Amfion pro musica classica

Finlandia-palkittu menestysromaani Jää muovautuu oopperaksi

Tammikuussa 2019 saa ensi-iltansa Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittuun romaaniin Jääpohjautuva ooppera, jonka säveltää Jaakko Kuusisto. Suomenkielisen libreton on kirjoittanut Juhani Koivisto ja teoksen ohjaa Anna Kelo. Myös Kansallisoopperan ja -baletin kausi 2017–2018 tarjoilee sykähdyttäviä kotimaisia kantaesityksiä, kun ensi-iltansa saavat sekä Sebastian Fagerlundin säveltämä Höstsonaten – Syyssonaatti että Kenneth Greven ohjaama balettispektaakkeli Kalevalanmaa.

.
Jää 
sai Finlandia-palkinnon vuonna 2012, jolloin se ilmestyi sekä ruotsiksi että suomeksi. Jäätä on tähän mennessä myyty Suomessa sekä ruotsin- että suomenkielisenä yhteensä lähes 150 000 kappaletta. Romaanista on aiemminkin haluttu tehdä näyttämösovituksia, mutta Ulla-Lena Lundberg antoi luvan toteutukseen vasta Kansallisoopperalle.

Ooppera kuvaa nuoren papin ja hänen perheensä asettumista syrjäiselle saarelle. Sota on ohi, kaikesta on pulaa, mutta saarella elämä kukoistaa ja kaikki pitävät uudesta papista. Meren kimaltaessa vietetään virkaanasettamisjuhlaa. Pian tulee talvi myrskyineen eikä pappi tunne jäätä tai sen pettävyyttä.

Jaakko Kuusisto on asunut ja säveltänyt ulkosaaristossa lähellä Jään tapahtumapaikkoja ja tuntee saariston olosuhteet. Hän sanookin, että tehtävä on mieluisin, mitä hän voi itselleen säveltäjänä kuvitella. ”Tärkeimpänä pidän sitä, että musiikin on pystyttävä luomaan kokonaistunnelma, joka kuvaa meren ja jään kauneutta, armottomuutta ja pienen ihmisen suhdetta häntä ympäröiviin voimiin.”

Ooppera ja Baletti saa uuden päävierailijan

Kansallisoopperan ja -baletin päävierailijana aloittaa kapellimestari Patrick Fournillier, joka johtaa keväällä 2018 nähtävän Verdin Trubaduurin. Aiemmat Fournillierin kapellimestarivierailut Kansallisoopperassa ovat Thaïs 2015 ja 2016 sekä Carmen 2017. Ranskalainen kapellimestari tunnetaan erityisesti italialaisen ja ranskalaisen oopperan tulkkina. Hän vierailee säännöllisesti maailman johtavissa oopperataloissa kuten Baijerin valtionoopperassa, New Yorkin Metropolitanissa, Venetsian La Fenicessä ja Dresdenin Semperoperassa. Fournillier tulee johtamaan perusohjelmistoa ja huolehtii myös osaltaan orkesterin musiikillisesta tasosta.

Trubaduuri nähdään Barcelonan maineikkaan Liceu-oopperan tuottamana tuoreena versiona. Ohjaaja Joan Anton Rechi tuo mukaan taiteilija Francisco de Goyan, joka kuvasi juuri Trubaduurin tapahtumapaikoilla käytyä raakaa sotaa etsaussarjassaan Sodan kauhuja. ”Haluan muuttaa oopperatalon maalarin jättimäiseksi kankaaksi”, kuvaa ohjaaja Goyan teosten projisointeja. ”Goya on kuin kertoja, trubaduuri, joka siveltimellään kertoo rakkauden, koston, sodan ja kuoleman tragediasta – siitä tuhosta, jonka sota aiheuttaa.” Ristiriita musiikin kauneuden ja väkivaltaisten sotakuvien välillä luo uuden näkökulman Verdin kuolemattomaan oopperaan.

Uusi Trubaduuri saa rinnalleen kaksi muuta vahvaa Verdin oopperaa, kun Rigoletto (22.9.) ja La Traviata (20.12.) palaavat ohjelmistoon. Kevään toinen oopperaensi-ilta Trubaduurin lisäksi on Puccinin Madama Butterfly, josta nähdään Kansallisoopperassa ennenkuulematon versio japanilaislähtöisen Yoshi Oïdan ohjaamana.Oopperaohjelmistossa nähdään kuluvalla kaudella myös Ovela kettu (14.10.), Taikahuilu (17.11.), Così fan tutte (14.4.2018) sekä Parsifal (16.5.2018).

