Amfion pro musica classica

Uutuuksien ilta Mikaelissa

Hossein Pishkar

Hossein Pishkar

Mikkelin kaupunginorkesteri tarjoilee uutuuden viehätystä Mikaelissa torstaina 19.10. klo 19. Fonia ja kvartettoja -konsertissa esitellään uusi nouseva kapellimestarikyky ja kuullaan uuden teoksen kantaesitys

Konsertin johtaa nuori iranilainen Hossein Pishkar, jonka kapellimestaritaitoja on kiitellyt mm. kapellimestarilegenda Bernard Haitink. Pishkar palkittiin kaksi viikkoa sitten Saksassa German Conducting Awardsin ensimmäisellä palkinnolla. Mikaelissa päästään siis nauttimaan todellisen nousevan kyvyn osaamisesta. Hossein Pishkar on opiskellut länsimaisen musiikin sävellystä Teheranin yliopistossa ennen siirtymistään Düsseldorfiin orkesterinjohdon opintoihin vuonna 2012. Mikaelin konsertin ohjelmaan Pishkar on valinnut Sibeliuksen Impromptun lisäksi kaksi upeaa jousikvartettoa Verdiltä ja Beethovenilta.

Konsertin solistinumerosta vastaa vankan jazz-taustan omaava saksofonisti-säveltäjä Esa Pietilä. Rohkeana improvisoijana ja musiikillisena visionäärinä tunnettu Pietilä kantaesittää konsertissa oman teoksensa Pulse, Waves & Dialogues. Säveltäjä itse kuvailee teostaan valon ja varjon leikiksi. Saksofoni ja orkesteri kisailevat ja kommunikoivat synnyttäen kappaleeseen aaltomaisen liikkeen. Saksofoni ottaa improvisatorisissa jaksoissaan toisinaan hyvinkin rohkeita vapauksia.

Konsertin esiintyjiä voi tavata Taiteilijavartissa klo 18.30 Mikaelin ravintolassa.

Giuseppe Verdi: Jousikvartetto e-molli, sov. jousiorkesterille
Esa Pietilä: Pulse, Waves & Dialogues, kantaesitys
Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto ”Serioso” f-molli, sov. jousiorkesterille
Jean Sibelius: Impromptu

arvio: Mälkki ja Mahler

Akseli Gallen-Kallela: Gustav Mahler.

Akseli Gallen-Kallela: Gustav Mahler.

Tärkein syy mennä keskiviikkona Filharmonian konserttiin Helsingissä oli tietenkin kuulla, miten Susanna Mälkki johtaa Mahlerin viidennen sinfonian. Kyllä konsertin alkunumerollakin oli oma attraktionsa, nimittäin Helmut Lachenmannin (s. 1983) tuubakonsertto Harmonica tuuballe ja suurelle orkesterille. Muistan viimeksi kuulleeni Lachenmannia Rooman Nuova Consonanza -festivaalissa, jolloin esitettiin hänen toinen jousikvartettonsa (”Reigen seliger Geister”, 1989). Jäi mieleen avantgarde-tekstuurin puitteissa toteutettu äärimmäisen hienostunut sointimaailma. Sittemmin luin Lachenmannin paksua opusta Musik als existentielle Erfahrung (1996, Wiesbaden: Breitkopf & Härtel), jossa on teoria erilaisista klangityypeistä – joka sopi omaan esseeseeni ”Valo musiikissa”. Tuubakonsertto on tavallaan johncagelaista modernismia, sarja ikään kuin toisistaan irrallaan olevia ja aina yllättäviä sointitapahtumia kaikin mahdollisin keinoin, soittotavoin ja yhdistelmin. Tuubaa käsitellään osin musiikkiteatterina, soittaja saa välillä hihkaista irrallisia tavuja, mutta välillä on myös wagneriaanisia melodiakaarroksia ja konserton lopulla jatkuvampaa ja sujuvampaa ikään kuin ’konsertoivaa’ musiikillista diskurssia. Sitä ennen lyömäsoitin tikuttaa tasaista rytmiä, jota vasten piirtyy hassusti tuuban äkillisiä väliintuloja. Mutta teoksella on aina yllättävistä sointitapatumista huolimatta syke. Susanna Mälkki sai juuri sillä teoksen pysymään koossa. Ranskalainen Gérard Buquet (s. 1954) oli virtuoosin roolissaan loistava, hän ymmärsi myös että kömpelö tuuba on aina vähän humoristinen soitin lavalla. Minusta tuntuu, että olen tavannut hänet; hänhän opiskeli myös musiikkitiedettä Strasbourgin yliopistossa.

