Santtu-Matias Rouvali. Kuva © Eero Tarasti.

Mikkelin musiikkijuhlien konsertit torstaina 8.8. ja perjantaina 9.8. Mikaelin Martti Talvela -salissa. Philharmonia Orchestra. Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari. Ava Bahari, viulu. Brahms, Schumann, Sibelius, Bruckner.

Mikkelin musiikkijuhlat lähtivät uuteen nousuun, kun paikalle saatiin maailmankuulu Philharmonia Orchestra Lontoosta Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä miltei heti, kun ylipäätään paikat tulivat kaupan kevättalvella. Tästä on kiittäminen lukuisten mikkeliläisten liikeyritysten, jotka ostivat lippuja työntekijöilleen samoin kuin Mikkelin kaupunki; lopulta tietenkin kaikki kävi mahdolliseksi Erkon säätiön monivuotisella tuella. Nyt juhlia johtavat Markus Tykkyläinen ja Mirva Helske, mutta unohtaa ei sovi Erkki Lasonpalon osuutta taiteellisena johtajana.

Ohjelmat oli hienosti suunniteltu ja keskittyivät lopulta nekin sinfonian idean ympärille. Brahmsin viulukonsertto ei tietenkään ole sinfonia, mutta se on sangen läheistä sukua hänen toiselle sinfonialleen niin ikään D-duurissa (kuten Beethoveninkin toinen sinfonia), joka oli wieniläisklassisten sinfonioiden ylivoimaisesti suosituin sävellaji; Erkki Salmenhaara on sen osoittanut tilastoillaan kirjassaan Brahmsin sinfonioista.

Edelleen ei Sibeliuksen Myrskyäkään voi tietenkään pitää sinfoniana, koska se on näyttämämusiikkia, Mutta läheltä liippaa, kun ajattelee, että niinkin radikaalin osan kuin ”Intradan” musiikki oli kaikessa kakofoniassaan kenties lainattu kahdeksannesta sinfoniasta, joka oli tuolloin varmaan jo olemassa. Puolestaan Schumannin ”Reiniläinen” sinfonia (nro 3) ei kaikessa raikkaudessaan kuitenkaan ole kuin jonkinlainen vähä-sinfonia; Schumann oli paljon sinfonisempi muun muassa eräissä pianoteoksissaan kuten C-duurifantasiassaan. Brucknerin seitsemäs on jo klassisen sinfoniaperinteen huippu, vaikka on sanottu, että se on kuin Beethovenin yhdeksäs plus Götterdämmerung.

Jokaisen Brahmsin teoksen takana on Beethoven, sanoi Charles Rosen, ja kun tarkemmin katsoo, niin taisi hän olla oikeassa. Ei olisi Brahmsin ihanaa D-duuriviulukonserttoa ilman Beethovenin D-duurikonserttoa. Brahms ei olisi halunnut tulla sotketuksi keinotekoiseen riitaan nuorsaksalaisen koulun (Liszt, Wagner jne.) ja traditionalistien (Schumann, Mendelssohn, Brahms) välillä; hän jopa ilmoitti Wienissä olevansa oikeastaan wagneriaani. He tapasivatkin kerran, ja Brahms soitti Händel-muunnelmansa, mihin Wagner totesi, että kyllä vanhatkin muodot ovat eläviä, kun osaa niitä käyttää.

Mutta viulukonserton takana on toinen koulukuntaero: Louis Spohrilta periytynyt ilmaisuun keskittynyt soittotapa, jonka muun muassa Paciuksemme omaksui, ja jonka kehitti uusberliiniläiseksi kouluksi Joseph Joachim, Brahmsin läheinen ystävä. Heidän mottonsa olivat Frei aber einsam (vapaa mutta yksinäinen), sekä Frei aber froh (vapaa mutta iloinen). Vastakkainen tyyli oli tietenkin Paganinin virtuoosinen tekniikka. Ja pianonsoitossa Clara Wieckin tekstilähtöinen soittotapa versus Liszt. Mutta kuten suurista säveltäjistä aina on Brahmsistakin kovin erilaisia mielipiteitä. Paul Dukas sanoi: Liikaa olutta ja partaa. Hugo Wolfin mielestä yksi patarummunisku Lisztin sinfonisessa runoelmassa on arvokkaampi kuin kaikki Brahmsin sinfoniat. Ja Benjamin Britten kertoi soittavansa aina silloin tällöin kaikki Brahmsin sinfoniat, sillä ehkeivät ne olleetkaan niin huonoja. Ei, ne olivat vielä huonompia.

