Amfion pro musica classica

Arvio: LSO:n ja Rattlen armottoman intensiivinen Mahlerin kuudes oli todellinen elämys

Mahlerin finaalin jälkeinen pitkä hiljaisuus. Kuva © Jari Kallio.

Mahlerin finaalin jälkeinen pitkä hiljaisuus. Kuva © Jari Kallio.

Orkesterin viimeinen purkaus, patarumpujen ontot, kohtalonomaiset kumahdukset, jousten viimeiset pizzicatot ja hiljaisuus. Täydellinen, pitkä hiljaisuus. Lopulta alkavat innokkaat suosionosoitukset, jotka jatkuvat kauan.

Näin huipentui Lontoon sinfoniaorkesterin ja sir Simon Rattlen tulkinta Gustav Mahlerin kuudennesta sinfoniasta (a-molli, 1903-04, uudistettu 1906) Pariisin Philharmoniessa perjantai-iltana.

Mahlerin kuudes on säveltäjänsä vaikuttavimpia teoksia. Sen lähisukulaisia ovat Mahlerin muut keskikauden teokset, eritoten viides ja seitsemäs sinfonia, mutta sillä on siteitä myös Ylösnousemussinfoniaan, erityisesti sen finaaliin. Kuudennella sinfonialla on myös temaattisia linkkejä kahdeksannen sinfonian ensimmäiseen, Veni, Creator spiritus -osan musiikkiin. Sinfonia onkin kuin painovoimakeskittymä, jonka ympärille Mahlerin muu tuotanto tuntuu kiertyvän.

Kuudes sinfonia inspiroi myös Anton Weberniä ja Alban Bergiä, Schönbergin oppilaita ja kollegoja, joiden innovaatiot, niin omaperäisiä kuin ne ovatkin, tuskin olisivat löytäneet muotoaan ilman Mahlerin innoitusta.

Bergin Kolme orkesterikappaletta, Op. 6 (1913-15) ovat kuin sarja muunnelmia Mahlerin temaattisesta materiaalista, karaktereista sekä rakenteellisista ratkaisuista. Webernin häilyvät melodiafragmentit Kuudessa kappaleessa orkesterille, Op. 6 (1909) tuntuvat kehittelevän edelleen Mahlerin tapaa pirstaloida sävelaiheitaan kuudennen sinfonian finaalin ensimmäisillä partituurinsivuilla. Tekniikka itsessään esiintyy Mahlerilla ensimmäisen kerran viidennen sinfonian (1901-02, uudistettu 1904-11) Stürmisch bewegt -osan päätöksessä.

Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka Mahlerin finaalin dekonstruktiossa on jotakin samankaltaista kuin Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa (1910-11). Ei liene sattumaa, että Herbert von Karajan linkitti juuri nämä sinfoniat yhteen esimerkkeinä teoksista, jotka päättyvät täysin pessimistisiin tunnelmiin.

Mahlerin ja Sibeliuksen a-molli -sinfoniat tuntuvat tosiaan kumpuavan samaisesta pimeyden ja epätoivon virrasta. Kummankin teoksen läpäisevät kärsimys ja jopa kauhu. Sinfoniat peilaavat kuitenkin kahta hyvin erilaista säveltäjäpersoonallisuutta. Sibeliuksen neljäs on karu ja vähäeleinen, Mahlerin kuudes taas kiihkeä ja rajuihin purkauksiin ajautuva.

Marssiaihe avaa Mahlerin kuudennen sinfonian. Jo avaustahdeissa aistii jonkin peruuttamattoman, pahaenteisen voiman olevan liikkeellä. Mutta vielä ensimmäisessä osassa tämä pimeyteen kurkottava sävelaihe saa vastapainokseen lyyrisenä hehkuvan sivuteeman, Mahlerin polttavan intensiivisen kuvauksen Alma-vaimostaan.

Vastakkaisten materiaalien vuorottelusta ja törmäyksistä syntyy ensimmäisen osan verraton jännite. Musiikki ajautuu välillä sivupoluille tuodakseen pintaan fantastisia häivähdyksiä painajaisten kuilusta lehmänkellojen konkretisoimaan pastoraali-idylliin saakka. Osan päätöksessä jännite purkautuu Alma-musiikin voimalliseen, mutta ennenaikaiseen voittoon.

