Robert Wilhelm Ekman: Ilmatar. © Kansallisgalleria.

Amfion alkaa nyt kirjoittaa streaming-konserteista kantaakseen kortensa kekoon esittävien taiteiden tukemisessa pandemian aikana. Musiikista ja muusikoista täytyy puhua ja juuri netin palstoilla, etteivät he unohtuisi. Korona-aika on kyllä opettanut sen miten riippuvaista niinkin ”abstrakti” taide kuin musiikki on elävästä esityksestä, muusikkojen fyysisestä läsnäolosta, konsertin sosiaalisesta tilanteesta. Mutta kyllä zoomin ja teamsin aikana säveletkin välittyvät paremmin kun saa myös visuaalista stimulanssia. Orkesterin suhteen tarvitaan filmauksessa päteviä teknikkoja analysoimaan partituuria ja kohdistamaan kamera sinne missä tapahtuu.

Helsingin kaupunginorkesterin tämäniltainen, siis 29.1., konsertti toteutui John Storgårdsin johdolla ja ohjelmalla, joka oli huolella valittu. Erilaisia myytin variantteja musiikin estetiikassa, sanoisin. Jean Sibeliuksen Autrefois on harvoin kuultu teos, jonkinlainen menneen ajan pastissi, vähän niin kuin Griegin Holmbergin aikaan tai jopa Brahmsin tai Dvořákin kansalliset rapsodiat kaihoisine muistumineen, ja wieniläisine ilmeineen. Toinen Sibeliukselta kuultu orkesteriteos Bardi on sadunomaisen sensiibeli kuvaus balladin laulajasta, se ei esitä mitään nimenomaista tarinaa, vaan harppu symboloi tätä soittavaa muusikkoa; tyyli assosioi paikoitellen kolmannen sinfonian väliosaan.

Konsertin solistina oli Helena Juntunen, ihanteellinen taiteilija tulkitsemaan Sibeliusta lopussa ja illan uutuutta, iranilaissyntyisen Behzad Ranjbaranin teosta Songs of Eternity. Säveltäjästä ei ollut tarjolla paljoa tietoa – tai ehkä en vain osannut kaivautua oikeaan paikkaan tiedotteissa. Joka tapauksessa tämä v. 1955 syntynyt säveltäjä oli asunut Teheranissa lapsena ja kirjoittautunut konservatorioon 9-vuotiaana. Mutta länsimaista taidemusiikkia ei voinut opiskella siellä tuolloin. Hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa on luonut kansainvälisen uran, valmistuttuaan bacheloriksi Indianan yliopistosta ja sitten jatkettuaan Juilliardissa mm. Vincent Persichettillä. Parhaillaan hän opettaa musiikin teoriaa ja analyysia Juilliardissa.

Hänen tuotannossaan on lukuisia konserttoja ja orkesteriteoksia kuten Persian trilogy. Ne innoittuvat usein Persian vanhasta kirjallisuudesta ja mytologiasta kuten Ferdowsin ja Rumin teoksista. Hänen tyylinsä on sinfonisen laveaa, myöhäisromanttista, tonaalista, se tuo mieleen Richard Straussin tai Bohuslav Martinů. Vokaalilinja on johtava, mutta olisi ollut hyvä lukea tekstiä vaikka tv-ruudusta käännöksenä. Nyt se jäi arvailun varaan; sen traagislyyrinen sävy johti ajatuksen Persian rikkaisiin uskontoihin ja runouteen.

Muistan kun esitelmöin Jean Sibeliuksen musiikista Teheranissa viisi vuotta sitten Iranian Arts Forumissa. Minua tuli sen jälkeen tervehtimään elegantti brittiläistyylinen, viiksekäs herrasmies, joka kertoi pyytäneensä lupaa suurlähettiläältämme tulla kuulemaan puhettani. Hän oli zoroasterilaisten pääpappi… eli itse herra Zarathustra. Virka oli periytynyt suvussa satoja vuosia. Mutta Persiaan kuuluvat myös sufi-mystikot kuten em. Rumi ja tietenkin yksi kaikkien aikojen suurimpia runoilijoita, Goethenkin ihailema Hafiz. Kaikkea tällaista tuli mieleeni kuunnellessani tätä Ranjbaranin vokaaliteosta – Juntusen dramaattisena mutta sopivan koruttomana tulkintana. Itse musiikissa ei ollut kuitenkaan mitään erityisen orientaalista.