Itse asiassa Lachenmannissa toteutunut musiikin hajoaminen irrallisiksi tapatumiksi alkoi jo Mahlerin sinfonioissa. Onko niissä ’normaalia’ musiikillista logiikkaa? On olemassa Mahler-puolue, joka kysyy kuten hänen suuri saksalais-kreikkalainen tutkijansa Constantin Floros: Warum Mahlers Musik so Geliebt Ist? (Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?) Heille Mahler on palvonnan kohde, he unohtavat vastapuolen väitteet, että hänen sinfoniansa ovat kapellismestarimusiikkia, jossa kaikki perustuu orkestroinnin efekteihin. Näin kerran Pariisin Mahler-näyttelyssä hänen originaaleja partituureja tupaten täynnä erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia, korjauksia, aksentteja, esitysohjeita.

Toinen puolue vannoo Brucknerin nimeen, jolla symmetriset blokit pitävät musiikkia koossa. Oikeastaan olen ihmetellyt, että Adorno haukkui Sibeliuksen musiikkia epäjohdomukaiseksi ja kuin mielettömäksi puheeksi jossa toisistaan irralliset sanat kuten ”Greta, aura, bensiiniasema” seuraavat toisiaan päättömässä epäjärjestyksessä. Eikö tämä päde paljon enemmän Mahleriin, joka on vaihtelee karaktäärejään aina hämmästyttävästi ja shokeeraaravasti; koskaan ei tiedä mihin tässä oikein päädytään. Ja sitten on tuo orkesterijuttu. Piano-opettajani Wienissä Bruno Seidlhoder kertoi tämän anekdootin: Mitä eroa on Berliozilla ja Mahlerilla? Jos Berliozilta ottaa pois orkesterin, jäljelle jää kehno harmonia. Jos Mahlerilta ottaa pois orkesterin – jäljelle ei jää mitään. Mutta Mahler on jo modernia. Hänen musiikissaan on aina läsnä tietty vieraantuneisuus; hänhän sanoi olevansa ulkopuolinen tshekkiläisenä Itävallassa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Helsingissä hän kävi 1907, mutta tapaamisesta Sibeliuksen kanssa ei tullut mitään. Sen sijaan Gallen-Kallela maalasi hänestä muutamassa tunnissa muotokuvan Hitträskissä, jossa hän istuu pimeässä – takkatulen värit loimuavat hänen otsallaan. Se on paras kuva, mitä Mahlerista on tehty, originaali on kaiketi Mäntän galleriassa.

Väriä täynnä on myös viides sinfonia. Mälkin tulkinta siitä oli kaikkein korkeinta luokkaa mitä ajatella saattaa, samoin orkesterin soitto. Ei tosiaan kannata lähteä etsimään parempaa musiikkielämää muualta kuin Helsingistä. Miten Mälkki sai tästä ongelmallisesta teoksesta ja säveltäjästä aikaan jotain niin mykistävän hienoa kuin mitä liioittelematta nyt kuultiin? Suoraan sanoen hänen johtamanaan Mahler kuulostaa paremmalta kuin mitä se onkaan. Luulen, että salaisuus on Mälkin absoluuttisessa rytmitajussa. Hän sai jättiläissinfonian bisarrin oikukkaan rakenteen, kaikkine viittauksineen kansanmusiikkiin, folkloreen, topiikkoihin ja adagiettoineen, hahmottumaan monumentaalisesti ankaralla rytmillään. Se ei salli hänen hetkeksikään poiketa pikkusievään tunnelmointiin, esimerkiksi jousien melodioissa – mihin toki voisi olla tietty lupakin wieniläisen melankolian ilmauksena. Mutta kuulu adagietto oli hänen käsissään sointipintaa, ja laajin kaarin hengittävää fraseerausta. Näin se kohoaakin ehdottomaan vaikuttavuuteensa. Orkesterin taso on huipussaan, kaikki onnistuu, niin soolot, joita Mahler niin anteliaasti kirjoittaa kaikille soittimille – ja valtavat yhteissoinnit fortissimoissa ja huipennuksissa. Tämä konsertti oli ehdottomasti historiallinen tapahtua Filharmonian aikakirjoissa ja osoitti, että Mälkki kuuluu aikamme kapellimestareista suurimpiin.

— Eero Tarasti

Väinö Raition oopperaharvinaisuuksia Kansallisoopperan Alminsalissa

Maalaus Urho Kähkönen. Kuva Suomen kansallisooppera.

Maalaus Urho Kähkönen. Kuva Suomen kansallisooppera.

Taite ry ja Avanti! yhteistyössä esittävät Eino Leinon librettoihin sävelletyt Väinö Raition oopperaharvinaisuudet Kansallisoopperan Alminsalissa teoksessa Neijonnälkä. Luvassa on fantastista musiikkia ja voimallista näyttämökerrontaa. Ensi-ilta on 29.9.2016.