Rattlen ja LSO:n näkemys avausosasta oli riemastuttava. Musiikin kokonaisarkkitehtuuri vaikutti tarkkaan punnitulta, mutta yksityiskohtien elävyydessä oli vahva spontaaniuden tuntu. Musiikki oli täynnä leimua. Lyyristen jaksojen soinnissa oli voimaa ja kauneutta vailla rahtustakaan prässäämistä. Vastaavasti Rattle ja orkesteri eivät säästelleet groteskimpien sävyjen parissa. Kontrabassojen räiskyvät staccatot koettelivat hetkittäin yhteissoittoa, mutta efekti oli äärettömän vaikuttava.

Olennainen kuudennen sinfonian rakenteellisista kysymyksistä koskee sinfonian keskimmäisten osien, andanten ja scherzon järjestystä. Mahler päätyi partituurin ensimmäisessä editiossaan scherzo-andanteen, mutta vaihtoi osien järjestyksen päinvastaiseksi vuoden 1906 kantaesityksessä.

Sittemmin kumpikin järjestys on saanut puolestapuhujia. Tutkijoista Norman del Mar lienee nimekkäin andante-scherzon puolestapuhuja, Theodor Adorno ja Henry-Louis de la Grange taas scherzo-andanten. Kapellimestareista viimeksi mainittua järjestystä ovat suosineet mm. Pierre Boulez ja Esa-Pekka Salonen, ensin mainittua puolestaan Rattle, Riccardo Chailly ja Claudio Abbado. Vuonna 2010 Gustav Mahler Gesellschaftin julkaisema partituurin uusi kriittinen editio on päätynyt niin ikään andante-scherzoon.

Osien järjestyksessä ei kuitenkaan ole kysymys oikeasta ja väärästä, vaan ennen kaikkea siitä, millaisen dramaattisen muodon sinfonia saa. Siksi kaiketi Mahler itsekään ei onnistunut antamaan kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Ratkaisu piilee viime kädessä siinä, millä tavoin sinfonian haluaa tarinansa kertovan.

Perjantaina Philharmoniessa osat kuultiin Rattlen jo Birminghamin vuosinaan omaksumassa andante-scherzo -järjestyksessä. Tämä palvelee sinfonian kokonaisdraamaa ehkä parhaiten. Myrskyisän avausosan jälkeen kuultuna andante luo erityisen koskettavan vaikutelman.

Osa on kuin pastoraali. Ei kuitenkaan kesän huolettomassa auringossa kylpevä idylli, vaan ennemminkin syksyisten lyhenevien päivien haipuvaan kirkkauteen kurkottava elegia, jota pitkät varjot alituiseen tummentavat. Tässä kaihoisassa ajattomuudessa Lontoon sinfoniaorkesteri soi mitä herkimmin ja kauneimmin. Englannintorven ja oboen isuudet olivat erityisen mieleenpainuvia.

Huikea oli kontrasti, kun siirryttiin scherzoon, jota tuskin koskaan olen kuullut yhtä purevan demonisena tai viiltävän ironisena. Rattle poimi partituurista hämmästyttävän nyanssien kirjon, jonka LSO:n muusikot toteuttivat uskomattoman hienosti.

Scherzon pyörteiden lopulta tyynnyttyä avautui finaalin huikea fresko. Tämä puolituntinen fantasia pohjautuu jossain määrin samanlaiseen arkkitehtuuriin kuin toisen sinfonian laaja finaali. Molempia tuntuu kuljettavan pahaenteinen Tuonelan virta, mutta siinä missä varhaisempi sinfonia löytää voitokkaan turvan ylösnousemuksesta tai ylösnousemusfantasiasta, ei kuudennella sinfonialla ole tarjota lohtua.

Finaali on aavemaista musiikkia. Välillä avoimen uhkaavaa, välillä läpikuultavien kuvajaisten häilyviä painajaisunia. Hetkittäin musiikin pintaan kohoavat ensimmäisen ja toisen sinfonian päätösten tapaan herooiset aiheet, mutta niidenkin alla takoo sinfonian kohtalokas avausrytmi. Nousut katkeavat kahdesti suuren vasaran kumahduksiin. Kummankin jälkeen musiikki yrittää rakentua uudelleen, mutta tummat soinnit saavat aina vahvemman sijan soivassa kudoksessa. Lopulta viimeinen purkaus peittää kaiken alleen. Sinfonia päättyy armottomasti täydelliseen pimeyteen.