Seuraava teos, Phil Glassin muunnelmia Ravi Shankarin teemasta antoi tietenkin odottaa nyt jotain erityisesti intialaista. Mutta niin ei ollut: sikäli kuin Shankar oli lähtökohtana oli hänet kyllä täysin sulautettu Glassiksi. Ehkä hänen minimalisminsa toistuvat kuviot loivat jonkinlaista intialaisen rytmiikan ja ajattomuuden tuntua. Pikemminkin Glass käytti intialaisuutta samoin kuin joku Dvořák intiaani- ja afrikkalaissävelmiä Uuden maailman sinfoniassaan.

Ilta huipentui Sibeliuksen Luonnottareen, jolla on aivan oma asemansa 1900-luvun maailman syntyä kuvaavissa sävellyksissä. Ollaan tietenkin kaukana Milhaudin Création du mondesta, pikemminkin Wagnerin Reininkultaan yhdistää vesielementti. Sitä paitsi Luonnottaren parhaat tulkit ovat myös Wagner-laulajattaria kuten jo aikoinaan Gwyneth Jones levytyksessään. ”Kave kaunotar korea ouoksui elämätänsä”… maailma sai siis alkunsa yksinäisyyden ikävyydestä. Tawaststjerna totesi aikoinaan, että Luonnottaren vokaalityyli on ”patogeenista” eli tunnelähtöistä eikä ”logogeenistä”, sanallista. Tämä jaottelun hän oli keksinyt etnomusikologi Curt Sachsilta. Totta on, että Sibeliuksen lauluissa joutuu aina ratkaisemaan, onko tämä vokaalista vai soittimellista. Juntunen loi ihaltavan balanssin näiden kahden tyyli välille. Hän ei ollut äänen käytössään niin soittimellinen – mitä Sibelius sinänsä arvosti ennen kaikkea – kuin vokaalisdramaattinen tuodessaan tekstin kaikki käänteet ja vivahteet etualalle. Näin tästä tuli oikeastaan aika dramaattinen maailman synnyn narratiivi. John Storgårds hallitsi koko illan eri tyylilajit saman myyttisyyden, sanoisin ”luonnonmyyttisyyden” puitteissa. Hänen plastisessa otteessaan orkesteri soitti tarkkuudella ja oikeilla karaktääreillä koko illan.

– Eero Tarasti

Mirka Viitala. Kuva © Jaakko Paarvala.

Helvi Leiviskä

Kauden yksi odotetuimpia esityksiä oli Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertti 6.12.2020, joka näissä oloissa kuultiin streaming-versiona Hannu Linnun johdolla. Mutta ei yhtään haitannut. Teosta saattoi kuulla mukavasti kotona kahvin ja joulutortun kera nojatuolissa. Täytyy tosin myöntää, että kahvi taisi jäähtyä, sillä teos oli heti alkutahdeista vangitsevan kiehtova, jotain jota ei ole koskaan kuultu. Paitsi tietenkin kantasityksessä yliopiston juhlasalissa 23.11.1935, jossa Helsingin kaupunginorkesteria johti Toivo Haapanen ja pianon ääressä oli Ernst Linko.

Kaiken Helvi Leiviskää koskevan tiedon keskeisin lähde on tietenkin Eila Tarastin monumentaalinen elämäkerta (”Nouse, ole kirkas”. Helvi Leiviskän elämä ja teokset, 619 s. Acta semiotica Fennica LII, Kulttuuriperintöjen akatemia 2017). Joka tapauksessa säveltäjän elämän taustaa vasten on ihan ymmärrettävää, että Helvi kirjoitti tällaisen jättiläisteoksen juuri pianolle, hänen omalle soittimelleen. Hänen opettajiaan pianossa olivat Ingeborg Hymander, Ilmari Hannikainen ja Ernst Linko. Hän uhrasi paljon aikaa pianolle, soitti yhdessä miesystävänsä pianisti Väinö Lahden kanssa, ja monet saattavat vielä muistaa hänen vaikuttavan tulkintansa César Franckin Preludista, koraalista ja fuugasta. Ei hänen unelmansa kuitenkaan ollut tulla miksikään virtuoosiksi, kuten tapauksessa Sibelius ja viulu.

