Suomen kesä on taas täynnä festivaaleja eikä niitä voi koskaan ollakaan liikaa. Vaikutus paikkakunnan elämään on innostava, ne mobilisoivat suuren määrän ihmisiä toimintaan, joka koetaan arvokkaaksi – ja on sitä, oikeaa kulttuurianimaatiota.

Mariinskin orkesterin viimeinen konsertti Mikkelissä, Mikaelin salissa 5.7. toteutui ilman maestro Gergijeviä, hänet korvasi Santtu Rouvali, yksi näitä suomalaisia kapellimestari-ihmeitä. Ohjelmassa oli Griegin pianokonsertto, solistina Irina Zahharenkova, ja väliajan jälkeen tämän osuuden huipentajana Dvořákin Uuden maailman sinfonia nro 9 e-molli.

Esitelmässäni ennen konserttia pohdinkin aihetta Musiikki ja maantiede. Ranskalaisen Jean-Aubryn mukaan La musique est la fleur de la terre même eli Musiikki on aina maansa kukka. Olin jo aiemmin pohtinut kysymystä Mitä on pohjoinen musiikki? josta puhuin Vitterhetsakademin symposiossa Göteborgissa pari vuotta sitten ja julkaisin suomeksi esseen Synteesi-lehdessä. Halusin mainita yhden tyypillisesti pohjoismaisen musiikillisen kappaleen tai lausuman, ja ilman muuta valitsin Griegin konserton. Norjalaisille sen alku tuo kuulemma mieleen vuonojen vesiputoukset. Kun Grieg soitti sitä Roomassa mm Lisztille tämä syöksyi salin toiselta puolelta huudahtaen: ”Ihastuttavaa, g eikä gis, tämä on kerrassaan ruotsalaista (!).”

Zahharenkovan tulkinta liikkui kuitenkin miltei slaavilaisen dramatiikan merkeissä. Kyseessä oli vahva näkemys teoksesta ja sen virtuoosisesta tekstuurista, joka antoi tosin myös tilaa hieman oikukkaille nyansseillekin.

Santtu Rouvali ja Mariinski – miten jännittävä yhdistelmä. Yleensä suomalainen johtaja ja venäläiset soittajat tuottavat erinomaisen tuloksen, täydentävät toisiaan, Muistan kun Esa-Pekka Salonen johti Mariinskilla kerran Sibeliuksen viidennen. En tiedä, oliko orkesteri nyt hieman hämmentynyt, sillä Rouvalin lähestymistapa eroaa jyrkästi Gergijevistä. Gergijev lähtee aina klangista ja sen hiomisesta. Rouvali taas musiikin laajoista muodoista ja sen puitteissa ilmeikkäästä fraseerauksesta. Hän pitää kätensä kohollaan ja käyttää puikkoa ja näyttää kuin lentoon lähtevältä kotkalta. Mutta musiikin sinfoninen muoto hahmottuu, selkeästi ja vastaansanomattomasti. Samalla Rouvali johtaa myös kuulijoita, jotka hänen eleitään seuraten jäsentävät sinfonisen rakenteen tarkoin. Rouvali on johtanut Tampereen orkesteria ja kysyin sen yhdeltä tapaamaltani soittajalta, että mitä he ajattelevat. ”Pelkkää positiivista, Rouvali johtaa suuret muodot mutta antaa soittajien ’meiningin’ toimia itsestään”. Joka tapauksessa täytyy sanoa että Mariinski saatiin näin vihdoin soittamaan sinfoniaa niin kuin kuuluu – tämä oli superluokan tulkinta. Rouvalia pitää aina mennä kuulemaan kun vaan mahdollista, näin olin jo aiemmin päättänyt.

Vielä oli tarjolla kamarimusiikkia 9.7. nimittäin Sitkovetsky-trion konsertti, jossa oli sangen vaativa ohjelma eli Ravelin ja Tshaikovskin triot ja alkunumerona Schumannin Fantasiakappaleita. Triossa soittavat Aleksander Sitkovetsky viulu, Isang Enders sello ja Wu Qian piano. Kaiken kaikkiaan taiturillinen kokoonpano. Ravel osoittautui lopulta melko monumentaaliseksi ja dramaattiseksi teokseksi. Tshaikovskin trio on taas yksi kamarimusiikin järkäleitä. Sitä on lupa hieman lyhentää ja näin trio olikin tehnyt viimeisessä osassa. Usein myös variaatioista saatetaan jättää pois fuuga eli nro VIII, mikä on aina vahinko sillä kyseessähän on fuugan parodia: Venäjän Viiden ideologiassa ei Bachia otettu vakavasti. Sitkovetsky-trion näkemys tästä koko teoksesta oli täysin vakuuttava, erittäin professionelli jos uskaltaa sanoa. Ainoastaan vaatimattomasti toisin julki, että kun teos alkaa teemoja, ei saa soittaa liian ekspressiivisesti: sävy on kertova: ’Olipa kerran…’ myöhemmin tulee tilaisuus paisuttaa. Taas aivan finaalissa vetäisin pianon massiiviset akordit ja murtosoinnut taustalle sillä pääasia on viulun ja sellon piangendo melodiassa. Mutta aivan oikein: lopussa piano toistaa ilmeettömästi surumarssikuvion ja vain viulu ja sello itkevät. Esitys oli suuri nautinto teknisessä valmiudessaan.

Ikävä kyllä en päässyt seuraamaan – Varkauden vierailun takia – Kalevi Ahon seminaaria ja uutta harmonikkakonserttoa – mutta sitä varmasti kuullaan jatkossa. Enkä myöskään loppuhuipennusta ts. Vivon konserttia Erkki Lasonpalon johdolla. Koko festivaalia johti menestyksekkäästi Teemu Laasanen.

* * *

Markus Hallikainen, sello

Mikkelistä on puolentoista tunnin ajo Varkauteen, jonne on myös syntynyt lupaava, jo perinteeksi muodostunut Varkauden KesäKlassinen-festivaali. Se menee harmi kyllä osittain päällekkäin Mikkelin kanssa. KesäKlassinen tosin on yksinomaan kamarimusiikillinen. Festivaalin on koonnut nuori Zürichista valmistunut sellisti Markus Hallikainen ja hänen tukenaan on mm.hänen opiskelutovereitaan ulkomailta: Elias Nyman viulu, Jussi-Matti Haavisto altto (Lohjan orkesterin kantavia voimia), Johanna Koponen viulu ja Kalle-Pekka Koponen sello.