Kuudennen sinfonian finaalin kokonaismuodon dramaturgian sekä balansoinnin ja detaljien toteutuksen asettamat haasteet ovat jokseenkin vertaansa vailla. Instrumentaation monet yksityiskohdat jäävät Mahlerin lukuisista revisioista huolimatta vaille yksiselitteistä vastausta.

Harppujen lukumäärä vaihtelee säveltäjän käsikirjoituksissa yhdestä neljään. Perjantaina LSO:lla oli niitä kaksi. Lautasille Mahler merkitsee tavallisesti joko yhden tai kaksi soittajaa, mutta finaalissa on merkintänä epämääräisesti ’useita’. Enimmillään lautaset työllistivät Philharmoniessa kolme lyömäsoittajaa.

Finaalin kohtaloniskujen vasarasta Mahler ohjeistaa, ettei sen pidä olla metallinen ja sillä tulee saada aikaan kantava, muttei terävä ääni. LSO:n lyömäsoitinten äänenjohtajalla Neil Percyllä oli käytössään tuttuun tapaan suuri puuvasara, jolla kumautetaan laatikkomaista puista alustaa.

Kaikkiaan Mahlerin finaali oli Rattlen johdolla melkoinen elämys. Emotionaalisesti musertavan intensiivinen, arkkitehtonisesti erittäin huolella harkittu ja yksityiskohdissaan tinkimättömästi toteutettu.

Yhtäältä kuulija saattoi vain ihailla Mahlerin sinfonista konstruktiota, puhuttelevia melodioita, iskeviä rytmejä ja nerokasta orkestraatiota lehmänkelloineen ja suurine vasaroineen. Toisaalta sinfonian järisyttävä dramaturgia, pessimismi, demonisuus ja lopun tuho saattoivat tuskin olla järkyttämättä sen kokijaa.

LSO:n ja sen tulevan musiikillisen johtajan yhteistyötä oli kiehtovaa seurata. Tämän illan perusteella edessä ovat innostavat ajat.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Gustav Mahler: Sinfonia nro 6, a-molli

Philharmonie de Paris
Pe 20.01.2017, klo 20.30

Patricia Kopatchinskaja soittaa Ligetin viulukonserton RSO:n solistina

patri

Patricia Kopatchinskaja soittaa György Ligetin viulukonserton Radion sinfoniaorkesterin solistina 27.1. Musiikkitalossa. Ennakkotiedoista poiketen konsertin johtaa Jukka-Pekka Saraste Teodor Currentzisin sijaan. Kapellimestarivaihdoksen myötä ohjelma vaihtuu siten, että Ligetin konserton lisäksi RSO esittää Beethovenin Leonore I alkusoiton sekä Beethovenin sinfonian nro 7. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Teemalla, Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/rso.

Patricia Kopatchinskaja on kotonaan niin barokkimusiikin kuin aivan uusimman musiikin parissa. Kuluvalla kaudella hän esiintyy Rotterdamin filharmonikkojen ja Göteborgin sinfoniaorkesterin solistina sekä soittaa Lontoon filharmonikkojen kanssa Lontoossa ja New Yorkissa. RSO:n kanssa esitettävää Ligetin konserttoa hän soittaa myös Berliinin filharmonikkojen ja La Scalan orkesterin solistina. Kopatchinskaja toimii tällä kaudella myös nimikkotaiteilijana Berliinin Konzerthausissa, Lontoon Wigmore Hall’ssa ja Kissingerin kesäfestivaalilla. Lisäksi hän kiertää Eurooppaa Luxembourgin filharmonikkojen sekä Wienin sinfonikkojen kanssa.

Jukka-Pekka Saraste on RSO:n entinen ylikapellimestari ja nykyinen kunniakapellimestari. Tällä hetkellä hän toimii Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi Saraste on Suomalaisen Kamariorkesterin taiteellinen neuvonantaja ja Tammisaaren kesäkonserttien taiteellinen johtaja. Aiemmin hän on työskennellyt myös Oslon filharmonikkojen ja Toronton sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Viime vuosina Saraste on johtanut mm. New Yorkin ja Los Angelesin filharmonikkoja, Chicagon ja Bostonin sinfoniaorkestereita, Lontoon ja Münchenin filharmonikkoja, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteria, Wienin sinfonikkoja, Leipzigin Gewandhaus-orkesteria ja Dresdenin valtionorkesteria.

