Dalia Stasevska

Helsingin kaupunginorkesterin  konsertti torstaina 22.9.2022 Musiikkitalossa Dalia Stasevskan johdolla

Helvi Leiviskä sopii itse asiassa huonosti nykyisin median ruokkimaan kuvaan unohdetuista ja syrjityistä naissäveltäjistä: kaikki hänen viisi sinfoniaansa esitettiin aikoinaan ja ne saivat yleensä erinomaiset arvostelut. Lisäksi elokuvamusiikki Nyrki Tapiovaaran klassikkoon Juhaan v. 1937 teki hänestä aikansa ’julkkiksen’, lehdet julkaisivat haastatteluja ja raportteja filmin tuotannosta… joka olikin historiallinen sikäli, että kyseessä oli ensimmäinen läpisävelletty kotimainen elokuva.

Mutta Leiviskän omin panos olivat kuitenkin sinfoniat, mitä muotoa ja lajia hän piti musiikin korkeimpana ilmentymänä (ks. tarkemmin Eila Tarastin Leiviskä-elämäkerrassa ”Nouse, ole kirkas”, Helvi Leiviskän elämä ja teokset, s. 466-471). Tässä mielessä hän liittyy suomalaisen sibeliaanisen sinfonismin perinteeseen… mutta mitään kansallista on hänen sinfonioistaan, yhtä vähän kuin kamarimusiikistaan, turha etsiä. Ei ole mitään kansanlaulu tai -tanssi topoksia kuten aina Mahlerilla. Leiviskä kuuluu siis niin sanotun absoluuttisen musiikin rintamaan. Tyylillisesti häntä on kytketty myöhäisromantiikkaan, mutta yleisilme on ’moderni’, mieleen tulevat ennemmin Martinun ja Prokofjevin sinfoniat ja jotenkin uudenaikaistettu Brahms-Bruckner-linja, eikä Wagnerin musiikillinen ’proosa’ tämän sinfonisissa interludeissa ole myöskään kaukana. Struktuuri on Leiviskälle tärkeä. Hän edustaa kurthlaistalineaarista kontrapunktia, fuugan tekniikkaa käytetään; mutta musiikki kasvaa orgaanisesti omista abstrakteista iduistaan käsin.

Sinfonia brevis? Ei tämä anna vaikutelmaa mistään keveästä ja ’lyhyestä’ välityöstä (1962) toisen ja kolmannen sinfonian välillä. Kasvava linja, brucknerilainen Steigerungsanlage, ei nyt katkea mihinkään taukoon, vaan jatkuu herpaantumatta lopun huipennukseen. Esteettisesti tämä saavuttaa das Erhabene -tason, ylevöityksen ja yleisö jää lopulta hämmästyksen valtaan, että näinkö monumentaaliseen tulokseen tämä säveltäjä päätyi. Mitään noista klisheisistä naissäveltäjän tyylipiirteistä lyyrisyydestä, fragmentaarisuudesta ym. ei tästä löydy.

On todellinen löytö, että Dalia Stasevska toi tämän teoksen esille ja aikoo jatkaa projektillaan Leiviskän kaikkien sinfonioiden levytyksellä.Vihdoinkin!

Illan toinen ihmetyksen ja ihailun aihe olikin Stasevskan kapellimestarin taide, jonka loistavasta kansainvälisestä menestyksestä on jo tullut paljon uutisia. Mutta kuinka hän selviäisi Sibeliuksen kuudennesta? Voi sanoa, että hänen tulkintansa oli aivan uusia uria aukova. Muistan kun Leif Segerstam johti sen Helsingin juhlaviikoilla vuosia sitten ja jouduin esittelemään koko sinfonioiden sarjan. Segerstam soitti minulle ja sanoi, että kuudes sinfonia on kuin kysymys ja vastaus. Kysymys kuuluu: Är det det? eli lausuttuna ee dee dee, e-d-d, siis tietyt sävelet. Ja vastaus tulee lopussa: Det är det! Dee ee dee eli d-e-d.