Maj Lind -pianokilpailun finaali välitetään suorana Musiikkitalon mediaseinässä Kansalaistorille

Neljännen kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun orkesterifinaali välitetään suorana Musiikkitalon uudessa mediaseinässä Kansalaistorille. Kilpailun finaali on ensimmäinen tapahtuma, joka mediaseinässä nähdään. Orkesterifinaalin kaksi erää soitetaan Musiikkitalon Konserttisalissa 30.8 ja 31.8. klo 19 alkaen.

Orkesterifinaalissa soittaa kuusi pianistia. Helsingin kaupunginorkesteria johtaa Anna-Maria Helsing. Finalistien nimet selviävät välierien jälkeen 25.8. illalla.

Kansalaistori on Musiikkitalon ja Kiasman välissä oleva puistoalue, jonne yleisöllä on vapaa pääsy. Musiikkitalon mediaseinä on Pohjoismaiden suurin digitaalinen ulkonäyttö. Se on kooltaan 172 neliömetriä ja se sijoittuu Musiikkitalon eteläseinälle Kansalaistorin suuntaan.

Kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun välieriin kaksi suomalaista

Neljännen kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun (17.–31.8.2017) välieriin jatkaa 14 pianistia:

Alasaarela, Hannu, Suomi
An, Tianxu, Kiina
Bouterey-Ishido, Jun, Uusi-Seelanti
In, So Hyang, Etelä-Korea
Jalkanen, Väinö, Suomi
Kim, Jiyoung, Etelä-Korea
Kim, Yedam, Etelä-Korea
Lapaz Lombardo, Enrique, Espanja
Lopatynskyi, Roman, Ukraina
Melemed, Mackenzie, Yhdysvallat
Park, Hyo-Eun, Etelä-Korea
Parkhomenko, Daria, Venäjä
Suh, Hans H., Etelä-Korea
Wong, Evan, Yhdysvallat

Välieriä on kaikkiaan neljä (24.–25.8.) ja näiden perusteella kilpailutuomaristo valitsee finaaliin kuusi pianistia. Finalistit ilmoitetaan viimeisen välierän jälkeen perjantaina 25.8. Kilpailu järjestetään Helsingissä Musiikkitalossa.

Välierän ohjelmaan kuuluu kilpailun tilausteos, jonka on säveltänyt Kaija Saariaho. Arabesques et Adages on välierän valinnainen teos. Kilpailija voi myös esittää oman sävellyksensä tai improvisaation annetuista teemoista. Teemat laatii Jukka Nykänen.

Kilpailun välierät ovat nähtävissä striiminä Musiikkitalon alalämpiössä (1. krs). Välierät soitetaan Camerata-salissa 24.–25.8. klo 10 ja 17. Alalämpiöön yleisöllä on vapaa pääsy.

Yleisradio lähettää koko kilpailun suorana maailmanlaajuisesti verkossa. Kilpailua voi seurata myös Yle Radio 1:ssä ja Teema & Fem –kanavalla.

Arvio: Rakkaudesta yön kauhujen kautta aamun kirkastukseen – Rattlen ja LSO:n Gurrelieder huumasi Promseilla

Gurrelieder Promseilla. Sir Simon Rattle, LSO ja kuorot Royal Albert Hallissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.

Gurrelieder Promseilla. Sir Simon Rattle, LSO ja kuorot Royal Albert Hallissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.

Onko toista yhtä riemastuttavasti äärimmäisyyksiin kurkottavaa teosta kuin Arnold Schönbergin Gurrelieder (1900-11)? Koolla ei tunnetusti ole merkitystä, mutta kun 151 muusikkoa, yli kolmesataa laulajaa ja kuusi solistia kokoontuvat tämän puolitoistatuntisen ääreen, vaikutelmassa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista.

Gurrelieder on kolmeen osaan jakautuva laaja kantaatti, joka alkaa omintakeisena laulusarjana ja kasvaa oopperamaiseen päätökseensä mitä jännitävimmällä tavalla.

Schönberg aloitti työstämään Jens Peter Jacobsenin runokokoelmaan pohjautuvaa pianosäesteistä laulusarjaansa vuonna 1900. Tämä alun perin sävellyskilpailuun suunniteltu teos ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ajoissa, joten Schönberg varastoi sen pöytälaatikkoonsa muutamaksi vuodeksi.

Vuonna 1903 säveltäjä palasi teoksensa pariin ryhtyen muokkaamaan yhdeksää alkuperäistä laulua tiiviimmäksi sävellyskokonaisuudeksi. Näistä muodostui lopulta Gurreliederin ensimmäinen osa, ja teos laajeni pian kolmiosaiseen muotoonsa. Työ orkestraation parissa keskeytyi kuitenkin useaksi vuodeksi Schönbergin muiden projektien vuoksi valmistuen vasta vuosina 1910-11.