27.1. klo 19
Perjantaisarja 8     

Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari
Patricia Kopatchinskaja, viulu
Ludwig van Beethoven: Leonore I, alkusoitto
György Ligeti: Viulukonsertto
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 7

Unkarilaisviulisti Barnabás Kelemen vierailee Sibelius-Akatemian kamariorkesterin johtajana

BarnabasKelemen-pics03-320x480

Unkarilaissyntyinen huippuviulisti Barnabás Kelemen vierailee Sibelius-Akatemian kamariorkesterin johtajana Temppeliaukion kirkon konsertissa 27. tammikuuta. Kelemen toimii myös konsertin solistina esittäessään Felix Mendelssohnin (1809–1847) harvoin esitetyn ensimmäisen viulukonserton, joka syntyi säveltäjän ollessa vasta 13-vuotias. Konsertissa kuullaan myös Bela Bartókin (1881–1945) Divertimento ja Henry Purcellin (1659–1695) Pavane ja Chaconne.

Syksyllä 2014 perustettu, jousisoittimista koostuva kamariorkesteri koostuu pääosin opiskelijoista, jotka osallistuvat syventävän orkesterisoiton opintojaksolle Sibelius-Akatemiassa. Konsertin ohjelmistoa on työstetty jo pitkin viime syksyä. Orkesteria johtava Kelemen pitää Suomen-vierailunsa aikana myös pienimuotoisen mestarikurssin Sibelius-Akatemian viulisteille ja kamarimusiikkiyhtyeille.

Barnabás Kelemen (s. 1978) on useita merkittäviä viulukilpailuita voittanut, budapestilaisen Liszt Ferenc Academy of Musicin ja kölniläisen Hochschule für Musik und Tanzin viulunsoiton professori. Kelemen toimii myös vierailevana professorina yhdysvaltalaisessa Indiana University Bloomingtonissa. Maailman konserttilavoilla näyttävää uraa tehnyt virtuoosi on tunnettu erityisen karismaattisena lavapersoonana. Kelemen on konsertoinut useasti Suomessa, viimeksi Sinfonia Lahden ja Turun filharmonisen orkesterin vieraana loka–marraskuussa 2016.

Sibelius-Akatemian kamariorkesteri, joht. Barnabás Kelemen
Pe 27.1. klo 19.00, Temppeliaukion kirkko, Lutherinkatu 3

Purcell: Pavane ja Chaconne g-molli
Mendelssohn: Viulukonsertto d-molli
Bartók: Divertimento

Tapiola Sinfoniettan kevät: nuoria tähtiä, uusia teoksia ja festivaalivierailuja

Tapiola Sinfoniettan konserteissa kuullaan kevätkaudella 2017 useita uransa nousukiidossa olevia muusikoita sekä aikamme kysytyimpiä nuoren polven säveltäjiä. Solistien joukossa on yksi tämän hetken lahjakkaimmista nuorista muusikoista, sellisti Jonathan Roozeman sekä Malko-kapellimestarikilpailun voittaja Tung Chieh-Chuang. Yli 20 oman konserttinsa ohella orkesteri vierailee Musica nova Helsinki -festivaalilla ja April Jazzissa sekä isännöi hongkongilaisen Musicus Fest -festivaalin Suomen vierailua.

Kausi alkaa englantilaisella ja venäläisellä musiikilla

Kevätkauden ensimmäisissä konserteissa esittäytyvät englantilaiset ja venäläiset säveltäjät. Säveliä Britanniasta  -konsertissa 20.1. kapellimestari Janne Nisonen saa johdettavakseen Thomas Adèsin, Benjamin Brittenin ja Ralph Vaughan Williamsin teokset. Brittenin viimeiseksi vokaaliteokseksi jääneen Phaedra-kantaatin solistina on mezzosopraano Lilli Paasikivi.
Espoon kulttuurikeskus klo 19.

Venäläiset mestarit -konsertissa 27.1. kuullaan Pjotr Tšaikovskin Serenadi jousille op. 48 sekä kaksi Dmitri Šostakovitšin teosta: 1930 -luvulla sävelletty Hamlet-sarja orkesterille sekä 1960-luvulla syntynyt toinen viulukonsertto, jonka solistina on hollantilainen Liza Ferschtman. Konsertin johtaa kapellimestari Misha Damev.
Espoon kulttuurikeskus klo 19.