Neijonnälässä kuullaan Raition oopperat Väinämöisen kosinta ja Lyydian kuningas, jotka kapellimestari Tuomas Hannikainen on nyt sovittanut Kamariorkesteri Avantille. Oopperat saavat rinnalleen Raition muuta näyttämömusiikkia: groteskin musiikin melodraamaan Kruununhaan siirappitehdas sekä oivalliset miniatyyrit näytelmään Asaria. Teoksen ohjaa Johanna Freundlich.

Rooleissa loistavat mm. sopraanot Annami HylkiläAnu Hostikka ja Tanja Kauppinen-Savijoki, mezzosopraano Riikka Rantanen, baritonit Juha Hostikka ja Markus Nieminen sekä tenori Ilkka Hämäläinen. Musiikista vastaa 14-henkinen Avanti!.

Näytelmämusiikkien nuottien pelättiin jo kadonneen, ennen kuin pitkähkön etsinnän jälkeen Tuomas Hannikainen löysi ne Kansalliskirjastosta. Sävellyksiä ei tiettävästi ole kuultu sitten vuosien 1920 ja 1937 ensiesitysten. Asaria esitetään Raition orkestraationa, Kruununhaan siirappitehtaan Hannikainen on orkestroinut säilyneen pianonuotin pohjalta.

– Nyt on mahdollisuus kuulla kokonainen konsertillinen lähestulkoon ennen kuulematonta suomalaista huippumusiikkia 1930-luvulta. Olen aivan valtavan innostunut, harvoin pääsee tällaisen aarrearkun ääreen, keroo kapellimestari ja orkestroija Tuomas Hannikainen.

Kansallisooppera on viime vuosina kutsunut oopperaseurueita esiintymään Alminsaliin, jossa on nähty mm. The Fabulous Bäckström Brothersien, Saaristo-oopperan ja Suomalaisen Kamarioopperan vierailut. Myös Kansallisbaletti kutsuu vuosittain vähintään yhden vierailevan tanssiryhmän Alminsaliin esiintymään.

Gramophone-palkittu Vilde Frang soittaa Brittenin viulukonserton RSO:n solistina

Vilde Frang

Vilde Frang

Norjalainen viulisti Vilde Frang esiintyy Radion sinfoniaorkesterin solistina 4.10. MusiikkitalossaFrang tulkitsee Benjamin Brittenin viulukonserton, jonka levytyksestä hän sai arvostetun Gramophone-palkinnon 2016. Konsertin venezuelalaisen kapellimestarin Rafael Payaren johdolla ohjelmassa on lisäksi Berlioz’n Rooman karnevaali ja Fantastinen sinfonia. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena.

Norjalaisen Vilde Frangin (s.1986) ura lähti nousuun jo 12-vuotiaana, kun kapellimestari Mariss Jansons pyysi häntä esiintymään Oslon filharmonikkojen solistina. Sittemmin Frang on soittanut niin Lontoon kuin Wieninkin filharmonikkojen kanssa. Omaperäisistä tulkinnoistaan ja maanläheisyydestään tunnettu Frang on soittanut mm. Berliinin ja Münchenin filharmonikkojen, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin ja Mahler-kamariorkesterin solistina. Kamarimusiikkia Frang esittää mm. Gidon Kremerin, Martha Argerichin, Truls Mørkin ja Nicolas Altstaedtin kanssa. Hän on esiintynyt mm. Salzburgin musiikkijuhlilla ja Lontoon Proms-festivaalilla. Soolokonsertteja Frang on pitänyt mm. New Yorkin Carnegie Hall’ssa, Lontoon Wigmore Hall’ssa, Wienin Musikvereinissa ja Berliinin filharmoniassa.

Venezuelasta kotoisin oleva Rafael Payare voitti kansainvälisen Nicolai Malko -kapellimestarikilpailun 2012. Samana vuonna hänen mentorinsa Lorin Maazel kutsui oppilaansa kapellimestariksi Castleton-festivaalille Virginiaan, Yhdysvaltoihin. Vuodesta 2014 Payare on toiminut myös pohjoisirlantilaisen Ulsterin orkesterin ylikapellimestarina. Karismaattinen Payare on tämän hetken kysytyimpiä nuoria kapellimestareita. Hän on johtanut mm. Tšekin, Wienin, Münchenin ja Rotterdamin filharmonikoita, Lontoon sinfoniaorkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria ja Chicagon sinfoniaorkesteria. Oopperaa Payare on vieraillut johtamassa mm. Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa.

arvio: Izumi Tateno 80 vuotta

Izumi Tateno.