Joka tapauksessa Brahmsin konsertto syntyi Italian auringon alla ja siis D-duurissa – kuten sitten yhtä lailla Italiassa sävelletty Sibeliuksen toinen sinfonia, samoin D-duurissa.

Ava Baharin tulkinnassa väreilivät ehkä nämä seikat, erityisesti kadenssissa oli runsaasti herkkyyttä ja sensibiliteettiä.

* * *

Toinen ilta oli siis Sibeliusta ja Bruckneria, jotka eivät suinkaan ole etäisiä toisilleen. Sibeliushan olisi halunnut opiskella Brucknerilla, mutta tämä oli jo liian vanha. Pianokvintetossaan tuolta ajalta hän on ”ei-vielä-Sibelius”; sen sijaan muun muassa Myrskyn ”Intradassa” hän on ”ei-enää-Sibelius”. Shakespearen Myrskyn musiikista on useampia eri sarjoja, mutta vain sitä lopullista, pisintä, jossa on 34 numeroa kannattaa oikeastaan soittaa. Lyhyemmässä seitsemän numeron sarjassa, joka nyt kuultiin, ei ole monia hienoja kohtia mukana lainkaan. Sibelius laati myös kolmesta mielestään parhaimmasta osasta (Mirandasta, Nymfien tai najadien tanssista ja Calibanin merimieslaulusta) pianosovitukset, joita kannattaa soittaa.

Teos kantaesitettiin Suomessa Kansallisteatterissa 1927, vaikka alun pitäen sen tilasi johtaja Poulsen Kööpenhaminan oopperaan, jossa se kuultiin jo 1926. Sarja on siis Sibeliuksen viimeinen suuri orkesteriteos. Tawaststjernan mukaan hän samaistui Prosperoon, joka lopussa luopuu taikasauvastaan ja palaa haaksirikkoissaareltaan joltain Välimereltä tai Karibian alueelta kaiketi kotimaahansa Milanoon (Shakespeare kirjoitti näytelmänsä 1611 ja oli perehtynyt muun muassa löytöretkeilijäin kertomuksiin). Prospero oli sieltä karkoitettu ruhtinaan asemasta, koska hän vain luki kirjoja eikä hallinnut. Hänet siis pantiin laivaan kirjoineen päivineen tyttärensä Mirandan kanssa. Saarella hän kohtaa tuulten jumalan Arielin. Sitä roolia näytteli Ruth Snellman, upeat lavasteet olivat Matti Warénin työtä ja koreografia Maggie Gripenbergin. Mutta näyttämömekanismi oli niin loistokas, että se vei kaiken huomion. Muun muassa Snellman Arielina leijui ilmassa, vaan tällöin hänen puheestaan ei saanut mitään selvää. Vaikka siis ensi-illan arvostelut olivat kielteisiä, esimerkiksi Eino Kaliman, kaikki myönsivät, että Sibeliuksen musiikki oli nerokasta.

Väliajalla tai oikeammin ennen sitä Mirva Helske haastatteli kapellimestaria, joka kertoi jo tulevasta Brucknerista; se on niin mammuttimainen teos, että hän luottaa orkesteriinsa ja antaa heidän vain soittaa sitä kaikella innollaan ja taidollaan. Hän myönsi, että hän johti nyt ensi kertaa Bruckneria, koska oli pitänyt sitä aiemmin lähinnä vanhempien herrojen asiana. Ainoa mistä hän huolehti oli lautasten isku oikealla kohdalla: sitä varten oli Lontoosta tuotu soittaja, jolla ei ollut mitään muuta tehtävää.

Brucknerin sinfonia alkaa jousien teemalla, josta Bruckner kertoi kuulleensa sen unessa enkelin soittamana. Varmasti uskottava tarina, olinkin luonnehtinut häntä aiemmin otsakkeella ’infantiili pyhimys’. Mutta teos on rakenteeltaan valtava ja sisältää noita kuuluisia Steigerungsanlageja eli huipennussuunnitelmia. Muistettakoon, että ikioma Ilmari Krohnimme oli tehnyt sinfoniasta menetelmällään laajan analyysin, jossa nimesi kaikki sinfonian teemat wagnerlaisiksi leitmotiveiksi. Bruckneria pidettiinkin yhdeksine sinfonioineen Wienissä wagnerlaisen sinfonian luojana, mistä oli haittaa Brahmsin vastaanotolle. Eduard Hanslick ei voinut Bruckneria sietää ja eräs toinen sanoi, että seitsemännen sinfonian rakenteet johtavat suoraan helvettiin. Oikeastaan on käsittämätöntä, miten uskaliaita ilmaisuja tuolloin käytettiin ja pantiin muusikot sietämään.

