Amfion pro musica classica

Lappeenrannan laulukilpailun voittaja Sellosalissa

Kristian Lindroos

Kristian Lindroos

Karismaattinen Lappeenrannan laulukilpailun 2016 voittaja Kristian Lindroos (s. 1990) konsertoi 12. maaliskuuta Sellosalissa. Pianistina häntä säestää kokenut ja maailman suuret lavat valloittanut Marita Viitasalo. Ohjelmistossa kuullaan mm. Sibeliuksen, Schubertin, Ravelin ja Oskar Merikannon lauluja.

Kristian Lindroos maineikkaasta tulee laulajasuvusta: hänen isänsä on basso Petri Lindroos ja isoisänsä tenori Peter Lindroos.

Lindroos debytoi syksyllä 2015 Firenzen oopperatalossa Giovane Henrikin roolissa Marco Tutinon oopperassa Le Braci. Samana vuonna Lindroos lauloi Belcoren roolin Donizettin oopperassa Lemmenjuoma Milanon Teatro Nuovossa, sekä Mercurion roolin Monteverdin oopperassa Poppean kruunaus Festival della valle d’Itria -oopperafestivaaleilla Martina Francassa.

Lindroos on esiintynyt lukuisissa konserteissa Suomessa. Näistä mainittakoon Händelin Messias-oratorion bassosolisti Lahdessa kapellimestari Esa Heikkilän johdolla sinfonia Lahden säestämänä maaliskuussa 2016, Lars Karlssonin laulusarjan baritonille ja kamariorkesterille Pär Lagerkvistin teksteihin kantaesitys Sibelius-akatemian konserttisalissa lokakuussa 2013, konsertti Helsingin kaupunginorkesterin solistina Helsingin musiikkitalossa tammikuussa 2014 sekä Hyvänmielenpäivän konsertti Helsingin jäähallissa toukokuussa 2014. Sibelius-Akatemian oopperaproduktioissa hän on laulanut Schaunardin Puccinin oopperassa La Bohème sekä Falken Johann Straussin operetissa Lepakko. Lindroos on myös laulanut Savonlinnan oopperajuhlakuorossa vuosina 2011 ja 2012.

Kristian Lindroos on myös saanut erikoispalkinnon Toti dal Monte -laulukilpailussa Trevisossa, Italiassa kesäkuussa 2015.

http://sellosali.fi/fi-FI/Lappeenrannan_voittajan_tunnetta_ja_kari(106410)

MAAILMAN KANTAESITYS LOGOMOSSA: Moderni tulkinta myyttisestä Kalevalasta

Kuva © Seilo Ristimäki

Kuva © Seilo Ristimäki

Die Kalewainen in Pochjola -oopperan esittäminen kirjoittaa Suomen oopperahistorian uudestaan. 127 vuotta sitten Turussa työskennelleen saksalaisen kapellimestari Karl Müller-Berghausin haaveena oli luoda pohjaa suomalaiselle oopperataiteelle säveltämällä suuren mittaluokan sankariooppera, joka perustuisi kansalliseepos Kalevalaan. Die Kalewainen in Pochjola on suurisuuntaisin 1800-luvulla Suomessa sävelletty teos, eikä sitä kyetty aikanaan esittämään. Libreton oopperaan on tehnyt saksalainen F.W.O. Spengler.

Suurooppera herää henkiin Suomi100-juhlavuonna

Die Kalewainen in Pochjola, suomeksi käännettynä Kalevan väki Pohjolassa, perustuu Kalevalaan. Teoksen kantaesittäminen on kunnianosoitus 100-vuotialle Suomelle.

Ooppera alkaa kalevaisten saapumisella Pohjolaan, jonne heidät on houkutellut huhu Pohjolan hallitsijan Louhen tyttären Ismon kauneudesta – Kalevalasta tuttu Aino on saksalaisten säveltäjän ja libretistin käsittelyssä muuntunut Ismoksi. Ismoa tavoittelee ensin Ahti Lemminkäinen, jolle raivostunut Louhi asettaa mahdottomia tehtäviä. Louhen järjestämässä väijytyksessä Ahti menettää henkensä. Seuraavaksi Louhi lupaa tyttärensä laulajavanhus Väinämöiselle, mikäli hän takoo Sammon, aarteen, jonka omistaminen takaa haltijalleen kaiken maallisen hyvän. Väinämöinen pyytää Sammon taonnassa apua veljeltään Ilmariselta, joka ottaa tehtävän vastaan. Ilmarinen ja Ismo rakastuvat.