Kuudennen taustalla on toisaalta Tawststjernan tulkinnan mukaan palestrina-polyfonia, mutta Stasevska löysi jotain uutta. Jokainen fraasi ja jokainen tauko muuttui musiikkillisesti ilmeikkääksi osaksi musiikin sisäistä dynaamista muotoa. Se saavutti erityisen puhuttelevuuden juuri Stasevskan käsissä, sillä hän osaa hiljentää orkesterin salamannopeasti ja vetäytyä taustalle tarvittaessa, jolloin musiikista tulee todellakin kuin puhetta, ilmeikkyyttä kuitenkaan vailla mitään ’ohjelmaa’. Mutta samalla sen kineettinen energia ei herpaannu. Tämä ei ole vain kuulasta polyfoniaa, vaan tarvittaessa aika rajua elehtimistä kuten viime osan aiheissa, jotka toivat mieleen Myrskyn musiikin Caliban hahmon. Kuudennen sinfonian tulkinnat pitäytyvät yleensä kalpeaan ja haaleaan väriasteikkoon, mutta tästä Stasevskan visiosta oli kalvakkuus etäällä. Pikemminkin kyseessä oli intohimoinenkin sisäinen dialogi eri aiheiden ja taitteiden välillä.

Aleksi Malmberg haastatteli Eila Tarasti konsertin etkoissa Musiikkitalolla

Kahden suomalaisen sinfonian välissä kuultiin Rahmaninovin ensimmäinen pianokonsertto Alexandre Kantorowin, ranskalaispianistin pätevästi ja virtuoosisesti tulkitsemana; muistan kun hän esiintyi Mikkelin festivaalissa Alexander Toradzen tilalla muutama vuosi sitten.

— Eero Tarasti

Ferdinand Leeken näkemys Valkyyrian I näytöksen lopusta

Richard Wagnerin Die Walküre Suomen Kansallisoopperassa, ensi-ilta 26.8.2022. Ohjaus Anna Kelo, musiikinjohto Hannu Lintu, lavastus, valaistus ja videosuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen; päärooleissa Siegmund: Joachim Bäckström, Hunding: Martti Turunen, Wotan: Tommi Hakala, Sieglinde: Miina-Liisa Värelä, Brünnhilde: Johanna Rusanen, Fricka: Niina Keitel

Pari vuotta saatiin odottaa Valkyyriaa Reininkullan jälkeen, joka oli – kuten jo kirjoitin tuolloin Amfionissa – täydellinen menestys. Kuinka ohjaaja kykenee pitämään yllä saman linjan ja yhteistaideteoksen yhtenäisyyden illasta toiseen – vai eikö siihen kenties pyritäkään, jos korostetaan Ringin jokaisen oopperan ainutlaatuisuutta? Koossapitäviä elementtejä ovat tietenkin juoni, joka pakottaa aina kertomaan lavalla mitä tapahtui aiemmin kuin TV:n saippuaoopperoissa. Toiseksi: kuuluisa leitmotiv-tekniikka eli n. 200 johtoaiheen verkosto, jonka avulla kaikki mitä nähdään ja kuullaan lavalla merkityksellistetään noilla usein ikonisilla merkeillä.

Hajottavia tekijöitä taas ovat mm. se että draman päähenkilöt eivät esiinny kautta linjan. Valkyyriassa ei ole vielä vilaustakaan Siegfriedistä ja Wotan nähdään viimeisen kerran Wotanina. Seuraavassa oopperassa hän on jo valtansa menettänyt Wanderer, joka tahtomattaan toteuttaa suurta Valhallan pelastussuunnitelmaansa. Carl Dahlhausin mielestä draama on Wotanin, mutta loppujen lopuksi hänen järkeilevät ja monimutkaiset selityksensä käytökselleen jäävät arvoituksiksi. Miksi hän kiihkeästi haluaa vain yhtä: kaiken loppua? Siitäkö pelosta, että muutoin Alberich saa kaiken vallan käsiinsä ja alistaa jumalat orjikseen? Wotan edustaa tahto-elementtiä, mutta hänen tahtonsa on kovin taipuisa ja kääntyy naisten psykologisen manipulaation kautta suuntaan jos toiseenkin – ajatellaan Frickaa, vihaista puolisoa tai Brünnhildeä, emansipaatiossaan katuvaa tytärtä.