Festivaalin idea on viedä musiikkia moniin paikkoihin kaupungilla alkaen isosta Varkaus-salista aina Luttilan kappeliin, Tehtaan kouluun, Varkauden pääkirkkoon ja Rauhalan kartanoon. Varkautelaiset ovat löytäneet tämän viehättävän pienimuotoisen ja mobiilin festivaalin. Olin mukana kahdessa konsertissa: ensiksi Kaks Ruusua -ravintolan hienossa salissa, joka oli entinen tehtaan ruokala. Varkaudessahan kaikki on enemmän tai vähemmän ’tehtaan varjossa’ (onneksi selluloosan haju on saatu katoamaan).

Myös konserttien ohjelmat ovat raikkaan ennakkoluulottomia, kaikkia eri tyylilajeja ja muotoja. Kaks Ruusua -ravintolasalin konsertissa kuultiin aluksi harvinaisuus: Phantasy Quartet, Brittenin ensimmäisiä sävellyksiä, eräänlaista neoklassisimia. Sitä seurasi Kaija Saariahon Nocturne viululle, jonka esitti Annemarie Åström – joka myös ilmeikkäästi lausui yhden runon. Muutoin yksi tämän konsertin antavia voimia oli oboetaiteilija Kristiina Salmi, hän työskentelee myös oopperan orkesterissa. Tätä seurasi Mozartin oboekvartetto F-duuri kokoonpanolla Helinä Nissi altto, Johanna Koponen viulu ja Kalle-Pekka Koponen sello. Konsertin yllättävät loppunumerot olivat Piazzollan tango ja Morriconen teos Gabriels. (Morriconen tapasinkin kerran Roomassa yhdessä symposiossa, elegantti italialainen valkeaan pukuun ja mustiin aurinkolaseihin sonnustautunut herrasmies, joka luki puheensa tiukasti paperista.) Mukaan liittyivät nyt ensembleen Jussi-Matti Haavisto altto ja Markus Hallikainen sello.

Palasimme Varkauteen vielä Mikkelistä osallistuaksemme kartanokonserttin Rauhalassa, jonka nykyinen emäntä Kirsti Lumiala oli avannut festivaalille. Viehättävä tunnelma noissa saleissa, vaikka yleisöä sai olla vain 40 henkeä. Markus Hallikaisen hieno muusikkous puhutti Bachin Es-duuri soolosellosarjassa, hän toi esiin teoksen piilevän moniäänisyyden ja tanssien oikeat rytmiset karaktäärit. Sitten kuultiin Johanna Koposen ja pianisti Alisa Methuenin soittamina Debussyn kaksi preludia; ja Wieniin johdattelivat Kreislerin Liebesleid, sekä Sibeliuksen valssi. Nämä numerot ihastuttivat yleisöä, joka sai sitten kahvit kartanon ruokasalissa.

Varkaudessa kuultiin myös laajempia teoksia kuten Mendelssohnin Oktetto Es-duuri op. 20, ja Schönbergin Verklärte Nacht. Elias Nymanilla oli sooloilta, joka huipentui Bachin Chaconneen. Kaiken kaikkiaan Varkaus on löytänyt oman lajinsa musiikkifestivaaliemme kentällä. Uskon, että se tulee olemaan suuri menestys jatkossa.

– Eero Tarasti

Mariinski Mikkelin Tuomiokirkossa 5.7.2021. Kuva © E. Tarasti

Olin melko skeptinen, että onnistuuko tämä idea: sadan hengen orkesteri Pietarista Mikkelin ahtaisiin saleihin tällaisena aikana …ja olin varautunut peruutukseen aina viime hetkeen saakka, etenkin kun paikallinen lehti Länsi-Savo ei mitään ilmoittanut festivaalista viikonloppuna. Sain kuitenkin kuulla kesänaapurilta, että Mariinski oli tullut ja sijoittunut järvemme rannalle uimaan ja nauttimaan kesästä yhdellä sille vuokratulla kesähuvilalla. Päivällä kuulin venäjänkielistä puhetta keskeltä järveämme (n. 5 km keskustasta), soittajat olivat siellä uimassa. Nuori, vasta 14-vuotias ihmepianisti Pjotr Akulov oli kuulemma sanonut isälleen, että hän haluaa jäädä tänne eikä palata Moskovaan!

Joka tapauksessa kolmena iltana on jo nyt kuultu Mariinskin sointi-ihmettä vuoden tauon jälkeen. Kyseessä on tietenkin maailmanluokan tapahtuma, josta mikkeliläiset saavat nauttia ja joku määrä kauempaakin tullutta yleisöä.

Ensimmäinen ilta 4.7.oli sunnuntaina Pitäjänkirkon, entisen Maaseurakunnan kirkon huomassa. Mitä muistoja, jopa niin kaukaa kuin siitä kun vannoin sotilasvalani täällä 1968. Sittemmin Mariinski on käyttänyt enimmäkseen vain Mikaelin konserttisalia. Joka tapauksessa Pitäjän kirkko oli kuitenkin puolillaan yleisöä ja konsertti alkoi täsmällisesti. Valeri Gergijev saapui ja ilmoille kaikui Debussyn Faunin iltapäivä avausnumerona. Mikä elämys kuulla taas sinfoniaorkesteria ‘oikeasti’ paikan päällä puolentoista vuoden tauon jälkeen. Mariinskin soitto on sitä paitsi tällä välin hioutunut yhä saumattomammaksi, se tottelee johtajansa ideoita täsmällisesti, tai oikeammin he ovat kaikki kuin yhtä ja samaa organismia. Orkesterin sointikvaliteetti on uniikkia koko maailmassa. Debussy – tätä teosta niin ranskalainen kuin se onkin – ei olisi tietenkään ilman Wagneria. Eikä ilman Venäjää, josta Debussy palasi kotiin toimittuaan kotiopettajana Madame Beckillä, Tshaikovskin suosijalla… ja toi mukanaan venäläisten partituureja.