Ilmarinen onnistuu takomaan Sammon ja on onnellinen Ismon kanssa, kunnes Louhi ryöstää häneltä sekä Sammon että Ismon. Ilmarinen lähtee takaa-ajoon ja päätyy kuoleman laaksoon, jossa hän kohtaa Väinämöisen ja Ahdin äidin Luonnottaren, jotka etsivät kuollutta Ahtia. Äidin rukouksilla Ahti herää henkiin. Kaikki liittyvät nyt taisteluun Pohjolaa vastaan. Väinämöisen taikarunojen ansiosta kalevaiset voittavat itselleen Sammon ja Ilmarinen ja Ismo saavat toisensa.

Oopperan rooleissa nähdään tenori Christian Juslin (Ahti Lemminkäinen), sopraano Johanna Rusanen-Kartano (Louchi), baritoni Tommi Hakala (Ilmarinen), sopraano Kaisa Ranta (Ismo), mezzosopraano Anna Danik (Luonnotar), basso Petri Lindroos (Väinämöinen) ja baritoni Petter Andersson (Tietäjä).

Oopperan ohjaa Tiina Puumalainen. Turun filharmonista orkesteria ja Chorus Cathedralis Aboensista johtaa Leif Segerstam. Apulaiskapellimestarina toimii Ruut Kiiski, joka johtaa myös viimeisen näytöksen 11.3.

Myyttisen tarinan moderni tulkinta

Lavastus ja valo- ja pukusuunnittelu luovat puitteet myyttisen tarinan modernille tulkinnalle. Lavastaja Teppo Järvinen luo LOGOMO-saliin liikkuvan taideteoksen ja Pirjo Liiri-Majava on suunnitellut teoksen puvut.

”Tarinan edetessä lavasteet eheytyvät kauppapaikan pirstaleisesta konttimaisemasta runolliseksi kaipauksen poluksi, muuttuvat jättimäiseksi ahjoksi, jossa Sampo taotaan, sitten pakolaisleiriksi ja Pohjolan linnoitukseksi, joka pirstoutuu lopun taistelussa jäälohkareiksi”, Teppo Järvinen kertoo. Die Kalewainen in Pochjola -ooppera on kulttuuripääkaupunkivuoden Eerik XIV -produktion jälkeen toinen yhtä valtava oopperayhteistyötuotanto LOGOMO-salissa.

Oopperan puvustus on sekoitus fantasiaa ja japanilaista muotisuunnittelua yhdistettynä nykyaikaisiin haute couture -pukuihin. Oman visuaalisen ilmeensä siihen tuo Liiri-Majavan ihastus japanilaisen kabuki-teatterin väreihin ja muotoihin. ”Kalevalasta tuttu ikiaikainen maailma kohtaa nykyajan muotokielen aasialaisilla mausteilla. Pukujen voimakkaat värit ja kiiltävät materiaalit luovat dramatiikkaa ylimaallisille henkilöhahmoille. Lavalla välkehtivät kullan, hopean, kuparin ja silkin eri sävyt. Taustakuoron epäsymmetrisesti leikatut puvut sekoittuvat mustavalkoiseen moderniin maisemaan”, Liiri-Majava kuvailee.

Ooppera on Turun musiikkijuhlasäätiön ja Turun filharmonisen orkesterin yhteistuotanto. Yhteistyökumppaneihin kuuluu myös Turun AMK:n Taideakatemia, jonka opiskelijat ovat luoneet oopperalle omat kotisivut osoitteessa www.kalewainen.fi.

Oopperasta tuotetaan streaming-tallenne, joka näkyy Turun kaupungin ja Turun filharmonisen orkesterin sivuilla 4.3. klo 19:00. Lisäksi Yle radioi oopperan kokonaisuudessaan. Oopperan esityskieli on saksa ja se tekstitetään suomeksi ja ruotsiksi. Kesto n. 3 h sisältäen yhden väliajan.