Hehkuvaan myöhäisromantiikkaan juurtuvan Gurreliederin lopulta valmistuessa säveltäjä olikin jo muissa teoksissaan, kuten Viidessä orkesterikappaleessa, op. 16 (1909) siirtynyt tutkimaan hyvin erilaisia keinovaroja. Tästä huolimatta, toisin kuin usein väitetään, Schönberg piti Gurreliederiä vahvana teoksena, joskin hän halusi pysyä etäällä sen nopeasti kasvavasta suosiosta.

Tanskalaisesta kansantarustosta ammentava Jacobsenin runous heijastelee kielletyn rakkauden ja kirkastetun yön symboliikassaan Wagnerin Tristanin ja Isolden maailmaa. Se kohoaa myös huikean kauhuromanttiseksi kuoleman visioksi päättyen lopulta aamun kirkastukseen.

Gurreliederissä kuningas Waldemar menettää salaisen rakastettunsa Toven, jonka kuningatar Helwig murhauttaa. Sureva kuningas kapinoi Jumalaa vastaan tämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi joutuen täten tuomituksi vaeltamaan vailla haudan rauhaa ikuisessa yöllisessä jahdissaan kuolleiden sotureidensa armeijan kanssa. Vasta lopun auringonnousu karkottaa nämä painajaiset, ja maailma kylpee jälleen kirkkaudessaan.

Musiikillisesti Gurrelieder on uskomattoman nerokas ja taitava tutkielma suuren orkesterin, solistien ja kuoron mahdollisuuksista. Schönberg kirjoitti teokseensa mitä herkimpiä kamarimusiikillisia jaksoja, massiivisia orkesterin ja kuoron huipennuksia sekä kaikkea mahdollista, ja liki mahdotonta, siltä väliltä.

Esittäjilleen Gurrelieder on melkoinen koitos. Jo sopivan salin löytämisessä on omat haasteensa. Lontoossa oikeastaan vain Royal Albert Hall toimii kunnolla tässä tarkoituksessa, joten olikin luontevaa, että Lontoon sinfoniaorkesteri ja sen tuleva musiikillinen johtaja Sir Simon Rattle toivat Schönbergin jättiläisen tuliaisinaan tämänvuotisella Proms-vierailullaan. Moista teosta kun ei voisi kuvitellakaan orkesterin Barbicanin kotisalin ahtaalle lavalle.

Gurreliederin suuri kuoro muodostui Simon Halseyn oivallisesti valmentamista Lontoon sinfoniakuoron, Birminghamin sinfoniakuoron ja Orfeó Catalàn laulajista, jotka täyttivät Royal Albert Hallin takakatsomon viimeistä paikkaa myöden.

Schönbergin orkesterinkäyttö on Gurreliederissä hämmästyttävän taidokasta. Valtavan orkesterin koko ei ole itseisarvo, vaan mitä moninaisimpia sävyjä peilaavat runot vaativat orkestraalista ilmaisua, jonka väripaletin ja dynaamisen asteikon tulee olla venytetty äärimmilleen. Kuinka muuten säveltäjä voisikaan kuvata kaikkea häivähdyksenomaisista yön ja rakkauden hetkistä aina luurankosoturien armeijan sielua järkyttävään kauhuun sen täydessä irvokkuudessa?

Rattlen johdolla Lontoon sinfoniaorkesteri tavoitti Schönbergin instrumentaalisen hehkun koko loistossaan aivan ainutlaatuisella tavalla. LSO peilasi partituurin uskomatonta rikkautta niin vaikuttavalla yhteissoitollaan kuin moninaisilla ilahduttavilla soolo-osuuksillaan, joista esimerkkinä mainittakoon tässä konserttimestari Carmine Laurin monet lumoavat soolot.

Erikseen on mainittava myös LSO:n yksitoista lyömäsoittajaa, joiden taiturointi patarumpujen, ksylofonin, kellopelin, celestan, tam-tamin, lautasten ja metalliketjujen parissa oli itsessään mitä verrattominta seurattavaa.

Kolmannen osan laaja kuoropanoraama sai niin ikään vahvan tulkinnan. Mieskuoro huokui pahaenteisyyttä kuningas Waldemarin sotureina yltäen niin syviin metsästyshuutojen purkauksiin kuin kouraiseviin lamentaatioihin.