Ensivaikutelma hänen kolmiosaisesta pianokonsertostaan kuultuna nyt on suoraan sanoen estupefiante ranskaksi – eli suomeksi: tyrmäävä. Sen kuulee jo alkutahdeista, että tulossa jotain joka on enemmän kuin pianokonsertto. Eila Tarasti perusluonnehdinta pätee: ”Pianon… koristeellisuuden vastapainona on teoksen temaattinen sinfonisen lavea konseptio, joka perustuu luonteeltaan karuille, kontrapunktisille teemoille. Ne vaikuttavat suorastaan maisemallisen laveilta aivan kuin kyseessä olisi joku Pohjanmaan lakeuksilla kaikuva uskonnollinen hymni kaikessa modaalisuudessaan”. Itse asiassa teos on sinfonisempi kuin Leiviskän varsinaiset sinfoniat. Se perustuu eräänlaiseen lineaariseen tauottomaan developing variationiin, mutta hengittää bruckneriaanisen laajoin kaarin. Teoksessa on monta huipennusta, jotka yltävät jossain määrin melodramaattiseen tehoon. Tekstuurin päähuomion vie orkesterin oktaaviunisonosointi, jota vastaa pianon voittopuolisesti rinnakkaisoktaateveille perustuva tekniikka. Teos on vaativa ja virtoosinen, mutta siinä ei ole mitään ’helppoa’ teknistä korostusta, vaan kaikki kasvaa osana sinfonista kudosta.

Merkittävä kontrasti on scherzo-osan rytmisesti varioiva oikullinen satsi, virkistävä episodi, joka miellyytti erityisesti Uuno Klamia, mutta sekin johtaa dramaattiseen deklamaatioon. Teoksen perusmoodi on traaginen vaikka se viekin lopuksi kuulijan katarttiseen laukeamiseen duuritoonikalle. Viimeinen osa on tietenkin – fuuga. Tällä tekniikalla oli Leiviskälle aivan erityinen merkitys, sillä fuugia hän sai kirjoittaa Wienissä opiskellessaan Arthur Willnerillä. Fuugia hän laittoi sinfonioihinsa.

Eila Tarastin kirjassa on käyty läpi myös teoksen kantaesityksen koko vastaanotto. Kaikki arvostelijat Martti Paavolasta Uuno Klamiin olivat täynnä kunnioitusta säveltäjää kohtaan. Muotoa pidettiin vaikuttavan hallittuna, joskin yksi suositteli lyhentämistä ja toinen keventämistä ja joku piti teosta synkkänä. Kuuluisa ja usein lainattu on nimimerkki Särrän eli Sulho Rannan kommentti: ”Feminiinisestä hentomielisyydestä tai… miniatyyrimäisyydestä ei ollut jälkeäkään.” Ja lopuksi Särrä sanoi, että ”… teos pitäisi viedä rajojen taa ja laittaa säveltäjäksi vain H. Leiviskä jolloin arvostelija saisi kuvitella millainen nuorukainen on teoksen kirjoittanut.” Siis teosta karakterisoi myös nuorekas intomielisyys ja pateettisuus.

Konserton uuden esityksen tähti oli Mirka Viitala, joka soitti sen rikkeettä alusta loppuun ulkoa. Hän sai rinnakkaisoktaavikuvioista, mutta myös arpeggioivista kuvioista kaiken irti, ja sulautui Hannu Linnun hahmottamaan kokonaismuotoon saumattomasti. Viitalan tulkinnassa oli tiettyä eettistä vakavuutta, joka olisi varmasti miellyttänyt Helviä. Tämä oli hänen urallaan merkittävä taiteellinen voitto, joka tullaan muistamaan pitkään. Toivottavasti tämä konsertto nyt todellakin ”löydetään” ja tuodaan lavalle uudestaan ei vain Suomessa, vaan muuallakin.

— Eero Tarasti