Die Kalewainen in Pochjola -oopperan maailman ensi-ilta on tiistaina 28.2.2017 klo 18 Logomossa. Muut näytökset 2.3. klo 18, 4.3. klo 14, 7.3. klo 18, 9.3. klo 18 ja 11.3. klo 14.


Paneelikeskustelu Sibelius-museossa

Ensi-iltapäivänä 28.2. klo 14:00 järjestetään Sibelius-museossa yleisölle avoin paneelikeskustelu, jossa Die Kalewainen in Pochjola -oopperaan perehtyneet asiantuntijat kertovat oopperasta ja vastaavat yleisön kysymyksiin. Puhujina säveltäjä Kalevi Aho, tutkija Elke Albrecht, Jani Kyllönen, Heikki Laitinen, Liisa Laukkanen, Pentti Paavolainen, Oswald Panagl ja Timo Virtanen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Musica nova Helsinki keräsi uusia yleisöjä

1.-12.2.2017 järjestetty Suomen suurin nykymusiikkitapahtuma täytti odotuksensa lipunmyynnin ja kävijämäärän suhteen. Festivaalilla vieraili n. 7600 kävijää. Viime festivaalin kävijämäärä vuonna 2015 oli 5500. Ylen radio- ja nettilähetysten välityksellä konsertteja seurasi reilu puoli miljoonaa kuulijaa ja katselijaa.

Festivaali sisälsi 26 esitystä, joiden lisäksi järjestettiin lukuisia luentoja ja taiteilijatapaamiseja.

Musica nova Helsingin uuden taiteellisen johtajan André de Ridderin kiitetty ohjelmistoprofiili kattoi entistä vahvemmin myös elektronisen ja kokeellisen pop-musiikin. Festivaali levittäytyi konserttisalien lisäksi klubeille. Open Spaces -teemainen festivaali toi yhteen uusia kävijöitä niin klassisen, elektronisen kuin nykymusiikin yleisöistä.

Festivaalilla sai kantaesityksensä seitsemän teosta, joiden lisäksi kuultiin lukuisia Euroopan ja Suomen ensiesityksiä, mm. positiivisia arvioita keränneet tulkinnat Gérard Griseyn suurteoksista Les espaces acoustiques ja Le Noir de L’Étoile sekä Michel van der Aan 3D-oopperasta Blank Out.

Konserteista loppuunmyytyjä olivat defunensemblen ja Islajan yhteisesiintyminen sekä Helsingin kamarikuoron konsertti Kiasmassa. Myös NYKY Ensemblen ja Veli Kujalan ilmaiskonsertit vetivät salit täyteen. UMO Jazz Orchestran ja Kari Ikosen pop up -esiintymiset Kampin Kauppakeskuksessa keräsivät niin ikään runsaan yleisön.
Video UMOn esiintymisestä: https://youtu.be/MeTS_Mf1qbs

Festivaalin pääsäveltäjävieraina loistivat hollantilainen Michel van der Aa, amerikkalainen kokeellinen elektronimuusikko ja säveltäjä Tyondai Braxton, amerikkalainen Qasim Naqvi sekä festivaalilla runsaasti soitetun György Ligetin poika Lukas Ligeti.

Seuraava Musica nova järjestetään 2019 helmikuun alussa. Tarkat päivämäärät ilmoitetaan myöhemmin.

RSO esittää John Adamsin City Noir -orkesteriteoksen ensimmäistä kertaa Suomessa

Radion sinfoniaorkesteri esittää John Storgårdin johdolla John Adamsin orkesteriteoksen City Noir ensimmäistä kertaa Suomessa Musiikkitalossa 1.–2.3. Kaupunkiteema toistuu myös konsertin avaavassa Ernest Pingoud’n Suurkaupungin kasvot -teoksessa, joka kuuluu RSO:n varhaisia modernisteja esittelevään sarjaan. Solistivieraana Mozartin konserttiaarioita tulkitsee eteläafrikkalainen suurlupaus, sopraano Golda Schultz. Konsertti 1.3. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/rso.