Mutta hajottava tekijä on myös, jos voi sanoa se, että jokaisessa oopperassa orkesteri on erilainen. Jos musiikin ensimmäinen elementti on klangi kuten Christian Thielemann toteaa kirjassaan Mein Leben – mit Wagner, on se tässäkin olennaista. Ja orkesteri on Wagnerilla aivan keskeinen, se kantaa musiikin narratiiveja, se on kuin antiikin tragedian kuoro, se jatkaa melosta kun laulaja vaikenee. Sitä tapahtuukin usein Valkyyriassa, jonka henkilöt edustavat myyttien arkaaista mykkyyttä. Tästä huolimatta Valkyyria on Ringin sarjassa kaikkein psykologisin. Olkoon että henkilöt on lainattu skandinaavisesta mytologiasta – he käyttäytyvät 1800-luvun esifreudilaisten romaani- ja näytelmähenkilöiden tavoin, kuten totesi jo Thomas Mann. Se mitä nähdään voisi siis olla kuin vaikka Ibsenin Kummittelijoista, ahtaan sisätilan psykologinen draama Hundingin majassa.

Joka tapauksessa juuri orkesteri on se implied author, joka saa kertoa tarinan ja usein kamarimusiikillisen intiimisti, jolloin soittimia, erityisesti puhaltimia, käsitellään kutakin täysin yksilöllisesti. Tämä antoi Hannu Linnun johtamalle oopperan orkesterille tilaisuuden loistaa. Ote oli sinfoninen alusta alkaen… ja kaiken Wagner-toteutuksen peruskysymyshän on aina: onko tämä teatteria vai sinfoniaa? Ensi- ilta yleisö osoitti ehdottomasti suurimman aplodimyrskynsä ja kiljuntansa Linnulle ja orkesterille. Erik Tawaststjerna piti juuri Valkyyriaa Wagnerin parhaimpana oopperana, kuten hän kerran sanoi minulle, nuorelle opiskelijalle ja wagneriaanille.

Mikä on Anna Kelon visio tästä teoksesta? Jos Reininkulta oli sangen myyttinen ja oikeaoppinen, autenttinen tulkinta, oltiin tässä siirrytty varovaisen modernisaation linjalle. Tietenkin tässä mielessä Chéreaun/Boulezin tulkinta 1970-luvulta on ylittämätön vertailukohta.

Anna Kelo. Kuva © Veikko Kähkönen

On aina tärkeää noudattaa niitä esitysohjeita, joita Wagner on kirjoittanut partituuriin. Niiden seurauksena näyttämöllä on oltava tiettyä konkretiaa esineissä, puvuissa ja lavarakenteissa. Siis tiettyä perustason realismia. Sodan jälkeen se pyyhittiin pois Wieland ja Wolfgang Wagnerin ohjauksissa. Mutta Kelo on palauttanut sen kunniaansa. Tapahtumat lavalla ovat kaiken kaikkiaan sangen fyysisiä, inhorealismiin saakka. Tiettyä modernisointia on, muttei luojan kiitos Regie-teatterin suuntaan, En kyllä tajua, miksi valkyyrioista on tehty eräänlaisia Wotanin partisaanisotureita alkeellisten kiväärien kanssa ja miksi Wotan itse esiintyy kuin 1900-luvun sodan strategi karttojen äärellä esikunnassa ja ilmaantuu lavalle jopa nykyarmeijan mallinen kypärä päässään lopussa – hieman koomista. Hundingin majan seinällä on risti. Tästä huomautti yksi katsoja väliajalla. Mehän ollaan kuitenkin muinaisessa ja pakanallisessa Germaniassa. Miksi Siegmund vajoaa toisen näytöksen Todesverkündigungsscenessä eräänlaiseen joogan lootusasentoon kääntämättä päätään, kun Brünnhilde ilmaantuu. Eihän tuossa asennossa voi mitenkään laulaa: Wer bist du, sag, die so schön und ernst mir erscheint? kun ei ole kerran vilkaissutkaan vielä tähän valkyyriaan.

Sitten tulee koko oopperan ratkaiseva psykologinen käännekohta, jota olen analyysissani kutsunut Brünnhilden valinnaksi. Hän näkee ja kuulee Siegmundin epätoivon, kun tämä saa tietää, ettei Sieglinde voi seurata häntä Valhallaan … ja yhtäkkiä hän tuntee sääliä tai myötätuntoa, joka on wagneriaanisen maailman korkein ja ehdoton hyve (tietenkin Schopenhauerin kautta buddhalaista vaikutusta). Onko tuo surkea maassa makaava nainen todellakin sinulle kaikki kaikessa? Brünnhilde ihmettelee… mutta esitysohje on erschüttert, järkyttyneenä eli tässä tuo psykologinen käänne on tapahtunut. Brünnhilde jättää Wotanin ja siirtyy Siegmundin puolelle. Mutta miten ihmeessä tällaista sisäistä tapahtumaa voi toteuttaa lavalla?