Kirkkaimpaan loistoonsa kuoro-osuus kohosi sopraanojen ja alttojen liittyessä nousevan auringon kehrää ilmentävään Seht, die Sonne -päätökseen. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen kokenut vastaavaa soinnin huumaa kuin tässä kuorofreskossa, jossa teksti ja musiikki sulautuvat erottamattomasti yhteen muuttuen kultaisena loimuavaksi kirkkaudeksi, Strahlenlockenpracht, kuten teoksen viimeinen säe kuuluu.

Royal Albert Hallissa saatin kuulla myös mainiota joukkoa solisteja, joista monet ovat Rattlen pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita. Simon O’Neill on kokenut Waldemarin roolin tulkitsija, jonka tenori ei ehkä aina päässyt kantamaan optimaalisella tavalla, mutta lämpöä ja puhdasta kirkkautta hänen äänestään löytyy sitäkin enemmän.

Eva-Maria Westbroeck lauloi Toven osuuden niin ikään taidokkaasti, ja Peter Hoare puolestaan teki kohtalon ironiaa manaavasta Klaus-narrista oivaltavan muotokuvan. Eikä moitteen sijaa ollut Cristopher Purvesin Talonpojassa, tuossa yön jahdin kauhujen silminnäkijässä.

Silti vaikuttavin illan solisteista oli Karen Cargill, jonka tulkinta Metsäkyyhkysen laulusta oli kaikkea mitä ikinä toivoa saattaa. Tarkkaa, kuulasta ja ilmaisussaan joka hetkessä läpikotaisin laulutekstin traagisissa juonteissa mukana elävää.

Gurreliederin suurimpia oivalluksia on käänteentekevien hetkien kuvaaminen ikään kuin etäältä, kaukaisen kertojan näkökulmasta. Ensimmäisen osan lopussa Metsäkyyhky laulaa Toven kuolemasta sekä Waldemarin musertavasta surusta, ja kolmannen osan yöllisen jahdin taittumisen aamuun Schönberg on säveltänyt melodraamaksi, jonka puhelaulu ennakoi jännittävällä tavalla Pierrot lunairea (1913).

Laulajan uraltaan jo hyvän aikaa sitten eläköitynyt Thomas Quasthoff hurmasi Royal Albert Hallin yleisön tässä pienessä mutta tärkeässä puheroolissaan, jolla on voima kutsua päätöskuoron aamunkoitto taittamaan yön voimaa.

Melkoinen oli tämä Gurrelieder-kokemus. Simon Rattle todella tuntee Schönberginsä, ja illan huippuosaavan muusikkojoukon välityksellä saatiin nauttia huumaavan hieno tulkinta yhdestä 1900-luvun haastavimmasta ja omintakeisimmasta sävellyksestä. Onneksi ilta taltioitiin videolle, joka löytää toivottavasti tiensä julkaistavaksi mahdollisimman pian.

— Jari Kallio

Arnold Schönberg: Gurrelieder

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Eva-Maria Westbroeck (Tove)
Simon O’Neill (Waldemar)
Karen Kargill (Metsäkyyhkynen)
Peter Hoare (Klaus-narri)
Christopher Purves (Talonpoika)
Thomas Quasthoff (Kertoja)

Lontoon sinfoniakuoro
Birminghamin sinfoniakuoro
Orfeó Català

 

Simon Halsey, kuorojen valmennus

 

 

BBC Proms. Prom 46

Royal Albert Hall

Lontoo

 

La 19.8.2017, klo 19.30

arvio: Helvi Leiviskää Kokonaisena

Helvi Leiviskä

Helvi Leiviskä

”Kokonainen” on uusi festivaali Suomen kesässä ja sen tyyssijana on Hämeenlinnan-Janakkalan-Turengin seutu. Hyvä syy käydä Hämeessä ja ajaa mm. Suomen kiemuraisin tie Lammi-Janakkala, kun pyritään Pyhä Laurin keskiaikaiseen kirkkoon Lahden-Mikkelin suunnalta.

Kuten otsake hauskasti kertoo, nainen on festivaalin keskipisteessä lähtien lukuisista osuvista ohjelmaan painetuista Minna Canth– sitaateista. Festivaalin taiteellisessa johdossa vaikuttavat mm. Linda Suolahti ja Mari Viluksela, ja mukana on uusia ’naissäveltäjiä’ kuten Cecilia Damström ja Matilda Seppälä. Vaikka nykyisin ei saa enää sanoa ’naissäveltäjä’ . Kun Helvi Leiviskältä kysyttii, millaista on olla naissäveltäjä, hän vastasi, ettei osannut sanoa, kun ei tiennyt millaista on olla miessäveltäjä.