Joka tapauksessa tämä oli Mikkelin festivaalin suuri huipennus. Jotain unohtumatonta. Hitaan osan surumusiikki oli Wagnerille jotain niin äärettömän murheellista… mutta kuulijan pelastaa kohta kuultava ihastuttava wieniläinen synkopoitu teema, olemme taas gemütlich eli käyttääkseni nykymedian triviaalia kielikuvaa: mukavuusalueella.

Rouvalin johtaminen on yhtaikaa äärettömän siroa ja eleganttia ja musiikin pienimpiäkin subtiliteettejä noudattavaa… ja erittäin päättäväistä selkeästi jäsenneltyä ja muotoyksiköt määräävillä eleillä rajaavaa. Hän osaa lopettaa fraasit ja taitteet täsmällisesti. Ennen kaikkea hänen orkesterinsa soi ja hengittää avoimesti, valtavat sointimassat purkautuvat siitä pakottomasti. Musiikissa on soinnin hurmiota, mutta tietty älykäs konstruktio säilyy ja sehän on erittäin tärkeää juuri Brucknerilla. Ei ole ihme, että Rouvali tekee muiden nuorten maanmiestensä ja -naistensa rinnalla harvinaisen loistokasta uraa. Saamme olla aina onnellisia Suomessa, kun hän tännekin vielä ennättää.

— Eero Tarasti

Waltteri Torikka. Kuva © Mikkelin Musiikkijuhlat/Ville Hautakangas.

Mikkelin musiikkijuhlat keskiviikkona 7.8.2024 klo 19. Pitäjänkirkko. Ilon ja valon säveliä. Waltteri Torikka ja Mikkelin kaupunginorkesteri, konserttimestarina Elias Nyman

Waltteri Torikka on baritoni, jonka ääni ja lavakyvyt taipuvat mitä moninaisimpiin musiikkiteoksiin. Hän oli juuri laulanat sooloillan Savonlinnassa ja esiintynyt Don Giovannina. Ja eikö se ollut hän, joka taannoin esitti jopa Amfortasia Parsifalissa? Tai ehkä muistan väärin.

Mikkelin kaupunginorkesteri oli nyt hänen partnerinaan, ja täytyy sanoa, että jouset soivat erittäin puhtaasti ja myös rytminen tarkkuus on ihailtavaa. Varmaan Elias Nymanilla on siinä suuri ansionsa.

Laulun lomassa oli orkesterinumeroita tuomassa vaihtelua. Illan aloitti Carl Philip Emanuel Bachin Sinfonia jousille h-molli, Wq 182/5. Niin — sinfonia… eikä kuitenkaan vielä oikein sinfonia, sillä teos ajoittuu juuri noihin välivuosiin, jolloin korkea barokki vaihtuu klassiseksi tyyliksi.

Tätä seurasi isä-Bachin kantaattiaaria ”Schlummert ein, Ihr matten Augen” kantaatista Ich habe Genug, BWV 82. Torikalla on tietyllä tavalla metallinen ääni, ts. vähän vibratioa, mikä juuri onkin oikeaa bel cantoa, ts. jos sitä vertaisi soittimiin tulisi mieleen klarinetti tai fagotti. Se soi kauniisti ja värikkäästi kaikissa rekistereissä. Mitä tulkintaan tulee, ei tässäkään olla kaukana oopperasta.

Sitä linjaa jatkoi tietenkin yksi tämän illan ’hitti’ eli ”Ombra mai fu” Händelin Xerxes-oopperasta, ts. kuuluisa Largo. Ei ihme että Händelille huudettiin Italian teattereissa tuolloin: Viva il sassone! (Eläköön saksilainen). Sitä seurannut Händel-aaria ”Frondi tenere e belle” Orlandosta olikin jo repäisevämpi dramaattinen numero. Torikka ilmaisi myös kehonsa elekielellä, että oltiin oopperan maailmassa.

Väliajan jälkeen siirryttiin ’mummojen’ ohjelmaan, kaikella kunnioituksella, sillä nyt oli Oskar Merikannon harvemmin kuultuja vakavia lauluja, kuten ”Laulaja taivaan portilla” (Matti Lehtinen lauloi sitä aikoinaan), ”Rukous”, ”Marjatan kehtolaulu”, ”Suvi-illan vieno tuuli”, ”Yö”, ”Syyslaulu” ja ”Mummo”. Torikka tavoitti nämä herkät tunnelmat osuvasti ja liikuttavasti, ja tietenkin yleisöä ihastui päätösnumeroon ”Oi, muistatko vielä sen virren”. Se on aina vaikuttava. Mutta ei se ollutkaan ihan viimeinen: ylimääräisenä oli italialaista melodiaa, mikä, sitä en tiedä. Mutta tuntui se yleisöä riemastuttavan. Marko Hilpo oli laatinut kaikkien Merikanto-laulujen orkestraatiot alkuperäistä sävyä hienosti seuraten.