Monille koko ooppera huipentuu kolmannen näytöksen alkusoittoon eli Valkyyriain ratsastukseen. Olen monasti huomannut sen vaikutuksen yleisöön eri puolilla maailmaa teoksen esityksissä. Se on musiikkia ja kohtaus, joka on täyteen ladattu kulttuurisilla ja musiikillisilla stereotypioilla. Miten löytää siitä enää mitään tuoretta? Musiikista ei tarvitse olla huolissaan, tämä tehoaa aina, se on yhtäaikaa häikäilemätöntä, fyysistä ja kiihottavaa – ja samalla se on topos: laukkaavat hevoset, jollaisia sävelsivät jo Mozart ja Beethovenkin.

Elon tulkinta on eräänlainen Verfremdung, valkyyriat ovat makaabereja paljasrintaisia naissotilaita. Ruumiit, joita he sitten lavalle raahaavat eivät ole sentään ilkosen alastomia kuten Friedrichin ohjauksessa eivätkä valkyyriat lallattele Oktoberfestin tapaan niin kuin Nikolas Lehnhoffin ohjauksessa.

Mutta usein unohdetaan kohtauksen varsinainen sanoma: naisyhteisö siinä pelastaa Sieglinden ja tulevan Siegfriedin, vaikkeivät pohjimmaltaan uskallakaan jäädä puolustamaan Brünnhildeä Wotanin raivolta. Miten hienosti balansoitu onkaan koko oopperan rakenne: lyyrisen hiljaisen ensimmäisen näytöksen jälkeen sisätilassa, koetaan toisen näytöksen verinen taistelu, ja lopulta finaalissa suuri huipennus kun Brünnhilde vaipuu uneen. Näyttämöllä on todellakin aina nähty tulta. Äitini täti Alma Sahlstén, taidemaalari Annan sisar, näki oopperan Pariisissa 1897 ja kirjoitti kotiinsa: ”Kyllä mamma olisi pelännyt, kun lavalla oli ihan oikeaa tulta!”

Ohjaajan taitoihin kuuluu myös oikeiden laulajien kiinnittäminen oikeisiin rooleihin. Se on ollut myös Bayreuthin prinsiippi. Kun Siegfried Wagner keksi kaupungin kapakasta baarimikon, joka hänen mielestään muistutti Mestarilaulajien Walther von Stoltzingiä, hän kutsui tämän oitis esittämään tätä roolia. ”Mutta enhän minä ole koskaan esiintynyt näytämöllä,” tämä vastusteli. ”Ei se mitään, kyllä me opetetaan”, ilmoitti Wagnerin poika.

Tässä Valkyyriassa kaikki laulajat olivat kyllä superammattilaista luokkaa. Joachim Bäckström oli loistavasti Siegmundin rooliin sopiva. Hänen tulkintansa teoksen ainoasta aariasta Winterstürme wichen dem Wonnemond oli juuri mitä pitääkin, kansanlaulunomainen kuin Schubertin liediä. Vastapeluri Sieglinde eli Miina-Liisa Värelä oli äänivaroiltaan koko salin täyttävä, uskomaton suoritus. Hunding eli Martti Turunen oli synkkä basso, vaikuttava ilmestys. Wotanin Tommi Hakala teki suuren roolitulkinnan tästä vaikeasta hahmosta. Fricka oli myös juuri oikea tähän jäiseen rooliin punaisine käsilaukkuineen – eli häntä esitti Niina Keitel. Ja lopulta tietenkin Brünnhildenä Johanna Rusanen, täysin armoitettu Wagner-laulajatar, jonka korkea äänellinen kvaliteetti on kaikkien tuntema, mutta joka esiintyi nyt myös lavalla Anna Kelon ohjaamana draaman mukaisesti. Mikki Kuntun skenografia oli taiturillista. Näytämöllä oli usein aika lailla tavaraa, mutta valaistuksella oli tärkeä yhtenäistävä roolinsa. Valkyyriain ratsastuksen visuaalinen näkymä oli sangen omintakeinen välkkyvine valopylväineen… ja sitten tietenkin kaikkien odottama tulipiiri aivan lopussa.