Kuitenkin lauantaina 19.8. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin ’tapaus’ , nimittäin erityisesti Helvi Leiviskän harvoin soitetut pianotrio 1924 ja pianokvartetto op. 1 1926. Ne ovat siis Leiviskän nuoruuden sävellyksiä, tehty ennen opintomatkaa Wieniin Arthur Willnerille 1928. Mutta niissä molemmissa yhä vieläkin huomion vetää puoleensa ehdottoman yksilöllinen sävelkieli ja muototaju, jotain uniikkia, jota ei voi vain laittaa mihinkään jälkimadetojalaisuuden piikkiin. Sen sijaan yhteys Sibeliukseen on kyllä aivan ilmeinen ja tätä korosti oivalla tavalla teosten väliin sijoitettu Voces intimae, Sibeliuksen viisiosainen d-mollijousikvartetto. Sen soittivat erittäin taiturillisesti, dramaattisesti ja eläytyvästi Kasimir Uusitupa, Anna Husgafvel, Hanna Pakkala ja Anni Kallioniemi. Sibeliuksen jatkuvan kehittelyn idea, hitaasti muuntuvat sointipinnat, eräänlainen lineaarinen kontrapunkti, jossa nuo mestarin rakkaat teemat muuntuvat toiston kautta ’tiladramaturgiaksi’ kuten saksalainen musiikintutkija Lorenz Luyken sanoi, kiehtoi varmasti myös Helviä. Eila Tarasti sanoo tästä teoksesta pian ilmestyvässä laajassa Leiviskä-teoksessaan: ”Mikäli naisten säveltämää musiikkia pidetään luonteeltaan feminiinisen pehmeänä, tämä on kyseisen näkemyksen täydellinen negaatio ankarassa karuudessaan ja ’maskuliinisessa’ energiassaan” (s. 445).

Leiviskän pianotrioa pidettiin erittäin lupaavana, kun se sen kantaesittivät Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström Helsingin Musiikkiopiston julkisessa näytteessä 25.5.1925. Pianotrio ei kuitenkaan kuulu Helvin viralliseen opusluetteloon, joten sen löytämisestä suuri kiitos Titta Karakorvelle, illan pianistille.

Sen sijaan pianokvartetto on op. 1. Eila Tarasti kirjoittaa siitä: ”Yleissävyltään teos on ranskalaisen myöhäisromantiikan, Franckin ja Faurén vaikutuksen alainen. Tekstuuri ei ole raskaan polyfonista, ei edes erityisen lineaarista, vaan läpikuultavaa. Muunnesointuisuus ei ilmene tässä sellaisena hieman monotonisena sointuvärinä kuin monissa muissa Leiviskän varhaiskauden teoksissa. Kokonaiskonseptioltaan teos noudattaa syklisen muodon ideaa, tärkeimmät aiheet palaavat lopussa, jossa ne huipennetaan kohottavaan päätökseen.” Tiedetään muuten , että Helvi soitti erityisen mielellään itse Franckin Preludia, koraalia ja fuugaa. Hänellä oli sangen kookkaat kädet mikä sopi laajoihin sointuihin.

Huomiota kiinnittävät toisen osan doorissävyinen teema, joka sibeliaanisessa kansanlaulunomaisuudessaan on sukua sittemmin Juhan elokuvamusiikin Marjan motiiville. Mutta yllättäen puhkeaa esiin koraali, harrastunnelmainen hymni, joka Pyhän Laurin kirkon atmosfäärissä soi erityisen kauniisti, kuten viulisti Mirka Malmi totesi esittelyssään. Koraali on tässä teoksessa tietenkin uusklassinen tai oikeammin ’nuorklassinen’ elementti käyttääkseni Busonin termiä.

Titta Karakorven ensemble, jossa soittavat lisäksi Mari Viluksela ja Sara Viluksela on tämän teoksen myös levyttänyt. On aivan selvää, että Leiviskä on nyt kokemassa renessanssia.

Karakorven ja muiden soittajien tulkinta oli jo monessa esityksessä varmistunut ja hioutunut ja toi esiin teoksen sisäisen dramaattisen muodon vakuuttavasti. Piano-osuus on ajoittain niin briljantti, että sitä saattoi soittaa kuin konserton tapaan. soittajat tavoittivat erinomaisesti Leiviskän tyylin. Sen sijaan kirkon erittäin kaikuisassa akustiikassa konserttipiano muuntuu helposti humisevaksi. Jousiyhtyeelle sali on erinomainen, stemmat kuulostavat kuin gregoriaaniselta laululta. Varmasti vanha musiikki on myös paikkaan omiaan ja siellä pidetäänkin kuulemma Janakkalan barokkifestivaalia.

—Eero Tarasti