Vierailuja ja vierailijoita

Helmikuussa Tapiola Sinfonietta konsertoi Musica nova Helsinki -festivaalilla: Open Spaces -konsertissa 9.2. saa kantaesityksenä Jarkko Hartikaisen uusi teos Habitus. Maaliskuisessa Impossible Things -konsertissa kuullaan ensi kertaa Suomessa Owen Pallettin viulukonsertto sekä Nico Muhlyn Impossible Things tenorille, viululle ja jousiorkesterille.  Näiden teosten solisteina vierailevat viulisti Pekka Kuusisto ja ja tenori Topi Lehtipuu.
Nuoret virtuoosit -konserteissa 23.-24.3. orkesterin eteen astuvat vuoden 2015 arvostetun Tšaikovski -kilpailun finalisti sellisti Jonathan Roozeman sekä samana vuonna Malko-kapellimestarikilpailun voittanut Tung-Chieh Chuang.
Huhtikuussa arvostettu hongkongilainen Musicus Fest -festivaali rantautuu Suomeen. Kauniaisissa ohjelma koostuu kamarimusiikista, Espoossa orkesteriteoksista. Sellosolistina on festivaalin taiteellinen johtaja Trey Lee.
Tapiola Sinfoniettan ohjelmassa on runsaasti myös kamarimusiikkia. Kamarimusiikkia kartanoissa -sarjan 31.3.-2.4. tarjoaa tänä vuonna ainutkertaisen mahdollisuuden tutustua suomalaiseen kamarimusiikkiin yli 100 vuoden ajalta. Pianisti Alexander Melnikovin suunnittelema kokonaisuus Schubertin kamarimusiikista kuullaan Sellosalissa 23.4. Hetkiä-sarjan konserteissa Sellosalissa kuullaan mm. Sauli Zinovjevin uuden teoksen kantaesitys.

Kauden 2016/2017 ohjelma: http://tapiolasinfonietta.fi/konsertit-ja-liput/

Arvio: Rattlen ja Sellarsin oivallinen Le Grand Macabre Lontoossa

7C3A9484-E382-4642-8157-9C0988680D51

Näinä vladimirputinien ja donaldtrumpien kultaisina vuosina György Ligetin huikea satiiri Le Grand Macabre (1974-76, uudistettu 1996) on jälleen mitä ajankohtaisin teos. Uuden epävarmuuden keskellä Ligetin oopperan pidäkkeettömään ironiaan puetut apokalyptiset ja totalitaristiset teemat puhuttelevat kuulijaa mitä kouriintuntuvimmin.

Sir Simon Rattlen johtama ja Peter Sellarsin ohjaama dramatisoitu konserttiesitys kuultiin tänä viikonloppuna Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa Barbicanissa. Helmikuussa produktio matkaa Berliiniin, Esseniin ja Dortmundiin.

Ligetin äärettömän moni-ilmeinen ja lukemattomien nerokkaiden detaljien värittämä partituuri tarjosivat oivallisen haasteen, johon LSO ja sen tuleva musiikillinen johtaja tarttuivat kaikella innolla ja taidollaan. Huikea solistijoukko sekä Simon Halseyn huippuunsa hioma Lontoon sinfoniakuoro olivat niin ikään haasteessa mukana mitä ihailtavimmin.

Vaikka satiiri on Le Grand Macabre keskeinen elementti, Ligetin musiikilliset konstruktiot ovat aina tinkimättömän huoliteltuja. Yksikään efekti ei ole itsetarkoituksellinen tai kokonaisuudesta irrallinen päähänpisto, vaan musiikissa kaikki nivoutuu osaksi mitä kekseliäimpiä rakenteita, jotka puolestaan peilautuvat oopperan traditioita vasten kerrassaan oivallisesti.

Alkusoittona kuullaan kahdentoista autontorven toccata, joka katsoo ilkikurisesti suoraan Monteverdin L’Orfeon kuuluisaan avaukseen. Preludin mainion ironian kiintoisuutta lisää Ligetin tapa työstää tätä materiaalia läpi oopperan. Sen kaikuja kuullaan tuomiopäivän vaskifanfaareissa, joihin kanavoituu täten kirpeän koominen lataus.

