Sir John Eliot Gardiner, Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Monteverdi-kuoro jatkoivat monivuotista Berlioz-sykliään BBC:n Promseilla tiistaina. Kuva © Jari Kallio.

Faustin tuomio (La damnation de Faust, op. 24 (1845-46)) on kaiketi Hector Berliozin omaleimaisin teos. Tämä taivaan ja helvetin avioliitto, herkullisen ristiriitainen kantaatin, oratorion ja oopperan värikylläinen hybridi, hakee vertaistaan säveltäjänsä tuotannossa ja koko romantiikan ajan musiikissa.

Berliozin tärkeimpänä innoittajana oli tietenkin Goethen Faust (1788-1825), jonka ensimmäisen osan nuori säveltäjä oli lukenut jo vuonna 1828, heti ranskankielisen käännöksen ilmestyttyä.

Välittömästi lukukokemuksen jälkeen Berlioz luonnosteli ensimmäisen Faust-aiheisen sävellyksensä, Kahdeksan Faust-kohtausta (Huit scènes de Faust, 1829). Vaikka Faust-kohtausten partituuri julkaistiinkin liki tuoreeltaan, jäi tämä varhaisteos nuoren säveltäjän kuriositeetiksi, eikä sille ole kertynyt kummoista esityshistoriaa.

Kun Berlioz tarttui Faustiin uudelleen viisitoista vuotta myöhemmin, hän leikitteli hyvin vapaasti Goethen tekstin teemoilla luoden varsin omaperäisen synteesin Faust-legendasta. Berliozille Faust tarjosi oivallisen mahdollisuuden sukeltaa syvälle niihin hersyvän makaabereihin sävyihin, joita hän oli tutkinut jo Fantastisessa sinfoniassa (1828).

Vaikka Berliozin Faust onkin alusta saakka paholaisensa houkutelemana matkalla tuomiolle, kietoutuu musiikkiin myös häikäisevän taivaallisia visioita, maallisia iloja ja komedian monia sävyjä. Kaiken tämän säveltäjä pukee mitä värikkäimpään soivaan asuun liki juovuttaen kuulijansa silkalla soinnin riemulla.

Sir John Eliot Gardiner on yksi aikamme verrattomimmista Berlioz-kapellimestareista. Viimeisen vajaan kolmenkymmenen vuoden saatossa Gardiner on johtanut niin säveltäjän kiitetyimpiä mestariteoksia kuin kiehtovia harvinaisuuksiakin. Mukana tällä matkalla ovat olleet tietenkin Gardinerin perustamat yhtyeet, häikäisevä Monteverdi-kuoro sekä Orchestre Révolutionnaire et Romantique (ORR) -periodiorkesteri.

Jo hyvän aikaa Gardiner muusikkoineen on tuonut BBC:n Proms -festivaalille vuosittain uuden Berlioz-ohjelman. Näiden vierailukonserttien puitteissa on kuultu niin Fantastisen sinfonian kaltaisia klassikoita kuin harvinaisuuksiakin, kuten Weber-adaptaatio Le Freyschütz jokunen vuosi sitten. Nyt Promseilla saatiin vuorostaan nauttia suurenmoinen periodiesitys La damnation de Faustista.

Gardiner tuntee Berliozinsa. Yhdessä oivallisten muusikkojensa kanssa hän pystyy välittämään Berliozin musiikin moninaiset sävyt ja hehkuvat sointivärit kerrassaan mainiosti. Näistä lähtökohdista illan konsertin odotukset saattoi virittää varsin korkealle.

Jo orkesterin saapumisessa lavalle oli oma riemukas jännityksensä. Harvoinpa musiikinharrastajalle tarjoutuu tilaisuus nähdä yhtä isoa periodikokoonpanoa yhdessä musisoimassa. Kuusi harppua, neljä fagottia, kahdet patarummut, kaksi ophikleidea ja pari kornetteja sekä värikäs kokoelma 1800-luvun puupuhaltimia ja iso jousisto ovat itsessään jo melkoinen näky.

Kuinka ilmeikkäältä ja värikylläiseltä tuo Berliozin aja orkesteri kuulostaakaan! ORR:n sointia kuunteli kertakaikkisen suurella ilolla. Puhaltimet, vasket ja periodijousisto välittivät partituurin moni-ilmeiset tekstuurit kauttaaltaan lumoavasti lyömäsoitinten sävyttäessä soivaa kokonaisuutta mitä jännittävimmin.

Monet haasteet, joita orkesterin ja lauluäänten balansoinnissa kohtaa modernein soittimin, tuntuivat ratkeavan kuin itsestään ORR:n taidokkaassa soitoissa. Tosiasiassa balanssi edellyttää kuitenkin muusikoilta ja kapellimestarilta alituisesti tarkkaa hienosäätöä, josta nyt saatiin mestarillinen näyte.

Oman haasteensa asettaa toki myös valtava Royal Albert Hall, jonka avaruuteen isonkin orkesterin sointi helposti hukkuu. Salin kaikesta visuaalisesta näyttävyydestä huolimatta olisin nytkin kohdakkoin toivonut saavani kuulla Gardinerin muusikoita akustisesti kiitollisemmassa tilassa, jotta näiden ammattitaito olisi päässyt täysin oikeuksiinsa.