Mendelssohn on tällä hetkellä muodissa. Olin juuri kuunnellut youtubesta Annie Fischerin uskomattoman tulkinnan Mendelssohnin Rondo capricciososta. Italialaisen sinfonian tempot olivat kauttaaltaan nopeahkoja, mutta usein korjaantuivat osien loppua kohti. Saltarello oli virtuoosinen ja teki oikeutta Mariinskin valtavalle osaamiselle. Tässä salissa ja samoin Tuomiokirkossa mielestäni akustinen ongelma on jousien kuvioinnin lievä puuroutuminen, kun haluaisi kuulla klassisen tyyli selkeää artikulointia. Väliajan jälkeen oli vuorossa Schubertin suuri C-duurisinfonia, tuo wieniläisistä wieniläisin.

Koko konsertti muutoin alkoi jo kirkon ulkopuolella, jossa musiikkijuhlille luotu kuoro esitti laulut Taivas on sininen ja valkoinen ja Sibeliuksen Finlandian. Ne johdattelivat Pasi Lyytikäisen tilausteokseen Juhanin riemuhuuto. Se oli tyyliltään kansallisromanttinen ja yleisöä innostava, näyttö hienosta suomalaisesta kuorosoinnista.

Mariinskin toinen ilta 5.7. Mikkelin Tuomiokirkossa – jossa olen itsekin laulanut armeija-aikana kvartetissa – oli jo koonnut enemmän yleisöä, vaikka siinä oli vain yksi numero, Brucknerin 8. sinfonia. tuo puolitoistatuntinen järkäle, joka ei nyt kuitenkaan ollut peloittanut yleisöä. Sen muoto on monumentaalinen, ja Gergijev oli kiinnittänyt erityistä huomiota välitaitteiden ilmeikkyyteen, yleensä ne sivuutetaan muodon välttämättöminä täyteosina mutta nyt ne saivat myös musiikillista painokkuutta. Sinfonian rakenne avautui uudella tavalla. Kuten tiedetään teoksen huippu on sen hidas osa, transsendentaalista musiikkia, joka kohoaa taivaisiin. Se on sitä trans-ascendencea kuten ranskalainen eksistentiaalifilosofi Jean Wahl sanoi. Tässä kirkossa taas vaarana on vaskien raikuminen yli kaiken muun, joten järkevää on mennä istumaan aivan taakse.

Lisäksi tämä tilaisuus oli Mikkelin Musiikkijuhlien 30-vuotisjuhlakonsertti, mitä muistettiin lopuksi puhein. Näin pitkä traditio on siis kyseessä! Uusi johtaja on energinen nuori pianisti Teemu Laasanen Mikkelin omasta musiikkiopistosta.

Kolmas ilta tiistaina 6.7. oli tutussa Mikaelin salissa. alkupuolisko oli Prokofjevia, eli Klassinen sinfonia ja pianokonsertto nro 1 Des-duuri. Väliajan jälkeen Sibeliuksen 1. sinfonia. Itse asiassa ohjelma nosti esiin suuria teemoja: mikä on sinfonia, kuinka ‘absoluuttista’ sen täytyy olla ts. vailla ohjelmaa, täyttääkseen lajin vaatimukset, eli sen että pienistä motiiveista rakennetaan suuria kokonaisuuksia. Sibelius kiisti kaikki kirjalliset ohjelmat sinfonioiltaan eikä siis hyväksynyt Ilmari Krohnin tulkintaa, että mm. 1. sinfonian narratiivi oli Kalevalan Kullervo-legenda. Krohnia ymmärrettiin sittemmin Suomessa väärin. Hän vain kuvasi musiikkia saksalaisen hermeneuttisen koulun mukaisesti.

Toinen teema on Sibeliuksen kahden ensimmäisen sinfonian venäläisyys. Se tuntuu kiteytyvän mm. sibeliaaniseen sointuun: mediantille rakennettuun dominanttinoonisointuun vailla pohjasäveltä. Ja tshaikovskylaisia eleitä on siinä muitakin. Aivan oikea on Krohnin assosiaatio, että alun klarinettisoolo on runonlaulajan valitus. (Kyseisen soolon esitti harvinaisen ilmeikkäästi mariinskilainen solisti.) Mutta sitten teema palaa lopussa aivan Tshaikovskin tapaan. Gergijevin näkemys sifoniasta oli ultradramaattinen. Tästä syntyi intensiivinen kokemus aina traagiseen loppuun saakka. Mutta kyllä siinä välissä pitäisi olla iloa ja rauhaakin, etenkin finaalin vapauttavassa hymniteemassa, joka tuo mieleen vastaavan Brahmsin ensimmäisessä. Ja on tässä wieniläisiäkin viehkeitä topoksia heti alussa. Joka tapauksessa tämä oli henkeäsalpaavan jännittävä tulkinta, superluokan intensiteetissään. Siksi olikin helpottavaa kun ylimääräisenä kuultiin Johann Straussin Fledermausin alkusoitto, joka huipentui suureen virtuositeettiin. Mutta kuuluisan valssin ei tarvitsisi olla noin jykevän dramaattinen raskaine aksentteineen. Muistan aina kun kuulin sen 17-vuotiaana Wienin Theater an der Josefstadtissa taatusti autenttisena tulkintana.

Sibelius siis liittyy venäläiseen sinfoniaperinteeseen. Tätä ovat tutkineet Joseph Kraus, joka osin kiistää sen, ja Veijo Murtomäki, joka myöntää sen. Kun Prokofjev näytti yhtä teostaan opettajalleen Rimski-Korsakoville tämä närkästyi. Miksi tässä on vain yksi sello? Se ei soi ollenkaan, selloja pitää olla useampia. Prokofjev sanoi, että oli juuri kuullut tällaisen idean Sibeliuksella. Miksi teidän piti mennä kuulemaan Sibeliusta? ärähti Rimski.