Koko Valkyyriahan sijoittuu kahden yhteisön välimaastoon: jumalien ja heidän agenttiensa kuten valkyyrioiden – sekä sitten koko Ringin kaikkein eniten normaaleja ihmisiä muistuttavien Siegmundin ja Sieglinden. Ehkä tämä taiteilut kahden isotopian välillä oikeuttivat myös sen lievän modernisaation, jota lavalla nähtiin, ainakaan se ei ollut pahemmin häiritsevää. Jäämme odottamaan suurella innolla ja jännityksellä miten Siegfriedin satumaailma puhkeaa esiin seuraavassa Kelon ohjauksessa, toivon mukaan jo toukokuussa.

— Eero Tarasti

Markus Hallikainen. Kuva © E. Tarasti

Varkauden KesäKlassinen -festivaali 8.-10.7.2022

Markus Hallikaisen perustama festivaali täytti tyhjiön Pohjois-Savossa eli loi korkealuokkaisen taidetapahtuman keskelle kesää Varkauden keskustaan ja ympäröiviin paikkoihin, kirkkoihin ja kartanoihin. Olin mukana kolmatta kertaa, mutta itse festivaali täytti nyt viisi vuotta. Ajankohta, heinäkuun alku, sopii niukin naukin Mikkelin festivaalin ja Savonlinnan väliin, mutta kuulijoita oli tänä vuonna kaksi kertaa enemmän kuin aiemmin, joten ei se taida haitata.

Festivaalin erityisluonne syntyy Hallikaisen omasta soittimesta, sellosta.Voi erityisesti sanoa, että kyseessä oli sellojen juhlaa. Huippuna Heitor Villa-Lobosin Bachianas brasileiras nr. 1 kahdeksalle sellolle ja Bachianas nr. 5 jonka iki-ihanan cantilenan, Villa-Lobosin tunnetuimman melodian, lauloi sopraano Laura Pyrrö. Muistan kun Luciano Berio vieraili Helsingissä 90-luvulla ja meillä oli dialogi Helsingin yliopiston juhlasalissa; sen jälkeen kysyin, oliko hän tuntenut Villa-Lobosin: Berio alkoi heti hyräillä tuota melodiaa.

Hallikaisen kutsumista taiteilijoista monet ovan hänen kurssitovereitaan Zürichista, kuten Jussi-Matti Haavisto, altto (oikeastaan säveltäjä) ja Elias Nyman, viulu. Muutkin soittajat ovat nuoremmasta päästä kuten Kalle-Pekka Koponen, sello, Tampereen filharmoniasta, Iiris Piri, Eemil Kautto, Juho Peltonen, Elias Lassfolk, Lappeenrannan orkesterin konserttimestari, ja monet muut. Varttuneemman polven kotimaiset kuuluisuudet Hannu Kiiski, Timo Törmä ja Lassi Viljanen esiintyivät ja olivat tuoneet paikalle eteviä oppilaitaan. Festivaali ei siis koostunut vain irrallisista konserteista, vaan myös niiden välit oli täytetty musiikilla. Avajaisten väliajalla soitti Rufus Sinkkonen Bachin soolosellosarjaa teknisellä varmuudella ja ihmetystä ja ihailua herätti tapahtuman nuorin, 10-vuotias sellisti Veikko Aarnio Saint-Saënsin Joutsenella ja Massenet’n Thaisin rukouksella. Mikä varma ote soittimeen, kiinteä, täyteläinen ääni ja kyky muotoilla romantiikan teoksia runollisesti. Heikki Peltonen puolestaan vakuutti innolla, jolla hän paneutui Sibeliuksen harvemmin kuultuihin selloteoksiin illalla Kaksi Ruusua ravintolan tilaisuudessa. Jenni Olli oli festivaalin 2022 ’Nuori muusikko’.

Päävieras oli kansainvälinen kuuluisuus Raphael Wallfisch, Hallikaisen opettaja Zürichista. Hän on soittanut Euroopan johtavilla lavoilla ja levyttänyt kaiken keskeisen sellokirjallisuuden. Siksi hän oli kiinnostunut myös sellaisista harvinaisuuksista kuin Villa-Lobosin sellosonaateista, jotka lupasin lähettää hänelle.