Jo tämän ensimmäisen minuutin aikana saatiin suuntaviivat illan musiikillisesta tasosta. LSO:n lyömäsoittajat taituroivat seitsemäntoista tahdin mittaisen preludin kontrapunktin huikealla rytmisellä tarkkuudella. Autontorvien tarkoin hiottu viritys vahvisti taidokkaan komediallisen ilmaisun juuri nappiin.

Ensimmäinen kohtaus marssittaa lavalle oopperan kenties mainioimman hahmon, Peter Hoaren oivallisesti tulkitseman Piet-juopon. Hän on Le Grand Macabren Jokamies, epäkiitollisena tehtävänään päätyä tuomion enkelin, Nekrotzarin airueeksi.

Mystinen Nekrotzar sai Pavlo Hunkan otteessa kiehtovan moni-ilmeisesen muodon. Pompöösin omahyväinen kuoleman enkeli, joka lopulta kompuroi omaan mahdottomuuteensa, on herkullinen rooli juuri tämän muodonmuutoksensa kautta. Vokaalisesti ja näyttämöllisesti Hoare ja Hunka pelasivat erinomaisesti yhteen heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen.

Oopperan rakastavaiset, Ronita Millerin Amando ja Elizabeth Wattsin Amanda olivat niin ikään erinomainen pari. Heidän aistillinen todellisuutensa leijui hienosti ympäröivän pandemonian ulottumattomissa niin ensimmäisessä kuin viimeisessäkin kohtauksessa. Ligetin partituuri nivoo Amandon ja Amandan osaksi oopperoiden pitkää traditiota varsin kekseliäästi. Rakastavaiset saattavat vaikuttaa aluksi lähinnä koomisilta, mutta loppujen lopuksi he ovat kaikessa irrallisuudessaan Le Grand Macabren kenties vakavimmin otettavat henkilöt.

Oopperan toisessa kohtauksessa jätämme rakastavaiset ja seuraamme Nekrotzarin ja Pietin odysseiaa kuninkaallisen astronomin ja hänen puolisonsa Mescalinan raadolliseen avioelämään, jota Frode Olsen ja Heidi Melton hersyvästi tulkitsivat. Kohtauksen musikissa kuullaan kaikuja Ligetin aiemmista teoksista, erityisesti Atmosphèresista ja Clocks and Cloudsista (1972-74).

Astronomin ja Mescalinan kohtalot kietoutuvat osaksi lähestyvää maailmanloppua, ja kohtaus huipentuu Nekrotzarin johdolla lähes dantelaiseen makaaberiin kulkueeseen kohti kunikaallista palatsia.

Laaja kolmas kohtaus on Le Grand Macabren ydin. Palatsin portteja kolkuttelevan ovikellopreludin kautta astutaan Breughellandin vallan kammioon. Onneton yksivaltias, Anthony Roth Constanzon huikean hienosti ilmentämä Prinssi Go-Go, on asemaansa kahlehdittu vallantavoittelijoiden riepottelema pelinappula, manipuloitu suuren johtajan ontto kuori.

Kolmannen kohtauksen tunnetuin hahmo on Go-Gon salaisen poliisin päällikkö Gepopo, jolle Ligeti kirjoitti oopperansa mukaansatempaavimmat vokaaliosuudet. Nämä kolme lyhyehköä aariaa ovat sittemmin eläneet omaa elämäänsä Elgar Howarthin laatimana Mysteries of the Macabre -konserttisovituksena, josta on tullut erityisesti Barbara Hanniganin tavaramerkki. Barbicanin konsertissa Hannigania ei kuitenkaan kuultu, sillä hänellä oli samanaikaisesti kiinnitys Royal Opera Housen Written on Skin -produktiossa.

Barbicanissa Gepopon roolin lauloi erinomainen Audrey Luna, jonka taidokasta vokaalihysteriaa oli ilo kuunnella. Rattlen oivallisesti balansoima LSO tarjosi verrattoman tukensa näissä äärimmilleen tyylitellyissä purkauksissa.

Ligetin teoksen hienoin musiikillinen luomus lienee kuitenkin kolmannen kohtauksen päättävä huikea delirium-passacaglia, jossa astronomin ja Pietin juottama Nekrotzar fantasioi lähestyvän maailmanlopun ihmeitä. Musiikki soljuu humaltuneena tiheänä kudoksena taipuen mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin kuin kangastuksen väräjävät kuvajaiset. Liian myöhään Nekrotzar havahtuu houreistaan. Maailmanloppu haihtuu ilmaan.