Joka tapauksessa matka jostain Borodinista ja sitten skyyttiläisistä baleteista ja niiden maksimalistisesta orkestraatiosta johonkin Klassiseen sinfoniaan on pitkä. Mutta pohjimmaltaan Prokofjev samoin kuin Shostakovitsh eivät olleet mitään avantgardisteja, vaan klassikkoja, ja Prokofjev myös romantikko. Des-duuripianokonsertto oli ensimmäinen teos, jonka säveltäjä itse hyväksyi tuotannossaan kunnon teokseksi. Se alkaa neoklassisella mustavalkea-soinnilla pianon oktaaveissa ylärekistereissä samaan aiheen toistolla; sitä paitsi se ei ala orkesterin ritornellolla, vaan suoraan solistilla.

Tämä konsertto sopii loistavasti intomielisyydessään nuorille pianisteille. Pjotr Akulov osoittautui lupaavan kiehtovaksi tuttavuudeksi, ulkomuodoltaan hieman nuoren Shostakovitshin näköisenä ja monissa kilpailuissa palkittuna tämä ihmelapsi on jo nuoruuden kynnyksellä. Mitä hän mahtoi ajatella uidessaan Saarijärven aalloilla kun kuuli salmen takaa jonkun harjoittelevan juuri hänen konserttoaan illan esitelmää varten! Suomi taitaa tosiaan olla pianistien taivas.

Kuulin tämän teoksen ensi kerran kauan sitten Helsingissä turkulaisen Tarmo Huovisen soittamana. Akulovilla on nuoren ihmisen ajan taju ja niin esittelyjakson kooda lähti vilistämään sellaista vauhtia, että Gergijev vaivoin pysyi perässä. Sama toistui aivan lopussa. Jotenkin hillitöntä menoa, mutta kyllä se siitä asettuu. Sitä paitsi minusta tuntuu että Akulovissa on tiettyä älyllisyyttä, jota harvemmin tapaa venäläisen koulun kasvateissa. Ylimääräinen Chopinin terssietydi oli unohtumattoman lyyrinen väreilevä sointikuva, kaukana mistään etydistä, täyttä pianon runoutta. Toivottavasti Akulov ilmantuu uudestaan ensi kesänä ja tervetuloa sitten salmen toiselle puolelle kokeilemaan Schimmeliämme.

– Eero Tarasti

Kaija Saariahon Vista-teoksen kantaesitys, 12.5.2021, Helsingin Kaupunginorkesteri, johtajana Susanna Mälkki; Raija Malkan ja Kaija Saariahon yhteistaidetes Blick Helsingin Amos Rex -museossa 15.5.2021

Les parfums, les couleurs, les sons se répondent.... Värit, sävelet, tuoksut vastaavat toisiaan…. näin kirjoitti Baudelaire jo Wagnerin Lohengrinin sointi-ihmeestä Pariisissa kauan sitten. Kaksisataa vuotta myöhemmin toinen pohjoisesta saapunut säveltäjä on lumonnut ranskalaisia – unohtamatta kotimaataan. Sagesse vient du Nord, viisaus tulee pohjoisesta, sanotaan niinikään. Ja se pätee myös musiikkiin. Kaija Saariahon uutuusteoksen Vistan perussävy, heideggerlainen Befindung, on vakava, metafyysinen, onko maailmalla toivoa?

Saariaho on nykymusiikin johtava ääni maailmassa, sen cantus firmus metaforisessa mielessä. Lähtökohtana heinisläinen avantgarde Helsingissä ja sitten raffinoitu spektrimusiikki IRCAMissa Saariahon musiikki kasvaa sinfonisesta perinteestä ja siinä on kaikuja musiikin retoriikasta, lineaarisesta kontrapunktista, ’sinfonismista’ Boris Asafjevin mielessä.

Niin, Vistan perusintonaatio on eräänlainen jatkuva valittava imploraatio, mutta myös hieno tekstuuria keventävä kolorismi. Tämä ei ole puolaisen koulukunnan rakenteellista sonorismia, vaan soinnin tarkoitus on tehdä musiikin vakavasta viestistä euforista, miellyttävää. Vaikka Saariaho mielellään sijoittaa äänet sekunti-intervallin viiltävälle etäisyydelle toisistaan, hän osaa tekstuurin kerrostuneisuudella välttäää liian repivää ja läpitunkevaa sointia.

Mitä tässä siis oikeastaan tapahtuu? Kylläkin termi ’tapahtuu’ on väärä, sillä musiikki on ennemmin kuin Herakleitoksen virta, johon ei voi astua kahdesti, se vain valuu hitaasti eteenpäin. Joskus ollaan kuin matkalla ja katsellaan maisemien vaihdoksia, siitä nimi Vista. Mutta nimi ei ole tärkeä, eikä myöskään kahden osan alaotsakkeet Horizons ja Target. Säveltäjä itse kertoo Ainomaija Pennasen haastattelussa, että luonnosvaiheessa nimi voi vaihtua montakin kertaa.

Teos alkaa puupuhaltimien huhuilevalla, dialogisella ornamentoinnilla, yhteissointi on dissonoivaa, joskin ollaan myös terssin päässä toisistaan. Musiikki on jännitteistä, se ei päästä kuulijaa otteestaan. Valittava imploraatio, retorinen kuvio ilmaantuu, jouset ottavat väreilevän kentän haltuunsa, musiikki on jatkuvaa, aksentoitua. Mukaan tulee lisää soittimia, sävelaines on sinfonista, hengittää laajoin kaarin. Valitusaihetta koristellaan vibratolla. Kuullaan yhtäkkiä selvästi esiintyöntyvä motivi ja nyt alkaa erottua aktoriaalisia aiheita. Musiikki päätyy unisonosointiin, ylä- ja alarekisterin musta-valkea efektiin. Kuullaan oktaavihyppyjä, kuin huutoja, kimaltelevaa ylärekisteriä lyömäsoittimilla, ’orientaalista’ kuviointia, sellojen pizzicatoja rytmikkäästi. Usein joku pitkä ääni toimii siltana taitteiden välillä, piccolo on kimeä. Musiikki on äärimmäisen lineaarista, kaikki epäjatkuva, katkonainen, tauot ja interruptiot ovat poissa.