Illan konsertissa huikean hieno Monteverdi-kuoro oli saanut vahvistuksekseen National Youth Choir of Scotlandin mainioita nuoria laulajia. Lisäksi saatiin kuulla Trinity Boys Choirin taidokasta työskentelyä.

Kuoroilla on La damnation de Faustissa mitä monikasvoisin rooli. Niiden tehtävänä on ilmentää niin maaseudun väkeä, tavernan humalaisia, nuoria opiskelijoita, sotilaita kuin taivaallisia henkiä ja demonien joukkoakin. Näiden moninaisten tehtävien parissa kuorot onnistuivat kerrassaan hienosti. Paikoin akustiikka tosin vaati veronsa, mutta kaikkiaan illan kokemus oli varsin nautinnollinen.

Kuorojen lukuisista hienoista numeroista mieleenpanuvimpia olivat säädyttömän upeasti soinut juoppokuoron aamenfuuga, Pandaemoniumin infernaalinen rieha sekä Margueriten kirkastuksen aineeton kauneus.

Illan solisteista vaikuttavin oli odotetusti Laurent Naouri, jonka Méphistophélès huokui pahaenteisyyttä ja taidokasta ironiaa. Naouri selvisi myös Royal Albert Hallin tilan asettamista haasteista erinomaisesti niin vokaalisesti kuin visuaalisestikin halliten näyttämöä suvereenisti.

Michael Spyres teki niin ikään vahvan vaikutuksen Faustina eläytyen rooliin ilmeikkäämin kuin monet muut. Akustiikka ei aina tehnyt täyttä oikeutta hänen taidoilleen, mutta kokonaisuutena tämä oli hieno roolityö.

Ilokseen kuunteli myös Ann Hallenbergin Margueritea. Vaikka rooli on pääosista suppein, Berlioz on kirjoittanut Margueritelle kuitenkin varsin mieleenpainuvia laulunumeroita, kuten Le roi Thule, joka teki nyt aivan erityisen vaikutuksen.

Vielä on syytä nostaa esiin Ashley Richesin Brander, jonka karheanhurmaava olemus toi olennaisen viehätyksensä Auerbachin kellaritavernan turmeluksiin.

Promseilla La damnation de Faust toteutettiin konserttiesityksenä huomioiden tarkoin partituurin esitysohjeet lavan ulkopuolisten tilaefektien suhteen. Näiden suhteen taas Royal Albert Hall tarjosi varsin kiinnostavia mahdollisuuksia, jotka Gardiner hyödynsi oivallisesti. Samoin esintyjien harkitut vähäeleiset liikkeet orkesterilavalla vahvistivat draaman tuntua hienovaraisen kekseliäästi.

Kaikkiaan ilta oli erinomainen osoitus Gardinerin ja hänen muusikkojensa verrattomasta Berlioz-osaamisesta. Tämän illan jälkeen odotukset kohdistuvatkin Gardinerin Proms-syklin huipentumaan Berlioz-juhlavuonna 2019, jolloin vuorossa on Benvenuto Cellini -oopperan konserttiestys.

— Jari Kallio

Hector Berlioz: La damnation de Faust

Orchestre Révolutionnaire et Romantique
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari

Monteverdi-kuoro
National Youth Choir of Scotland
Trinity Boys Choir

Michael Spyres (Faust)
Ann Hallenberg (Marguerite)
Laurent Naouri (Méphistophélès)
Ashley Riches (Brander)

BBC Proms
Royal Albert Hall
Ti 8.8.2017, klo 19.30

Ryöstö Seraljista. Mirella Bunoaica (Konstanze) & Tuomas Katajala (Belmonte). Kuva © Soila Puurtinen, Itä-Savo

W. A. Mozartilla on hyvin monenlaisia oopperoita, joista kukin edustaa säveltäjän erilaisia puolia. Etenkin Don Giovanni tunnetaan dramaattisena teoksena, jossa jännite jatkuu alusta loppuun. Ryöstö Seraljista (Die Entführung aus dem Serail, 1782) edustaa toista tyyppiä, joka ei ole niin dynaaminen, mutta sen sijaan se soljuu kauniisti ja siinä on huumoria. Sitä kuvataan usein valistusoopperaksi, jossa ihmiset heittävät syrjään alkukantaiset viettinsä ymmärtäessään jalommat tunteensa.

Näin oli myös Savonlinnan oopperajuhlilla, jossa esitettiin Katariina Lahden perinteelle uskollinen uutuusohjaus. Oopperassa sankari, Belmonte (Tuomas Katajala), lähtee pelastamaan kaunista Konstanzea (Mirella Bunoaica) turkkilaisesta palatsista, seraljista, jossa tätä pitää vankina oikeudentuntoinen, mutta valtansa tunteva Pašša Selim (puheroolissa Sebastian Wirnitzer). Vaikka ovenvartija Osmin (Jyrki Korhonen) yrittää parhaansa, pelastuvat päähenkilöt ja kaksi muuta Paššan jalomielisyyden ansiosta. Lahden ohjaus korosti sitä, kuinka hyvyys ei katso etnistä taustaa, ja että kuinka jalous on järkevää.

