina tällä löytäretkellä olivat Lontoon sinfoniakuoro, sopraano Iwona Sobotka, mezzosopraano Anna Stéphany, tenori Robert Murray ja basso Florian Boesch. Viime viikolla Lontoon Barbicanista alkanut ja Keski-Euroopan kiertueena kuluvalla viikolla jatkunut konserttisarja on Rattlen ja LSO ensimmäinen yhteinen seikkailu Beethovenin järisyttävän sinfonian maailmaan.

Yhdeksännen sinfonian järkähtämätön asema yhtenä länsimaisen musiikin suurimmista klassikoista saa meidät helposti unohtamaan, kuinka perin juurin vallankumouksellisesta teoksesta sen kohdalla onkaa kyse. Paitsi että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun lauluäänet tulivat mukaan sinfoniaan, ylittää koko teoksen draaman kaari kaiken siihen asti sävelletyn orkesterikirjallisuuden.

Yhdeksännen sinfonian läpäisee intrumentaalinen narratiivi. Kolme ensimmäistä osaa pyrkivät kuumeisesti kohti täyttymystä, siinä onnistumatta. Vasta finaalissa Beethovenin sävelittämä Schillerin oodi avaa tien kohti katarttista vapautusta ja kirkastusta.

Avausosassa ensimmäiset musiikilliset aihelmat alkavat hahmottua jousitremolon hämystä. Aivan alkutahdeilta lähtien musiikissa on syvää levottomuutta, joka etsii raivokkaasti purkautumistietä. Lohtua ei kuitenkaan ole tiedossa, vaan musiikki ajaa itsensä nurkkaan ja lopulta brutaaliin päätökseen.

Kiihkeä etsintä jatkuu obsessiivisessa scherzossa, jonka pöyrteissä kieppuu valtaisa energia. Lukuisista yrityksistä huolimatta musiikki päätyy yhä uudelleen jahtaamaan omaa häntäänsä, kunnes Beethoven katkaisee kierteen ja hyppää yhtäkkiä ulos piiristään.

Kaikessa koskettavassa kauneudessaan hidas osa, adagio molto e cantabile, päätyy sekin vaeltamaan oman kertakaikkisen taidokkaasti rakennetun peilisalinsa heijastuksissa. Tämä unenomainen lumous on kuitenkin vain katoava kuvajainen.

Niinpä kaikki jää finaalin varaan. Avauksen orkesterijäristystä seuraavat aiempien osien katkelmat, joista jokainen hylätään kuitenkin nopeasti. Äkkiä, kuin tyhjästä, ilmestyy aivan uusi aihelma, joka kasvaa vähitellen muotoonsa.

Musiikin virtaus muuttaa suuntaansa ja etsiytyy kohti vielä kartoittamattomia ulottuvuuksia.
Basson johdolla solistit ja kuoro liittyvät mukaan punoen Schillerin sanat osaksi musiikkia. Seuraa ensimmäinen kuorohuipennus. Mutta Beethoven ei olisi Beethoven ilman veijarimaista huumoriaan.

Niinpä hurmoksen korkeuksista tullaankin alas multaan, kun murahtelevat fagotit käynnistävät isorummun säestyksellä marssin, joka puolestaan kohoaa siivilleen tenorin ja kuoron johdolla.

Seuraa orkesterin fuugajakso, jonka kuluessa musiikkiin latautuu jälleen valtaisa jännite. Ennen kuin kuoro pääsee valloilleen, Beethoven härnää vielä kuulijaansa huojahtelevijen käyrätorvien välisoitolla, joka soi puolentoista partituurinsivun ajan. Kun kuoro saa viimein vuoron, on sen pauhu kerrassaan huumaavaa.

Vielä kerran musiikki pysähtyy tarkastelemaan itseään ja olemassaoloaan introspektiivisessa andante maestoso -jaksossa, joka puolestaan toimii johdantona allegro energico e sempre ben marcaton riemulliselle kuoropolyfonialle. Solistien viimeisen, ylevöityneen juhlavan taitteen jälkeen orkesteri ja kuoro tuovat sinfonian hurmioitunutta iloa säteilevään päätökseensä raikuvassa koodassa.

Jo reilun kahden vuosikymmenen ajan Rattle on ollut yksi vankkumattomimmista Jonathan Del Marin Beethoven-editioiden puolestapuhujista. Elbphilharmonien lavalla saattoikin jälleen nähdä tuon Bärenreiter-edition stemmoja, joskaan ei partituuria, sillä Rattle johti yhdeksännen sinfonian ulkomuistista.

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Elbphilharmoniessa. Kuva: Sebastian Madej

Ulkomuistista lauloi myös Lontoon sinfoniakuoro, tiiviissä katsekontaktissa Elbphilharmonien yleisöön. Kuoron silkka riemullinen intensiteetti teki valtaisan vaikutuksen, puhumattakaan taidokkaasta kontrapunktista ja tyylipuhtaasta artikulaatiosta.