John Adams viittaa City Noir -teoksellaan Los Angelesiin, joka edusti itse Yhdysvaltojen itärannikolla kasvaneelle säveltäjälle jotain etäistä ja eksoottista. City Noir kuuluu Adamsin tuotannossa myöhempään, kaukana minimalismista olevaan vaiheeseen, joka saa tietoista väritystä jazzin suunnalta. Adams on kertonut pyrkineensä eläytymään teoksessa enemmän sodanjälkeisen aikakauden yleiseen estetiikkaan, mutta vahva elokuvallinen tuntu hänen teoksessaan on.

New Yorkin Juilliard -musiikkikorkeakoulussa ja Baijerin oopperan oopperastudiossa kouluttautunut sopraano Golda Schultz on niittänyt mainetta debyyteillään niin Salzburgin musiikkijuhlilla kuin Zürichin oopperassakin. Viime vuonna eteläafrikkalaislaulajaa kuultiin myös Glyndebournen maineikkaalla oopperafestivaalilla, jossa hänen roolinsa Figaron häiden kreivittärenä kirvoitti niin ikään ylistystä kriitikoilta.

Baijerin oopperastudiossa työskentelyn jälkeen Schultz teki kiitettyjä rooleja Straussin Ruusuritarin Sophiena ja Händelin Julius Caesarin Kleopatrana Klagenfurtin oopperassa. Muita Schultzin rooleja ovat mm. Puccinin La Bohèmen Musetta, Bizet’n Carmenin Micaëla ja Wagnerin Reininkullan Freia, joita hän laulanut Baijerin valtionoopperassa Münchenissä.

John Storgårds on BBC:n filharmonikkojen ja Ottawan National arts centre -orkesterin päävierailija sekä Münchenin kamariorkesterin taiteellinen partneri. Aiemmin hän toimi mm. Helsingin kaupunginorkesterin ja Tampere Filharmonian ylikapellimestarina ja Lapin kamariorkesterin taiteellisena johtajana. Storgårds on johtanut kotimaisten orkestereiden lisäksi mm. New Yorkin ja Oslon filharmonikkoja, Tokion NHK-orkesteria sekä St. Louisin, Toronton, Vancouverin ja Göteborgin sinfoniaorkesteria. Keväällä 2017 hän johtaa mm. Cincinnatin sinfoniaorkesteria, Leipzigin Gewandhaus-orkesteria ja Tukholman filharmonikkoja.

1.–2.3. klo 19
John Storgårds, kapellimestari
Golda Schultz, sopraano
Ernest Pingoud: Suurkaupungin kasvot
W. A. Mozart: Misera, dove son K369
W. A. Mozart: Vado, ma dove K 583
W. A. Mozart: Non più di fiori, aaria oopperasta La Clemenza di Tito
John Adams: City Noir

Arvio: Stravinsky-myytti muuttui soivaksi todellisuudeksi Salosen johdolla Lontoossa

Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia Stravinskyn Chant funèbren Britannian kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio

Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia Stravinskyn Chant funèbren Britannian kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio

Tunnelma Royal Festival Hallissa ennen Philharmonia Orchestran ja Esa-Pekka Salosen sunnuntai-illan konserttia oli aivan erityisen kihelmöivä. Salosen, orkesterin ja Pierre-Laurent Aimardin Inspirations-konserttisarjan ensimmäisen illan jännitysnumero oli yli vuosisadan ajan kadoksissa ollut Igor Stravinskyn Chant funèbre (Pogrebal’naja Pesnja), Op. 5 (1908), joka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Britanniassa.

Kuluneen reilun sadan vuoden aikana Chant funèbresta on kasvanut myytti, kuten merkittävien taiteilijoiden kadonneille teoksille on tapana käydä. Sibeliuksen kahdeksas sinfonia lienee suomalaisille tunnetuin esimerkki.

Nikolai Rimski-Korsakovin muistolle sävelletystä Chant funèbresta tiedettiin varsin vähän ennen partituurin ja stemmojen löytymistä Mariinski-teatterin arkistosta loppuvuodesta 2015. Stravinsky kyllä kuvaili hajanaisia muistikuviaan teoksesta Robert Craftille puoli vuosisataa sen säveltämisen jälkeen, mutta enempää tietoa tästä yhden ainoan kerran esitetystä teoksesta ei ollut tähän saakka saatavilla.