Toinen osa Targets alkaa aggressiivisesti, rytmikkäällä ostinatolla ja siinä on glissandoja motiivien lopuissa, fanfaareja ja jazzahtavaa rytmiä, dramaattista ja oikullista, capricieux. Tremolandot humisevat selloissa. Sävelilmaisu on tässä jotenkin eleellistä ja kamppailevaa. Tämä on Rausch-musiikkia Nietzschen mielessä. Ajaudutaan kaaokseen, sitten hiljennytään, mutta lyömäsoittimet yllyttävät taas toimintaan. On kuin hälytys olisi päällä. Seuraa hidas suvanto, muistumia ikään kuin ’oikeista’ teema-aktoreista, kuin narraation henkilöistä sinfoniassa Mahlerin mielessä. Musiikki hiljenee ja Mälkki tulkitsee tämän majesteetilliseksi eleeksi. Ehkä tämä on suorastaan jotain sibeliaanista? Kaikki jähmettyy paikalleen, kuullaan kaikuja etäsiyydestä, kaikki raukenee, mutta musiikin linja ei katkea, päädytään hiljaisuuteen.

Blick

Helsingissä eletään Saariaho-tunnelmissa myös sikäli, että Amos Rex museo avasi yhteistaideteoksen, jossa Saariahon aiempi orkesteriteos Stilleben sai nyt visuaalisen vastineen Raija Malkan installaatiosta. Taiteilijoiden läheisestä yhteistyöstä nähtiin videofilmiä yhdessä salissa. Malka ilmoitti, että tässä teoksessa taideteoksen keskipiste ei olekaan mikään teosobjekti, vaan ihminen itse. Onko tämä siis sitä amerikkalaisten kuulua käsitetaidetta? Ehkei niinkään, mutta sen sijaan tekijät toivat esiin kolme heitä innoittanuta kirjailijaa: Kafkan, Paul Eluardin ja ennen kaikki Wassily Kandinskyn. Kieltämättä tässä kaikessa onkin jotain kandinskymaista. Point, ligne et plan, Punkt und Linie zu Fläche kiteytti Kandinsky taideteorian – jonka alkuperä usein unohdetaan. Se oli suomalaisugrilaisten heimojen, kuten syrjäänien, koristetaide, jota Kandinsky tutki antropologina aikoinaan ja laati raportin Moskovan Tiedeakatemialle. Hänen oma nimensäkin on suomalaista alkuperää: Kandinskyn ’konda’ …. tulee sanasta honka.

Tällä nyt ei ole tässä merkitystä, mutta sen sijaan Kandinskyn astuminen figuratiiviseen taiteeseen on olennaista; tämä installaatio oli kuin matka modernismin ja eurooppalaisen (myös venäläisen) avantgarden alkujuurille. Malka oli suunnittellut museon avaran tilan käytön niin, että kattoikkunoista lankeava valo oli melkein kuin se Blick, jolla koko näyttely oli otsikoitu. Tuntui, että meitä katsotaan jostain ylhäältä. Oli tietyssä määrin hämmentävää vaeltaa tässä laajassa tilassa, jossa oli sangen vähän aistiärsykkeitä. Kandinsky uskoi, että kun piste alkoi liikkua syntyi viiva ja kun viiva liikkui, syntyi taso. Ja kaikki kuviot, ympyrä, neliö, kolmio olivat tietyn värisiä ja niistä syntyi teoksen sisäinen, dynaaminen muoto.

Tämä ajatus oli Malkan visiossa todella tavoitettu. Ja se että vastaanottaja itse luo teoksen on aitoa ja keskeistä eurooppalaista avantgardea ja toteutui jo kirjallisuuden välimerkittömässä nouveau romanissa. Katsojia houkutellaan istahtamaan penkille ja kuuntelemaan Saariahon suggeroivaa musiikkia. Kieltämättä tämä teos on jonkinlaista tilasävellystä, se on soivaa tilaa ja siksi sen kuvitukseksi sopiikin tällainen äärimmäisen askeettinen väri- ja muotomaalma. Yhden alaotsake Utopie tuo mieleen, että tämähän on kuin Kubrickin Avaruusseikkailussa. Yhden väripinnan, oliko se vihreä, eteen on asetettu portaikkoja, aivan kuin jotain kuoroa varten. Mutta siihen istuukin ihmisiä, näyttelyn katsojia ja heidän silhuettinsa ovat osa taideteosta. Kaikkihan myöntävät, että kun menee vaikka Louvreen, saattaa yhtä kiinnostavaa olla se, minkälaisia tyyppejä siellä vaeltaa tauluja katsomassa.

Toisessa salissa nimeltä Kiosk on askartelutehtävää: pöydällä on erivärisiä laattoja, joita tulee asetella eräänlaisiin laatikoihin vaakatasossa. Ensiksi luulin kauempaa katsoen, että laatat olivat kirjoja, mutta sitten huomasin ettei niissä ollutkaan tekstiä. Vaikutelma oli surrealistinen, vähän niin kuin Bergmanin elokuvassa Smultronstället; siinä vanha professori kohtaa unessa tuntemattoman miehen, jolla ei ole lainkaan kasvoja. Katsoin salaa mitä muut tekivät noilla laatoilla ja yhdet olivatkin luoneet toisen taideteoksen laatikon sisään.

Salissa Mensch on vain jättiläismäinen suuri pallo, sitä tekisi mieli koskea, jos vaikka lähtsi kierimään. Muutoin salien otsakkeet ovat saksankielisiä, mikä sekin on vieraannuttava Verfremdung-efekti yhtälailla Pariisissa ja Lissabonissa kuin Helsingissä. Kuulostaa erityisen avantgardistiselta. Joka tapauksessa värien, muotojen ja musiikin yhdistelmä houkuttelee jäämään näyttelyhalliin epämääräiseksi ajaksi; on yhtäkkiä astuttu lineaarisen kelloajan ulkopuolelle, johonkin toiseen dimensioon. Siinä pätee ennemmin ns. allegorinen intelligenssi (esteetikko Markku Graaen keksimä termi).

– teksti ja kuvat: Eero Tarasti

[Näyte 1. Brahms: Sonaatti f op. 5 osa1 tahdit 1-38, Bashkirov, piano, Jyväskylä 1970]

.