Avajaiskonsertin ohjelma oli myös lukuisia uutuuksia tarjoava. Harvat tietävät, että Popperilla on muutakin kuin Rukki, ja tässä tapauksessa vielä Requiem. Juutalaisteema näyttäytyi myös ohjelmassa, ts. Ernst Blochin Baal Shem ja Max Bruchin Kol Nidre, yksi juutalaisen musiikin kulmakiviä, hymni, jota on laulettu kaikkialla. Juutalainen musiikkihan ei ole sama kuin juutalaisten musiikki, koska monet kuuluisat juutalaissäveltäjät mielletään osaksi klassisen musiikin yleistä perintöä Felix Mendelssohnista, Gustav Mahlerista, Arnold Schönbergistä György Ligetiin ja Mauricio Kageliin. Mutta silti on myös elementtejä, jotka ovat periytyneet juutalaisten pitkien vaellusten aikana heidän lauluistaan, temppelimusiikista ja kletshmer-soitosta omaan tyyliinsä. Keväällähän mm. kuultiin Helsingissä tuiki tuntematonta ruotsalaista säveltäjää Moses Pergamentia, joka oli suomalaista syntyperää. Hän aikoi säveltää Wagnerin Ringiä vastaavan tetralogian juutalaisen kansan historiasta, mutta ei ehtinyt toteuttaa sitä, vaikka olisi hyvin kyennyt.

Rossinin soolosellotoes Une larme on teos, jota voisi verrata Bottesinin kontrabassovariaatioihin Moise in Egitto. Wallfisch toteutti Une larmen virtuositeetin suvereenisti. Edelleen Dvořákin viehättävä ja tunnelmallinen Waldesruhe kuuluu tuohon sarjaan metsän innoittamia teoksia Sibeliuksen, Wagnerin, Schumannin, Lisztin, Collanin ja Čiurlioniksen rinnalla.

Odotettu numero oli tietenkin jo edellämainittu Villa-Lobos-osasto.

Tänä vuonna Brasilian valtio täyttää 200-vuotta ja samalla heillä juhlitaan myös tapahtumaa Semana de arte moderna São Paulossa 1922, eli siitäkin on pyöreät 100 vuotta. Ko. viikko aloitti modernismin tuossa jättiläismaassa. Brasilian lähetystö oli siis mukana tämän osion järjestämisessä … ja juhla jatkuu Helsingin yliopiston juhlasalissa 7.9. 2022 klo 16 Villa-Lobos -konsertilla, johon on vapaa pääsy.

Bachianasit ovat paluuta Bachiin, mutta Villa-Lobosilla myös Brasilian kansanmusiikkiin, sillä tuon yhdeksän opuksen sarjan jokaisella osalla on aina Bachiin viittaava nimi, esim. Preludio ja brasilialainen otsake kuten Modinha, tunteellinen romanssi 1800-luvulta. Jotkut osat ovat äärimmäisen hitaita, raukeita, staattisia, kontemplatiivisia … heijastaen iberisen kulttuurin näkemystä ajasta, joka alkaa joka päivä aina uudestaan. Portugalilaiset eivät tuoneet kelloja uuteen maailmaan, toteaa brasilialainen sosiologi Gilberto Freire. Jostain syystä ei taaskaan kuultu teoksen kolmatta osaa fuugaa. Se on viime aikoina jäänyt usein pois. Pelkäävätkö sellistit sitä, kysyin Hannu Kiiskeltä. Ei, mutta sitä jotkut pitävät vähemmän onnistuneena.

Mutta iki-ihanan Bachianas nr. 5:n melodia on taas tuollainen nostalginen, hyräilevä, osittain suljetuin huulin, bocca chiusa, laulettava sävelmä, kun taas säestys jäljittelee kitaran näppäilyjä hengästyttävän nopeasssa tempossa. Laura Pyrrö oli tämän teoksen antaumuksellinen ja hieno tulkki.

Festivaali jatkui ja tarjosi runsaasti ohjelmaa. Elias Nyman soitti mm. päätöskonsertissa Varkauden pääkirkossa vakuuttavan hienolla soinnilla Haydnin viulukonserton. Kirsti Lumiala oli jälleen avannut Lumialan kartanon ovet salonkikonsertille, jossa esiintyi trio Sanna Kokko,viulu, Markus Hallikainen, sello ja Henrik Nissinen, piano. Erityisesti on ylistettävä kautta festivaalin esiintynyttä pianisti Risto Laurialaa, joka soitti lukemattomien eri partnerien kanssa venyen lukuisiin eri tyyleihin ja tapoihin. Hän oli yksi festivaalin keskeisiä voimia.