— Eero Tarasti

Aliisa Neige Barrière. Kuva © Eero Tarasti.

Mikkelin Musiikkijuhlien avajaiskonsertti 3.8.2024 Mikaelin Martti Talvela-salissa. Saimaa Sinfonietta. Orkester Norden. Helsingin filharmoninen kuoro. Aliisa Neige Barrière, kapellimestari; Marika Hölttä, sopraano; Anu Ontronen, altto; Markus Nykänen, tenori; Timo Riihonen, basso. Ohjelmassa Luukas Hiltusen kantaesitys teoksesta Scintillations ja Beethovenin yhdeksäs sinfonia.

Tuskin voisi kuvitella vaikuttavampaa ja ajankohtaisempaa festivaalin avausta kuin Beethovenin yhdeksäs, koko eurooppalaisen taidemusiikin monumentilla. Ennen kaikkea: siitä on jo 200 vuotta, kun se soi ensi kerran tuolloin jo täysin kuuron säveltäjän johdolla. Sen johdosta monet ajattelivat, että hänellä ei voinut olla käsitystä siitä, miltä se todellisuudessa kuulosti. Kapellimestarit laativat parannusehdotuksiaan. Ensimmäisenä Richard Wagner, joka johti teoksen 1870 Beethovenin syntymän 100-vuotisjuhlissa ja Bayreuthin peruskiven muurauksessa. Miten hän halusi sen esittää, sen on meille tarkoin raportoinut Wagnerin assistentti Heinrich Porges esseessään vuodelta 1872. Se on mestarillinen analyysi nuottiesimerkein. Sittemmin Gustav Mahler johti teoksen vuosisadan vaihteessa kaikkiaan 10 kertaa eri puolilla Eurooppaa ja lopulta kahdesti New Yorkissa. Mahlerin korjaukset orkestrointiin on nyt toimittanut kapellimestari David Pickett laitokseen, jonka on julkaissut Universal Edition. Sain sen Picketiltä lahjaksi toissa vuonna Wienissä. Vaikka Mahler julkaisi 1900 lausunnon, jossa puolustautui, ettei tämä ollut missään nimessä mikään Verbesserung-yritys, hänen versiotaan eivät muut kapellimestarit hyväksyneet. Orkesterien soittajat vastustivat sitä, mutta nuoret säveltäjät kuten Schönberg ja Zemlinsky kannattivat. Romain Rolland tyrmäsi sen täysin Strassburgin esityksessä. Lisäksi Felix Weingartner on antanut tarkat ohjeet, miten teos tulee tulkita.

Eli sinfonialla on pitkä esitysperinne. Mutta on aina jännittävää kuulla uusia ja nuoria tulkintoja. Tradition ist Schlamperei! (perinne on hutilointia) sanoi Mahler.

Sinfonian kolme ensimmäistä osaa ovat kukin lajissaan täydellisiä: dramaattis-traaginen ensiosa, ’demoninen’ scherzo ja ’metafyysinen’ adagio. Mutta miksi finaalissa Beethoven hylkää ne kaikki ja erittäin jyrkästi, suorastaan brutaalista, sen aloittavalla Schreckenfanfarella, kauhufanfaarilla, kuten Wagner sitä nimitti. ”Nicht diese Töne.” Basso-baritoni laulaa nämä sanat resitatiivityylissä viittauksena oopperaan tai oratorioon. Ketä tai mitä subjektia hän edustaa? Mielestäni tämä eksistentiaalinen hetki on arvoitus, jonka ratkaisua en vielä tiedä (vaikka teen parhaillaan semioottista tutkimusta teoksesta!).

Tilaa raivataan Freude-teemalle, joka on ensiksi jousilla, äärimmäisen yksinkertainen, suorastaan triviaali. Se on pelkkää asteikkoa, kuka tahansa pystyy sen hyräilemään. Beethoven haluaa tällä sanoa, että todellinen ilo on sisäistä. Tulee mieleen Schillerin kirjailijalkumppanin Goethen sanonta: ”Sofort nun wende dich nach innen, Das Zentrum findest du dadrinnen, Woran kein Edler zweifeln mag.” (Käänny heti sisimpääsi, löydät sieltä keskuksen, jota ei kukaan jalo voi epäillä.)