Kuluvan vuoden maaliskuun 7. päivänä 89-vuotiaana manalle mennyt suurpianisti Dmitri Bashkirov oli 1900-luvun lopulla eniten suomalaiseen pianismiin vaikuttanut taiteilija. Hän esiintyi omin konsertein ja orkestereitten solistina Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussa. Lisäksi hän piti pianokursseja sekä Jyväskylässä että Helsingissä. Hänen tunnetuin suomalainen oppilaansa oli Eero Heinonen. Bashkirovin tytär Jelena Bashkirova on viime vuosina luonut menestyksellistä uraa Euroopassa.

Sen jälkeen kun Bashkirov kesällä 1968 suoritti ensiesiintymisensä Suomessa on hän kotimaisessa lehdistössä saanut osakseen liudan mitä erilaisimpia adjektiiveja sekä eräitä määritelmiä, jotka kertovat yhtä paljon kirjoittajasta kuin kohteesta. Seppo Heikinheimo kutsuu Bashkirovia aristokraatiksi muurinsärkijäpianistien aikakaudella. Seppo Nummelle ilmestyy Bashkirov Moskovan National-hotellin aulassa kuin vanhan hyvän ajan kaukaasialainen ruhtinas, olemuksessaan arabialaisen juoksijan jaloa levottomuutta. Erik Tawaststjerna näkee Bashkirovin Racinen sankarina heiluttamassa Bahtsisarain suihkulähteen kaanin miekkaa…

Siirtäen säilän sivummalle on syytä uppoutua yli puolen vuosisadan taakse Jyväskylän, Suomen Ateenan, kesäiseen kulttuurijuhlaan. Uusi taiteilijatuttavuus Dmitri Bashkirov ei ollut saanut Korkeakoulun salia aivan täyttymään, mikä koitui poisjääneitten vahingoksi. Suomalaiselle musiikkiyleisölle esiintyi taiteilija, jolla oli hallussaan koko slaavilainen tunneherkkyys äärimmäisyysilmiöineen ja toisaalta älyn täydellinen hallinta, joka teki Bashkirovin yhdeksi aikansa analyyttisimmista pianisteista. Tämä älyllisyys tehosi juuri siksi, että ne elementit joista Bashkirov rakensi tulkintansa olivat omakohtaisesti elettyjä ja teknisesti täysin suvereenisesti hallittuja. Schubertin Muunnelmat F-duuri ja Wanderer-fantasia sisälsivät mitä ihmeellisimpiä sävytyksiä ja korostuksia. Jotkut tremolot värisivät kuin kuuman raudan painuessa koskettimien herkkään pintaan. Hiljaisissa paikoissa hän soitti silmät ummessa ja pää hiukan ylöspäin taivutettuna. Katosta tuleva kelmeä valo sai aikaan ruumismaisen vaikutelman – edessämme soitti mustapartainen viiksekäs henkiolento säveliä tuonpuoleisesta.

Istumapaikkani oli sattumalta Seppo Nummen ja hänen vaimonsa takana. Kuulin Nummen suihkaisevan vaimolleen ”Tämähän on hyvä”. Nummi oli jälleen kerran onnistunut saamaan kiintoisan ja samalla hyödyllisen vieraan Jyväskylään. Bashkirov piti Jyväskylässä myös pianokurssia edelliskesän Jevgeni Malininin jälkeen.

Jo kurssin alussa kävi selväksi, että osanottajilta vaadittiin korkean kansainvälisen tason omaksumista. Bashkirovilla oli mukanaan kannettava Uher Reporter -magnetofoni, jolla oli mahdollista tallettaa oppilaan soittoa. Muutamat suomalaisittain jo valmiit pianistit saivat tuntea vaatimukset selkänahassaan. Jo alussa myös Bashkirov noudatti sittemmin maailmallakin tunnetuksi tullutta tapaa. Hän saattoi keskeyttää opetuksensa ja selvittää esille tullutta ongelmaa äidinkielellään venäjällä tulkille. Jyväskylässä tulkkina toimi Dmitri Hinze, joka olikin hyvin samalla aaltopituudella Bashkirovin kanssa. Miehet ystävystyivät ja Bashkirov kävi myöhemminkin perheineen Hinzeä tapaamassa.

Eräänä kesänä ilmaantui Bashkirovin kurssille alunperin kuunteluoppilaaksi pianistiveteraani Sakari Heikinheimo. Hän intoutui myös soittamaan muutaman rohkaisun otettuaan jotakin Rahmaninovia temperamentikkaaseen ja jyhkeään tapaan. Bashkirov lausui muutaman kohteliaan kiitoksen sanan. Tosiasiassa kenelläkään näiden kurssien osanottajalla ei ollut hallussaan samanlaista välittömän temperamenttista otetta. Sellainen joko on tai ei ole.

Kesällä 1969 Bashkirovilla olivat seuranaan viulisti Igor Bezrodni ja sellisti Mihail Homitser. Yhdessä laulajatar Nadezha Jurenevan kanssa he esittivät konsertissaan todellisen maailmanuutuuden, Shostakovitshin laulusarjan 7 romanssia Alexander Blokin sanoihin. Teos oli syntynyt vain pari vuotta aikaisemmin. Tuolloin vietettiin vallankumouksen 50-vuotispäivää, mutta tämä teos liikkui muissa sfääreissä. Shostakovitsilla oli ollut elämänsä aikana suuria vaikeuksia valtiollisen sensuurin kanssa. Ei tämäkään teos mikään vallankumouksen ylistys ole. Sana ”romanssi” on hiukan harhaanjohtava.

Laulussa ”Gamayun – ennustajalintu” on laulun tukena ainoastaan piano. Shostakovits teki tämän ratkaisun ehkä päästäkseen henkilökohtaisesti jossakin tilanteessa säestämään kantaesittäjää Galina Vishnevskajaa. Bashkirovin rooli on tietenkin mietitty hyvin tarkkaan, tulkinnan menettämättä silti spontaanisuuttaan.