Oopperan monisävyiset päähenkilöt ovat ehkä hieman säyseitä. Esimerkiksi matkalaukkua vetävä Belmonte ei uhraa mukavuuttaan ollessaan sankarillinen. Osminin pahuus on lievästi naurettavaa. Lahti värittää rauhallisesti etenevää tarinaa hienovireisellä huumorilla sekä ihmistuntemuksella, jonka luotaamiseen myös teos kannustaa.

Nykykuulijoita saattaa kuitenkin mietityttää musiikin ja tarinan tietynlainen staattisuus, jota korostaa itseään toistavat da capo -aariat. Väitän, että oopperassa on arvoja, jotka ovat monelle nykykuulijalle tuntemattomia, mutta joiden tiedostaminen rikastuttaa sen ja muun aikakauden taiteen ymmärtämistä.

Ymmärtääkseen 1700-luvun lopun valistusaatetta on nykyaikaisen ihmisen hylättävä tieteen edistysaskeleet viimeisen kahdensadan vuoden aikana ja yritettävä tarkkailla maailmaa 1700-luvun ihmisen silmin. Luonnontiede, joka tietyllä tapaa vielä edusti kiellettyä hedelmää feodaalisessa Euroopassa, tuotti yhä vakuuttavampia tuloksia, ja se täytti mielet suurella edistysuskolla.

Valistuksen ajan filosofit olivat taipuvaisia uskomaan, että samaan tapaan kuin Newtonin taivaiden mekaniikkaa, myös yhteiskuntajärjestystä määräsivät  selvät luonnolliset lait. Monet uskoivat, että käyttämällä selkeää järkeä (lat. ratio, vrt. rationaalisuus) oli mahdollista löytää ihanteellinen tasapaino ihmisten välille, jossa huolet kaikkoavat ja ihmisen turmelus katoaa. Ihanteellinen yhteiskunta oli kuin mehiläispesä, jonka jokainen jäsen tuotti oman panoksensa yhteiskunnan hyödyksi sulassa sovussa.

Mozartin musiikki yhteiskunnallinen ja musiikillinen ihanne tässä oopperassa voi avautua tästä näkökohdasta käsin näin uudella tavalla  –  sitä voi tulkita ilmauksena maailmankaikkeuden harmoniasta ja ihmistä velvoittavasta moraalisesta lainvoimaisuudesta. Lopun suuressa anteeksipyynnössä jalomielinen Pašša Selim antaa anteeksi Konstanzen ryöstäjille, ja Belmonte saa säilyttää kunniansa ja puhtoisuutensa. Osminin ”keskiaikainen” suhtautuminen naissukupuoleen sekä ruumiillisiin rangaistuksiin osoitetaan naurettavaksi ja menneisyyteen kuuluvaksi. Konstanzen siveys taas on esimerkillistä:

Martern aller Arten
Mögen meiner warten,
ich verlache Qual und Pein.
Nichts soll mich erschüttern,
Nur dann würd’ ich zittern,
Wenn ich untreu könnte seyn.

Kaikenlaiset kidutukset
voivat minua odottaa,
nauran kivulle ja tuskalle.
Mikään ei voi minua järkyttää.
Ainoastaan silloin tutisisin
jos uskoton voida oisin.

 (Libretto Bretzner & Stephanie, käännös kirjoittajan)

Hieman proosallisempi tulkinta Konstanzen uskollisuudesta tosin voisi olla Mozartin omasta elämästä: ehkä tämä on nähtävä kehotuksena hänen omalle vaimolleen Constanzelle, jonka kanssa hän meni samana vuonna naimisiin!

Ryöstö seraljista oli omana aikanaan suuri menestys. Sen sanoma järjen voitosta vetosi tuon ajan ihmisiin. Goethe piti oopperaa ennenkuulumattomana. Oopperan maailmankuva sopi päinvastoin kuin Don Giovannin tapauksessa myös hyvin vallanpitäjille, jotka pelkäsivät yhteiskuntarauhan järkkymistä.

Savonlinnassa oopperaesitys oli myös menestyksekäs. Bunoaican ensimmäinen esiintyminen Konstanzena sujui hienosti. Katajala Belmontena suoriutui ihailtavan varmasti. Erikoismaininnan haluaisin antaa Mark Väisäsen lavastukselle, jota käytettiin hyvin kekseliäästi. Taivaalla loimottava punainen kuu oli upea. Erityinen lisä oli myös oopperan puheosuuksissa käytetty taustanauha, joka toi hieman uhkaavaa sävyä korostamaan ryöstöyrityksen rohkeutta. Se oli onneksi hyvin hienovarainen, ja sopi ohjaukseen aivan hyvin. Myös alussa käytetyt hevosasut riemastuttivat, olisipa niitä käytetty uudestaan!

— Mikko Metsälampi

14.7.2017 Savonlinnan oopperajuhlat