Tämä teos on valtava luomus jo heti alkutahdeista. Sen pääaiheessa on pisteellinen murtosointu ja sen jälkeen toisenlainen eleellinen motiivi. Se on aidosti klassinen, ts. kaksi karaktääriä samassa teemassa (vrt. Charles Rosen). Mutta siinä on myös yhtaikaa kaksi ´toposta´: barokin ranskalainen alkusoitto ja Sturm und Drang. Se on Schillerin filosofian mukaan ’sentimentaalista’, ts. luonnosta erossa ja kaipaa siihen, kuten kaikki kolme ensiosaa. Siinä on sitä musiikin suuruutta, jota Alfred Einstein kuulutti samannimisessä kirjassaan. Suuruus syntyi tiheydestä, Verdichtungista, densitystä.

Mikkelin esityskoneistossa monet osat loksahtivat paikoilleen. Kuoro: hallittua ja mahtavaa. Solistit ok, erityisesti Timo Riihonen basson roolissa ja orkesteri selviytyi varmuudella ja innolla loppuun saakka. Tämä oli kuulemma ensimmäinen kerta, kun Aliisa Neige Barrière johti teoksen. Hän harrasti sangen eloisia tempoja kuten scherzossa, missä se tehosi. Adagiossa olisi saanut olla enemmän rauhaa, ei nyt ihan niin kuin jossain Parsifalissa mutta silti, koska muutoin seuraavissa andante-variaatioissa jouset eivät ehdi soittaa kaikkia kuvioita riittävällä ilmeikkyydellä.

Mutta ongelma on kuten aika usein finaalin alku. Weingartner sanoo järkevästi, että ensinnäkin kuoron tulee istua kiltisti lavalla alun pitäen, ja niin tapahtuikin, paitsi että miksi bassojen tuli seistä. Mutta solistikvartetti ei saa missään tapauksessa rynnätä lavalle adagion ja finaalin välissä. Muutoin tuosta yllätyksestä häviää kaikki teho. Sen täytyy olla attacca. Laulajat voivat valittaa, etteivät he voi istua tuntia salissa liikkumatta, heidän kurkkunsa kuivaa ja ääni käheytyy. Hyvä on. Weingartner sallii myönnytyksen: tulkoot sitten lavalla heti scherzon jälkeen.

Pulmallista on myös hengitys: harva basso pystyy laulamaan pitkän kaaren viimeisessä soolossaan yhdellä hengityksellä, kuten Beethoven ajatteli. Kuoro kohottaa musiikin sitten transsendenssiin ja huippukohdassa sopraanot laulavat katkeamatta korkeaa a-säveltä yhdellä hengenvedolla. Se ei yleensä onnistu, joten Weingartner neuvoo, että kun sopraanot sopivat vetävänsä henkeä eri aikaan, niin linja ei katkeaa.

Beethovenin idea on, että kohoamista transsendenssiin seuraa trans-de-scendence eli laskeutuminen maan päälle annonsiaationa, ilmoituksenä. Mutta tämä on teoksen suuroin yllätys: kyseessä onkin hillitön riemu, nietzscheläinen dionyysinen hurmio, Rausch. Näin sinfonia päättyy ja villitsee kuulijansa samaan tunnelmaan. Bravo orkesterille ja Aliisalle!

Lisäksi saimme tutustua nuoreen säveltäjään Luukas Hiltuseen, jolta kuultiin kantaesityksenä orkesteri- ja kuoroteos Emily Dickinsonin runoon Hope is a thing with feathers. Teoksen nimi oli Scintillations eli  Välähdyksiä. Hiltunen julistautui esittelyssä perinteisen tyylin kannattajaksi, joka kirjoittaa mielellään orkesterille. Häneltä on myäös tilattu orkesterisovituksia ja hänen teoksiaan kustantaa Universal editions. Koulutuksensa hän on saanut Tampereella. Siis kiinnostava tapaus. Heti alkuun orkesterin paletti toi mieleen Liettuan suuren mestarin Čiurlioniksen sinfoniset runoelmat Meri  ja Metsä. Mutta kun kuoro astuu sisään olltiin sibeliaanisen kantaatin maailmassa. Tuli myös mieleen Elgarin oratorio Jeronymus.  Teos oli ajateltu johdannoksi juuri Beethovenin yhdeksänteen  ja sen annettiin soljua sen alkutahteihin huomaamatta. Yleisö ei heti tiennyt, oltiinko vielä Hiltusessa vai Beethovenissa.

— Eero Tarasti