[Näyte 2. Shostakovits: 7 romanssia Aleksander Blokin runoihin, osa 2 Gamayun, ennustajalintu. Nadezha Jureneva, sopraano, Dmitri Bashkirov, piano (Yksityinen tallenne, 3’ 40”)]

.

Bashkirovin tapauksessa on kiintoisaa tietää mikä oli hänen henkilökohtainen taustansa ja vanhempien osuus uranvalinnassa. Bashkirov syntyi Tblisissä Georgiassa 1. marraskuuta 1931, mutta sukunimi viittaa bashkiirien ja turkkilaisten vanhaan kansanyhteyteen. Pianistin äidinäiti oli käytännössä ammattipianisti, opiskellut nuorena Berliinissä Xaver Scharwenkan oppilaana. Vain ylenmääräinen ujous esti mittavamman uran luomisen.

Bashkirov oli jo viisivuotiaasta kiinnostunut pianosta ja opiskeli 7-vuotiaasta lähtien kymmenen vuotta Anastasia Virsaladzen oppilaana. Tämä puolestaan oli legendaarisen Anna Jesipovan oppilas. Virsaladzella oli huoneessaan kaksi kaunisäänistä Bechstein-flyygeliä.Bashkirov sanoi, että niiden ääressä kehittyi hänen sointi-ideaalinsa. Moskovassa vuodet Aleksandr Goldenweiserin oppilaana olivat vähintäänkin yhtä vaativia. Goldenweiserille oli ominaista tietty tarkka ankaruus, jonka sanotaan lieventyneen vasta hänen viimeisen elinvuotensa aikana.

Bashkirovin voittaessa 1955 Marguerite Long -pianokilpailun Pariisissa hänelle tuli esiintymiskutsuja Yhdysvaltoja myöden. Hänen erikoislaatuinen taiteilijatemperamenttinsa ja tekniikkansa viimeistelty tarkkuus herättivät huomiota. Ensiesiintyminen New Yorkissa 13. tammikuuta 1961 sai Rafael Kammererin kirjoittamaan Musical America -lehteen osuvasti mm:

Mr. Bashkirov’s tonal fluctuations, like his free-going rhythms, seemed more dependent on the whim of the moment than the music called for. This was particularly noticeable in his performances of the Schubert and Brahms works. The latter, while poetically conceived, was a catch-all of whimsy and spectacular fireworks. The former, especially in the corner movements, was a bravura tour de force in an approach more suitable to Prokofieff. Mr. Bashkirovs Prokofieff, on the other hand, was just the opposite – lyrical and mellow. Still, there was much to admire, from a pianistic standpoint, in Mr. Bashkirov’s individual approach to Schubert and Brahms.

Nuoren Bashkirovin tulkinnallinen intomieli vaikutti joistakin hiukan liialliselta. Vanhemman polven venäläinen pianisti Jakov Zak selitti Bashkiroville, että kunhan tulee vanhemmaksi niin alkaa soittaa maltillisemmin ja rauhallisemmin. Bashkirov oli eri mieltä.

[Näyte 3. Bashkirov puhuu (yksityinen tallenne)]

.

Artur Schnabelin ja Edwin Fischerin levytyksiä kuunneltuaan Bashkirov totesi olevansa maailman rauhallisin ihminen ja että vanha saksalainen traditio oli hyvin vapaa ja romanttinen.

Konsertoituaan Berliinissä, saksalaisen klassiikan pääkallonpaikalla, kiinnitti Wolfgang Burde arvostelussaan huomiota Bashkirovin intensiiviseen tapaan pureutua musiikin pienimpiinkin vivahteisiin. Otsikolla Ein Schwerarbeiter (Raskaan työn tekijä) hän kritisoi Bashkirovin tapaa tulkita Schumannin sarjaa Kinderzenen:

… Bashkirov suchte in diesem Zyklus pianistisch sein Heil immer wieder in der Überinterpretation. Der Schumannsche Charakter des intimen, des Lyrischen – und es handelt sich hier schliesslich um eine eigenständige Vision einer ganzen romantischen Generation – wurde von Bashkirov stets nur vermittelt, mit Manerismen überfrachtet dargestellt. Pianissimi wurden durchs Pedal aufgelöst. Fortissimo martellato geschlagen, schlichte Gesänge durch Ritardandi oder Accellerandi zum Verhalten, zum Stocken oder zum plötzlichen Vorschnellen gezwungen. Der Pianist leistete Schwerarbeit, versetze Berge. raste durch den “Haschemann” oder den “Ritter vom Stecken pferd”, ohne auch nur einen Augenblick lang jene Kinderwelt benennen zu können, die als Vision dem Zyklus zugrundeliegt.

Burden kritiikki saattoi usein pitää paikkansa. Toisaalta Bashkirovin erikoisuutena joissakin teoksissa oli ikäänkuin pysäyttää ajan kulku ikuisuuden kynnyksellä. Levytyksessä Mozartin sonaatista KV 570 hän osaa pitäytyä hitaassa osassa hyvin hallitulla ja liioittelematomalla linjalla.

Näyte 4. Mozart: Sonaatti B-duuri KV 570 Adagio (LP: Melodia 33 C 10-08069-70)

.

Beethoven-tulkitsijana Bashkirov oli hiukan heikommalla alueella. Hän esitti ainakin kahta pianokonserttoa ja kyllä hänellä oli ohjelmistossaan joitakin myöhempiä sonaattejakin. Hän sanoi kuitenkin tuntevansa hirvittävää pelkoa viimeisen kauden sonaatteja kohtaan, vaikka monet hänen oppilaansakin olivat niitä soittaneet.

Bashkirov oli perusluonteeltaan romantikko. Chopinin teoksilla oli hänen ohjelmistossaan keskeinen asema. Nykyaikaisilla flyygeleillä soitettaessa kohdataan Chopinin kohdalla vaikeuksia. Chopinin ajan soittimien dynaaminen asteikko ei ollut lainkaan niin suuri kuin nykyisten flyygeleitten. Hänen merkitsemiään pedaalituksia ei voida aina noudattaa. Eri harmoniat menevät päällekkäin ja puuroutuvat. Monet pianistit jättävät vaikkapa masurkoissa pedaalin tietyissä paikoissa kokonaan pois ja käyttävät rehellisiä kuivia staccatoja. Chopinin flyygeleissä oli myös kevyempi kosketus ja pienempi koskettimien painuma. Oktaavikin oli hiukan nykyistä kapeampi.