Harvoin pääsee niin ikään kuulemaan moista solistikvartettia kuin keskiviikkona Elbphilharmoniessa. Kuten aina, Florian Boeschin tulkinta basson osuudesta oli aivan omaa luokkaansa erehtymättömässä henkevyydessään ja terävä-äyisyydessään. Iwona Sobotkan sopraanoääni taasen kaarteli huikeissa korkeuksissaan kirkastuneen kauniisti. Robet Murraun juhlallisen riemukas tenori ja Anna Stéphanyn sädehtivä mezzo täydensivät vokaalikvartetin todelliseksi elämykseksi.

Tuttuun tapaansa tämän sinfonian kohdalla Rattle oli tuplannut puupuhaltimet, yhtäältä saadakseen soitinryhmän juuri oikeaan balanssiin ison jousiston kanssa ja toisaalta auttaakseen puhaltajia selviytymään hengissä erityisesti kahden ensimmäisen osan hardcore-stemmoista.
LSO:n soitossa yhdistyivät häikäisevällä tavalla herkullisen syvä äänimassa ja periodihenkinen ketteryys. Tämä oli kerrassaan oivallinen yhdistelmä, kun kyseessä oli Beethovenin elämää suurempi sinfonia. Rattlen johdolla mitään ei pelattu varman päälle, vaan kuulija, kuten varmasti muusikotkin, sai nauttia virvoittavasta jännityksestä aivan alkutahdeilta päätössointuun saakka.

Nikolaus Harnoncourtin sanoin todellinen kauneus asustaa katastrofin rajalla. Beethovenin tapauksessa vaaran elementti onkin jokaisen onnistuneen esityksen korvaamaton ainesosa. Tällä raikuvaa elämäniloa tulvivalla esityksellään Rattle ja lontoolaiset solisteineen pureutuivat suoraan Beethovenin musiikin ytimeen.

Huippuluokan musiikillisen elämyksen ohella brittiorkesterin -kuoron ja -kapellimestarin sydämistä kumpuava, omistautunut Beethoven tulkinta oli jotakin kerrassaan ainutlaatuista näinä Brextin jälkeisinä tummanpuhuvina aikoina. Nämä ovat niitä iltoja, joihin palataan yhä uudelleen ja uudelleen.

Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle. Kuva: Sebastian Madej

Kuten LSO:n ensimmäisen Elbphilharmonie-illan ohjelmassa, oli Rattle valinnut nytkin Beethovenin pariksi Alban Bergiä. Niinpä keskiviikkona ennen yhdeksättä sinfioniaa saatiin kuulla vaikuttava Sinfonisia kappaleita oopperasta ”Lulu” (Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu”, 1934) eli Lulu-sarja. Sattumoisin illan ohjelma oli juuri sama, millä Rattlen seuraaja Kirill Petrenko avasi Berliinin filharmonikoiden ylikapellimestarikautensa viime elokuussa.

Bergin sinfonisista kappaleista muodostuukin todella liki sinfoniamainen kokonaisuus. Viisiosaisen orkesterisarjan keskiössä on Lulun laulu, oopperan nimihenkilön omakuva. Laulua kehystää kaksi välisoittoa, joista ensimmäinen on muodoltaan palindromi. Koska itse opperassa tämä musiikki on tarkoitettu säestämään elokuvakohtausta, sen otsikkona Bergin partituurissa on yksinkertaisesti Filmmusik. Toinen välisoitto on nerokas muunnelmasarja keskeneräiseksi jääneestä kolmannesta näytöksestä.

Laajat uloimmat osat, avausrondo ja päätösadagio sisältävät sarjan laajimmat sinfoniset kaaret.

Lulu-sarja on sävelletty suurelle orkesterille, johon kuuluvat myös saksofoni ja vibrafoni. Bergin partituuri on hämmästyttävä dodekafonisten ja tonaalisten elementtien synteesi, josta löytyy niin viimeisen päälle harkittua muodon logiikkaa kuin kabareesointejakin. Yhdessä edellisenä iltana kuullun viulukonserton kanssa Lulu-sarja on säveltäjänsä myöhäistyylin huipentuma, jossa rikassointiset tekstuurit ja pohjavirtojen tummat sävyt kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Ohjelmakokonaisuuden kannalta ajateltuna Lulun armoton petoksen, hyväksikäytön, tyhjyyyden ja kuoleman maailma päätyy syöksykierteenä juuri siihen pimeyden ja epätoivon kurimukseen, jota vastaan Beethovenin yhdeksäs sinfonia nousee.

Elbphilharmoniessa Bergin orkesterikudos heräsi henkiin upean täyteläisenä mutta samalla ihailtavan läpikuultavana. Erinomaisen reaktioherkkyytensä ansiosta LSO:n muusikot tavoittivat Rattlen johdolla partituurin hienovaraisimmatkin nyannsit.

Sobotka esitti Lulun laulun oivallisella intensiteetillä ja ymmärryksellä aina viimeisen päälle hiotusti artikuloiden. Adagion päättävät kreivitär Geschwitzin jäähyväissanat huokuivat puolestaan haurasta kauneutta.

– Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

Lontoon sinfoniakuoro

Simon Halsey, kuoron valmennus

Iwona Sobotka, sopraano

Anna Stéphany, mezzosopraano

Robert Murray, tenori

Florian Boesch, basso

Alban Berg: Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu” (1934)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 9 d-molli, op. 125 (1822-24)

Konzertdirektion DR. Rudolf Goette GmbH

Elbphilharmonie, Hampuri

Ke 19.02.2020, klo 20