Kaikkea kolmipäiväisen festivaalin rikasta ohjelmistoa en pysty tässä mainitsemaan. Aivan selväksi tuli, että tapahtuma on kasvusuunnassa niin esiintyjien kuin yleisön lukumäärän suhteen. On järkevää valita aina joitain kokoavia teemoja, niin kuin nyt oli mm. Villa-Lobos – ja sellaista musiikkia jota ei muuten juuri kuulla. Jäädään siis odottamaan ensi kesää. Varkaus on nyt päässyt Suomen musiikin kartalle!

— Eero Tarasti

Joseph Karl Stieler: Beethoven, 1819 tai 1820.

Konsertit Mikaelissa keskiviikkona 6.7.2022, Mikkelin festivaalia

Odotettu päivä koitti eli London Royal Symphonyn vierailu Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Taas oli alkusoittona kamarimusiikkia klo 16.30, puolalaiskvartetti Equilibrium, joka esitti jousikvartettoja, erityisesti maanmiestensä harvoin kuultuja, kuten Józef Elsnerin vuodelta 1806 ja sitten Władysław Żeleński-nimisen säveltäjän sataa vuotta myöhemmin. Lähtökohtana oli kuitenkin Haydnin kvartetto, klassinen esimerkki genresta, jota puolalaissäveltäjät hallitsivat täysimittaisesti. Elsneriä ei tunneta kuin Chopinin sävellyksen opettajana, joten vaistomaisesti häntä kuulee sellaisin korvin, että olisiko tässä jotain avaimia Chopinkin tyyliin. Mutta sellaista on vain vähän tunnistettavissa, ehkä jotain kansanmusiikinomaista viimeisessä osassa. Zelenskin kvartetto on silti kuin neliosainen sinfonia, se huipentuu tarantellaan ja muutenkin hänen sävelkieleensä kuuluu rytminen aktiviteetti. Hitaan osan hymnin kaltainen pääaihe saattaa tuoda mieleen varhais-Sibeliuksen, vaikka pianokvinteton samoilta vuosilta. Equilibrium-yhtyeen sointi on todella hienostunutta ja tasapainoista nimensä mukaisesti. Miellyttävä tuttavuus.

Sitten alkoi Mikaelin piha täyttyä autoista, väkeä tuli ympäri Suomea kuulemaan tähtien sävyttämää rariteettia eli lontoolaisorkesteria. Olin sitä viimeksi kuullut Canterburyssa muutama vuosi sitten yhden kongressimme yhteydessä. Avausnumerona oli Mozartin Taikahuilun alkusoitto. Istuin salin viimeisellä rivillä parven piiippuhyllyllä, mutta akustiikka on sielläkin erinomainen. Kaikki oli paikallaan tässä esityksessä, paitsi fugaton tempo mielestäni hieman liian nopea. Tuon teemanhan Mozart tahallaan lainasi Muzio Clementin pianosonaatista B-duuri heidän välisen soittokilpailun yhteydessä. Tämä harmitti Clementiä niin paljon, että hän painatti oman sonaattinsa nuotteihin alaviitteen, että Mozart oli käyttänyt hänen teemaansa sitten muissa yhteyksissä.

Tshaikovskin viulukonsertto oli seuraava numero ja lavalle astui Pekka Kuusisto, Hän on todella harvinainen tapaus kehitettyään erittäin personnalisen soittotavan, tulkinnan ja esiintymisen. Kaiken taustana on luonnollisesti rajaton musikaalisuus ja tekninen osaaminen, työllä ansaittu taito. Muistan kun Kuusiston veljekset opiskelivat Bloomingtonissa Indianan yliopistossa 1987 ja joutuivat pikkupoikina soittamaan yliopiston yhdessä sinfoniaorkestereista. Vaaleahipiäiset nuorukaiset erottuivat joukosta. Heidän vanhempansa olivat myös paikalla seuraamassa nuorten opintoja; kun heiltä vaadittiin ns. oppivelvollisuutta ts. koulunkäyntiä Amerikassa musiikin lisäksi, yrittivät he saada ymmärtämään, että kyseessä ovat poikkeuslahjakkuudet. Ja niinhän se olikin.