Erityisen ongelmallisia ovat masurkat, niissä kun ovat kansantanssit taustalla. Säveltäjä sanoi, ettei itsekään aina onnistunut niiden tulkinnassa. Bashkirov oli masurkoissa omalla alueellaan. Hän saattoi toteuttaa tyylin puitteissa pyrkimystään vapaampaan ilmaisuun. Lokakuussa 1981 hänellä oli konsertissaan Moskovassa ohjelmassa Chopinin Masurkka h-molli op. 33.

Näyte 5. Chopin: Masurkka h-molli op. 33 (LP: Melodia C10 24343 001)

.

Dmitri Bashkirovin ulkonainen elämä ei ollut niin mutkatonta kuin hänen taiteellisten tavoitteittensa kehitys. Neuvostoliittolaisen taiteilijan ei ollut mahdollista kerätä suuria palkkioita, koska valtiollinen konserttitoimisto otti leijonan osan palkkioista. Tullessaan kesäisin Suomeen hänellä oli toki tilaisuus ostaa joitakin sellaisia tavaroita, joita Neuvostoliitossa ei saanut. Lisäksi hänelle voitiin toimittaa kopioita Josef Hofmannin tulkinnoista, joita tuohon aikaan ei saanut muuta kuin amerikkalaisita kerholevyiltä. Hofmannilla oli Neuvostoliitossa legendaarinen maine ennen 1. maailmansotaa pitämiensä historiallisten konserttien ansiosta. Bashkirovia tietenkin avustettiin suomalaisten ystävien ja oppilaitten toimesta. ”Teillä on kaikilla niin hienot autot”, hän kerran totesi. Se oli tuolloin totta. Okko Kamulla, Seppo Heikinheimolla ja tämän kirjoittajalla oli kaikilla Jaguar (omistukset eivät tosin kellään olleet kovin pitkäikäisiä).

Vuosina 1980-1988 Bashkirov oli Neuvostoliitossa matkustuskiellossa ilman omaa syytään. Hän oli kyllä politiikan suhteen hyvin varovainen. Jyväskylässä oli eräänä kesänä kolme nimekästä taiteilijaa Neuvostoliitosta. Heillä oli varmaan omat varjostajansa ja he lähtivätkin usein kolmisin ulos, jotta minkäänlaista epäilyä heidän loikkaamisestaan ei olisi. Jyväskylä alkoi olla poliittisesti kiinnostava paikka. Supon edustajakin nähtiin lippuluukulla. Kerran Bashkirovilta kysyttiin, että ketkä vielä ylipäänsä enää jäävät Neuvostoliittoon. ”Minä ja kaikki muut”, hän vastasi hyvin varmalla äänellä.

Henkilökohtaisessa elämässään Bashkirov koki avioeron ja uuden avioliiton. Olojen vapauduttua hän muutti Espanjaan, mutta hänellä oli kysyttynä pedagogina professuureja Moskovan lisäksi Madridissa ja Helsingissäkin 1990-1991. Konsertointia vaivasi eräässä vaiheessa käsiin iskenyt niveltulehdus, joka kuitenkin saatiin parannettua.

Pedagogina Bashkirovilla oli hallussaan merkillinen tietotaito, jonka avulla oppilaitten tulkinnat muuttuivat selkeästi paremmiksi. Hänen tunnettujen oppilaittensa lista on pitkä. Tullessaan Suomeen heistä tunnetuin oli Dmitri Aleksejev. Muita ovat olleet mm. Arcadi Volodos, Nikolai Demidenko, Boris Bloch, Jonathan Gilad, Kirill Gerstein, Stanislav Iodenitsh, Denis Kozhuhkin, Kuis Pérez, Dang Thai Son, Vestards Shimkus, David Kadouch, Jong Hwa Park, Claudio Martinez Mehner, Bruno Vlahek ja Plamena Mangova.

Bashkirov ei tehnyt näistä mitään sellaista numeroa, jonka olisi katsonut vain omaksi ansiokseen. Tässä suhteessa onkin aina vaarallista sanoa, että tämä taikka tuo nuori pianisti on pitänyt ensikonserttinsa tietyn opettajan johdolla. Nuoret pianistit hakeutuvat opiskelujensa loppuvaiheessa jonkin kuuluisuuden oppilaaksi, eikä esittelyteksteissä ole mahdollista eritellä, mikä on mahdollisten aikaisempien opettajien ansiota. Bashkirov ei halunnut tehdä oppilaistaan itsensä klooneja, vaan jokaisen piti säilyttää oma persoonallisuutensa. Se ei tosin ollut ihan helppoa, hänen oma persoonallisuutensa oli kertakaikkiaan niin vahva. Muutamana viime vuotenaan Bashkirov sanoi lopettavansa julkiset esiintymisensä. Paremmin hän ei enää pystyisi soittamaan, suunta olisi vain alaspäin.

Jäljellä ovat monet äänilevyt. Ainakin Skrjabinin pianokonsertosta ja Ravelin vasemman käden konsertosta on olemassa myös videotallenteet. Näiden ohella nykyaikainen videotekniikka on lisännyt tallenteitten lukumäärää huomattavasti, mm. Bashkirovin pianokursseja on videokuvattu sekä järjestäjien että osallistujien toimesta. Nuotteja seuraamalla voidaan hyvin tarkasti huomioida minkälaisen sinnikkyyden oppilaitten kouliminen on vaatinut ja mikä on ollut opettajan tarkoitus. Bashkirov sanoikin. että konsertin jälkeen hän on edelleen virkeässä kunnossa mutta opetustuntien jälkeen hyvin väsynyt. Merkillisellä tavalla hänellä oli kuitenkin tuo Midaksen kosketus, jolla kullanarvoiset neuvot virtasivat kuin mytologisessa Paktolus-joessa.

Näyte 6. Brahms: Pianosonaatti f-molli op.5 osa 1 tahdit 161-190, Jyväskylä 1970

.

– Petri Sariola