Viimeisessä kohtauksessa Breughelland herää vähitellen uuteen päivään. Tuomiopäivästä jää jäljelle epätietoinen krapula-aamu, jonka keskellä tavataan alun rakastavaiset, joiden maailmaa yön tapahtumat eivät näytä heilauttaneen. Loppu, mikäli sitä sellaiseksi voi sanoa, näyttää vääjäämättä johtavan uuteen alkuun.

Le Grand Macabren polveilevan tarinan käänteissä Lontoon sinfoniakuoron moni-ilmeiseen toimenkuvaan kuului taipua niin Breughellandin asukkaiden, henkien, kuiskausten kuin Venuksen airueidenkin ääneksi. Simon Halseyn erinomaisessa valmennuksessa nämä verrattomat laulajat tekivät kauttaaltaan aivan äärettömän hienoa työtä. Sellarsin ohjauksessa, partituurimerkintöjen mukaisesti, kuoro sai seikkailla liki kaikkialla salissa, milloin näkymättömissä ylimmillä parvilla, milloin aivan näyttämön edessä ja milloin taas yleisön joukkoon häivytettynä.

Liikkeellä piti Ligetin partituuri myös LSO:n muusikkoja. Erityisesti puhaltajat saivat toteutettavakseen antifonaalisia fanfaareja niin lavan takaa kuin yläparviltakin. Koko lyömäsoittajistolle riitti puolestaan kiirettä lavalla mitä mielikuvituksellisimman instrumentaation parissa.

Sir Simon Rattle oli kaiken keskellä täysin kotonaan Ligetin liki mahdottomuuksiin kohoavan partituurin riemastuttavana toteuttajana. Rattle on kiistatta yksi 1900-luvun jälkipuolen musiikin inspiroivimpia tulkitsijoita, jolla on erinomainen kyky tavoittaa ja toteuttaa tuon aikakauden musiikin henkeä. Le Grand Macabren tiheimmissä musiikillisissa kerrostumissa Rattlella oli vahvana tukena Simon Halsey, joka huolehti kuoron johtamisesta tinkimättömän tarkasti ja energisesti.

On oikeastaan ilo ettei Le Grand Macabrea kuultu nyt oopperatalossa, sillä orkesterin virtuoosisen työskentelyn luonnollista dramaturgiaa olisi ollut sääli piilottaa orkesterimonttuun. Teos, joka puhuu musiikillisesti näin paljon, ei välttämättä edes hyödy erityisemmin massiivisesta näyttämötekniikasta.

Sellarsin näyttämöohjaus oli useiden hänen viimeaikaisten töidensä tapaan kaikkea turhaa rekvisiittaa kaihtava ja henkilöihin vahvasti panostava. Sellars ei sortunut satiiria usein vaivaavaan koheltamiseen, vaan antoi liikkeiden ja eleiden kohota luontevasti musiikista.

Aikamme myrskyjen keskellä tämä ligetiläisen satiirin antaumuksellinen toteutus oli mitä parasta sielun virkistystä. Le Grand Macabren kammottavan skenaarion keskeltä kohoava ironia, huumori ja jopa optimismin rahtunen ovat erityisen koskettavia muistaessamme, että ne ovat lähtöisin säveltäjältä, joka menetti ensin liki kaikki läheisensä keskitysleireillä joutuen sittemmin pakenemaan henkensä kaupalla kommunistidiktatuurin alta.

Nämä ovat iltoja, joista voi olla vain äärettömän kiitollinen.

— Jari Kallio

György Ligeti: Le Grand Macabre

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Peter Hoare (Piet the Pot)
Ronnita Miller (Amando)
Elizabeth Watts (Amanda)
Pavlo Hunka (Nekrotzar)
Frode Olsen (Astradamors)
Heidi Melton (Mescalina)
Audrey Luna (Venus, Gepopo)
Anthony Roth Costanzo (Prinssi Go-Go)
Peter Tantsits (Valkoinen ministeri)
Joshua Bloom (Musta ministeri)
Christian Valle (Ruffiack)
Fabian Langguth (Schobiak)
Benson Wilson (Schabernack)

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Peter Sellars, ohjaus
Ben Zamora, valaistus
Michelle Bradbury, puvustus
Nick Hillel, videosuunnittelu

Barbican, Lontoo
La 14.01.2017, klo 19.00