Chant funèbresta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että teos syntyi juuri ennen kuin Stravinsky alkoi työstää läpimurtoteostaan, Tulilintua. Ennen Chant funèbrea Stravinskyn kynästä oli jo syntynyt kaksi mitä mainiointa orkesterischerzoa, Scherzo fantastique, Op. 3 ja Feux d’artifice, Op. 4. Jos jätämme säveltäjän opiskeluaikojen voimakkaan Rimski-vaikutteisen Es-duurisinfonian huomiotta, Chant funebren sävellystyö oli Stravinskyn laajamittaisin sukellus orkesterimusiikkiin ennen Tulilintua.

Niinpä oli huikean jännittävä hetki vihdoin kuulla Chant funèbren alkutahtien jousitremolo, jonka lomaan puhaltimet ja harput vähitellen punoivat omia aiheitaan. Tumma, rikkaasti hehkuva sointi vei ajatukset hetkellisesti Tulilinnun johdannon musiikkiin, mutta nämä assosiaatiot olivat kuitenkin varsin pintapuolisia, sillä Chant funèbre etenee kuitenkin hyvin erilaiseen suuntaan kuin tuo mitä tutuin baletti.

Vaikka Chant funèbressa on kuultavissa selviä yhtymäkohtia myöhäiseen Wagneriin, on kuitenkin merkillepantavaa, kuinka Stravinsky kaihtaa germaanisten surumarssien traditiota. Chant funèbre on tummassa hehkussaan hyvin henkilökohtainen, intiimi teos. Huomioitavaa on myös, että musiikki ei juurikaan peilaa Rimski-Korsakovin tyyliä. Sen sijaan Chant funèbressa voi kuulla sitä vähäeleistettyä Tshaikovskia, joka tekee, Sibeliuksen Tshaikovski-vaikutteiden tavoin, usein esikuvaansa riipaisevamnan vaikutuksen.

Harmonisesti Stravinskyn musiikki on Chant funebrèssa jännittävällä tavalla hakeutumassa kohti niitä ilmaisukeinoja, jotka myöhemmin muodostuivat säveltäjän keskeisiksi keinovaroiksi, kuten Salonen konserttia edeltäneessä keskustelutuokiossa pohtikin.

Vaikka Chant funèbre onkin jossain määrin Stravinsky-palapelin puuttuva palanen, on se samalla hyvin omanlaisensa soiva maailma, jolle on vaikea löytää vastineita säveltäjän muusta tuotannosta. Salosen mukaan lähimmäksi tulee kenties Le Roi des étoiles, lyhyt Debussya kunnioittava teos kuorolle ja orkesterille, omanlaisensa kiehtova outolintu Stravinskyn tuotannossa sekin.

Vaikka Valeri Gergijevin ensimmäisenä yli vuosisataan viime joulukuussa Pietarissa johtamalle Chant funèbrelle ei luonnollisestikaan ole vielä syntynyt varsinaista tulkintatraditiota, oli Salosen ja Philharmonian näkemys teoksesta varsin vakuuttava. Salonen on aikamme Stravinsky-kapellimestareista yksi merkittävimmistä, ja hänen syvällinen perehtymisensä säveltäjän monikasvoiseen luovaan persoonallisuuteen antoi tulkinnalle hienosti syvyyttä vailla rahtustakaan väärää sentimentaalisuutta. Philharmonian rikas sointi jousten tummimmista murinoista puhallinten kirkkaisiin linjoihin oli nautinto.

Pierre Laurent Aimard ja Esa-Pekka Salonen olivat elementissään Ligetin pianokonserton parissa. Kuva © Jari Kallio

Pierre Laurent Aimard ja Esa-Pekka Salonen olivat elementissään Ligetin pianokonserton parissa. Kuva © Jari Kallio

Mitä asiantuntevimmissa käsissä oli myös illan seuraava numero, György Ligetin käsittämättömän kekseliäs pianokonsertto (1985-88), yksi merkittävimmistä 1900-luvun jälkipuoliskon konsertoista. Pierre-Laurent Aimardia verrattomampaa Ligetin pianomusiikin tulkitsijaa tuskin voi kukaan kuvitella, ja Salonen yhtenä Ligetin kanssa läheisimmin työskennelleenä kapellimestarina oli taas mitä oivallisin kapellimestari tähän teokseen.