Pekka Kuusisto on tietenkin kategoriaa virtuoosi, mutta hänellä se on aina kätketty musiikillisen idean taa, se ei ole juuri koskaan ostensiivista, näyttävää tai itsetarkoituksellista – ellei hän sitten vallattomasti halua osoittaa, että kyllä täältä pesee tyyliin ’soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti’. Hänen kekseliäisyytensä on kuitenkin ehtymätön ja Rouvalista hän oli saanut oivan kumppanin. Je toteuttivat yhdessä tuumin monia uusia tulkinnallisia kohtia. Jos Kuusistoa luonnehtisi lyhyesti voisi sanoa, että hänen otteensa musiikkiin on giocoso, leikkisä, hänessä toteutuu täydellisesti Schillerin Spieltrieb. Myös hänen kehon kielensä on rentoa ja se haluaa näyttää: katsokaa, näin helppoa tämä on… vaikka jokainen tietää, ettei tuo luonnollisuus ole kuin zweite Vermittelheitia ts. toisen asteen vapautuneisuutta, jonka takana on armoton työ. Joka tapauksessa Kuusiston tyyliin ei voi olla ihastumatta. Kuultiin siis aivan lumoava uusi näkemys Tshaikovskista. Sitä paitsi kadenssi ei nyt  ollut mikään ulkoa opeteltu valmis osa, vaan syntyi kuin juuri sinä hetkenä improvisoiden.

Väliajan jälkeen oli vuorossa odotettu Beethovenin Kohtalosinfonia eli nro. 5. Olisikohan se maailman eniten soitettu sinfonia. Kun kerran mainitsin eräälle säveltäjälle meneväni seuraamaan sen esitystä, hän sanoi: ”Mä olen jo kuullut sen.” Mutta tällaista tulkintaa ei kukaan ollut vielä kuullut. Viides sinfonia on suuri haaste jo alkaen kolkuttavan kohtaloaiheen rytmistä. Nimittäin se on tauko plus kolme kahdeksasosaa eikä trioli, jollaiseksi se usein muuntuu. Ja tauko motiivin alussa on tärkeää, koska myöhemmin se täyttyy iskullisesta nuotista, jota siis jäädään odottamaan.

Rouvalin näkemys tästä sinfoniasta vastaa teoksen luonnetta saksalaisen goetheläisen uushumanismin antikisoivasta olemuksesta. Mutta tätä ei pidä ymmärtää väärin. Rouvali jäsentää musiikin selvästi erottuvina fraaseina, niistä tulee eräänlaisia kuin kiveen veistettyjä epigrammeja. Eli: lauseke. piste. lauseke. piste. lauseke. piste…. Ja pistettä eli musiikin diskurssin taukoa vastaa kapellimestarin kielessä ehdoton merkki soittajille pysähtyä. Luulisi, että musiikki tästä muuttusi katkelmalliseksi, mutta ei, ei suinkaan. Musiikin melos jatkuu kuulijan tajunnassa taukojen yli, mutta tällainen jäsentely sekä elekielessä visuaalisesti että akustisesti jäsentää teoksen muodon äärimmäisen selkeästi. Rouvalin ja orkesterin yhteistyö oli täysin aukotonta. Soittajat mukautuvat ja tottelevat häntä halukkaasti. Hän hallitsee niin visuaalista kuin kuuloavaruutta varmuudella. Se sallii hänen toteuttaa lukemattomia ennen kuulemattomia nyansseja. Kuten hitaan osan teeman variaatioiden värileikin: suosikkikohtani on se, jossa teema muuntuu asteikkokuluksi, jota säestävät puupuhaltimien ja jousien pizzicatojen kelluvat vesipisarat, se toteutui kuten toivoinkin. Scherzossa kontrabassojen koominen fugato, jota olen pitänyt aina esimerkkinä romantiikan ironiasta, sillä tämän soittimen ’kömpelyys’ yleensä tekee kohdan ylivaikeaksi, olikin nyt tilaisuus lontoolaisille basisteille loistaa virtuositeetillaan. Ylimenon jälkeen puhkesi esiin voitonfinaalin vaskiteema ja yllättävän nopeassa tempossa. Mutta sekin oli harkittua sillä –surprise! – kertauksessa Rouvali markkeerasi sen kaksi kertaa hitaammin. Laajakaarinen käyrätorvien sivuaihe antoi aikoinaan Hans von Bülowille aiheen levittää tempoa kaksin kerroin kuin seid umschlungen Millionen (Felix Weingartenin kertoman mukaan),se oli nyt myös sopivalla tavalla maailmoja syleilevä. Kaiken kaikkiaan tämä esitys kohosi teoksen esityshistoriassa aivan omaan luokkaansa. Onnellisia ne jotka olivat päässeet paikalle todistamaan sitä. Ja ylipäätään suomalaisen esittävän säveltaiteen kahta ihmettä, Kuusistoa ja Rouvalia.

— Eero Tarasti