Ligeti etsi vuosia oikeaa tietä kohtia pianokonserttoaan. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä tuo polku alkoi lopulta avautua hyvin hedelmälliseen maaperään, ja Ligeti pääsi työstämään rinnakkain pianokonserttoaan sekä ensimmäisiä pianoetydejään.

Konserton äärettömän taipuisalla polyrytmiikalla Desordre-etydin tavoin karnevalistisesti leikittelevä avaus sai mitä riemastuttavimman tulkinnan. Aimardin rytminen virtuositeetti oli kerrassaan hämmästyttävää. Salonen ja Philharmonia pujottelivat mitä hienoimmin pianon mukana. Erityisesti lyömäsoittimet integroituivat Aimardin soolo-osuuteen koko lailla täydellisesti.

Konserton toinen osa katkaisee alun leikittelyn kuin seinään. Kontrabasson urkupiste autioittaa soivan maiseman, ja yhtäkkiä olemme keskellä jotakin syvän järkyttävää, jossa yksinäiset huilurepliikit etsivät turhaan vastakaikua. Vähitellen ilmaan piirtyy mitä omituisin fuuga, jonka aavemainen harmoninen utu on kokonaan oma maailmansa. Bartókin tavoin Ligeti on miettinyt hitaan osan funktion täysin uudelleen.

Kolmas osa on taas läheistä sukua etydeille äärettömän sulavasti etenevän Vivace cantabilen muodossa. Sen vastinparina toimii neljännen osan Allegro risoluto, molto ritmico, jossa erilaiset musiikilliset aiheet ovat alituisesti törmäyskurssilla. Ligeti tuntuu leikittelevän tässä musiikissa mitä omintakeisimmin romantiikan solisti vastaan orkesteri -kliseellä. Aimard, Salonen ja orkesteri sisäistivät roolinsa ihailtavasti tässä, samoin kuin konserton päätöksenä toimivassa Presto luminosoissa, jonka polveilevaan sointivirtaan oli ilo heittäytyä.

Salosen ja Philharmonian hienovireistä Ligeti-työskentelyä kuunnellessaan on vaikea ymmärtää sitä hyvin monimutkaisista syiden ketjua, joka tunnetusti ajoi orkesterin levytysprojektin säveltäjän kanssa karille parikymmentä vuotta sitten. Siinä määrin voimakkaan nälän pianokonserton nerokas tulkinta kuulijan jätti, että laajempikin Ligeti-projekti Saloselta ja Philharmonialta maistuisi koska tahansa.

Konsertin päätöksenä kuultiin Maurice Ravelin Daphnis et Chloe -balettimusiikki (1912). Tämä suuren orkesterin ja kuoron hehkuvan mestariteoksen kuuleminen kokonaisuudessaan on aina äärettömän virkistävää. Ravelin mestarillinen keksintä, musiikillisen materiaalin jatkuva, nerokas variointi sekä kuoron ja orkesterin täydellinen sitominen yhteen mitä ilmaisuvoimaisemmaksi instrumentiksi hämmästyttää kuulijaansa yhä uudelleen.

Orkesterin sekä Philharmonia Voicesin ja Rodolfus-kuoron yhteistyö pelasi Salosen johdolla erinomaisesti, ja illan aikana saatiin kuulla monia Ravelin sointien ja rytmien upeita toteutuksia. Jopa käyrätorvien monesti korkealle kipuavista osuuksista suurin osa soi puhtaan kauniisti. Todella palkitseva ilta.

— Jari Kallio 

Philharmonia Orchestra
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Philharmonia Voices
Rodolfus-kuoro

Igor Stravinsky: Chant funèbre (Pogrebal’naja Pesnja), Op. 5 (Britannian kantaesitys)
György Ligeti: Pianokonsertto
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe

Royal Festival Hall, Lontoo
Su 19.2.2017, klo 19.30