Izumi Tateno.

Helsingin konservatorion sali Ruoholahdessa täyttyi yleisöstä, joka saapui seuraamaan Izumi Tatenon 80-vuotisjuhlakonserttia sunnuntaina 24.9. klo 15. Aurinkokin tuli vihdoin esiin kuin sen uskomattoman élan vitalin houkuttelemana, joka pianistimestarista säteili. Mutta aihetta oli myös jubileerata 20-vuotiasta La Tempesta -orkesteria, jota johti yksi näitä nuoria kapellimestarilupauksiamme ja jo -tähtiämme Eero Lehtimäki. Orkesteria tarvittiinkin, sillä tällä kertaa Tateno esitti kaksi hänelle kirjoitettua pianokonserttoa: japanilaisen Kochiro Mitsunagan (s. 1966) teoksen Concert Fontaine (nimi viittasi Izumiin, joka tarkoittaa japaniksi lähdettä) sekä argentiinalaisen Pablo Escanden (s. 1971) opuksen Antipodas – Fantasia concertante. Tuntui kuin pianistimme olisi vain entisestään voimistunut eikä keskittyminen vain vasempaan käteen vaikuttanut mitenkään näiden teosten sointikuvaa supistavasti. Päinvastoin Mitsunagan konserton alun kohtalokkaat raskaat basson soinnut, jotka viittasivat ilmeisesti säveltäjän kotikaupungin tuhoisaan maanjäristykseen 2016, soivat täydessä fortissimossa dramaattisen painokkaasti. Sinänsä Mitsunagan teosta tullaan varmasti esittämään; se on soivaa, Raveliin usein viittaavaa tekstuuria, joka lavenee leveäksi jousien cantilenaksi, syvään hengittäväksi melodisuudeksi, ’melokseksi’ kuten sanotaan. Sointikuva saattaa olla hetkittäin tunteelliseen elokuvamusiikkiin assosioiva, mutta samalla siinä on hienostunutta Sinnlichkeitia, eikä mikään viittaa siihen, että tämä olisi erityisesti japanilaisen säveltämää musiikkia. Tateno pystyy toteuttamaan laajoja legatokaaria ja silloittamaan musiikin hyppyjä sävelavaruudessa. Teos sopi taiteilijalle aivan erinomaisesti.

Illan toinen konsertto taas heti paljasti, että ollaan latinalaisessa Amerikassa. Ei voinut olla ajattelematta Ginasteraa, Chavezia tai Villa-Lobosia. Perkussiiviset rytmikuviot huipensivast teoksen, mutta juuri kun sen luuli päättyneeksi, se jatkuikin ja siirtyi tango-sitaatteihin. Niitä ei oikeastaan olisi lainkaan tarvittu, sillä teos oli jo tehnyt vaikutuksensa absoluuttisilla elementeillään. Tatenon tulkinta teoksesta oli intensiivinen loppuun saakka. Hän on kuin kotonaan myös tässä maanosassa, onhan hän mm. levyttänyt brasilialaisen Ernesto Nazarethin tangoja, jotka eivät ole mitään helppoja kappaleita, eivätkä missään tapauksessa kuin huononnettua Albenizia, kuten Tawaststjerna (vanhempi) niitä kerran luonnehti.

Mitä kaikkea tuleekaan muistoina mieleen, kun Tateno astuu lavalla. Pitkä ura Suomessa ja suomalaisen musiikin hyväksi; mutta kotimaan kutsu on vahva ja näin Izumi on nyt palannut synnyinseuduilleen ja asuu enimmäkseen Tokiossa. Ilman häntä suomalainen pianismi olisi kyllä ollut paljon köyhempi. Ei kenelläkään ollut tässä maassa sellaista tekniikkaa kun hänellä, kun hän tuli tänne 1960-luvulla.

La Tempesta orkesterin konserttimestari on puolestaan Izumin poika Janne Tateno ja orkesteri onkin kaiketi voimakkaan japanilaishenkinen ja japanilaisten yritysten ja privaattien henkilöiden sponsoroima. Se soi erittäin täyteläisesti Ottorino Respighin Antiche danze ed arie per liuto sarjassa nro 3. Johtajana nuori Eero Lehtimäki karttoi kaikkea turhaa elehtimistä, hän keskittyi olennaiseen kuten joku Richard Strauss. Mutta tarvittaessa hän oli myös napakan rytminen, kuten Pehr Henrik Nordgerinin Pelimannisarjassa, joka huipentui hyvin bartókmaiseen tanssihurmioon.

Harvasta konsertista poistui niin hyvällä mielellä kuin tästä kaksinkertaisesta juhlahetkestä. Tateno on esimerkki sammumattomasta energiasta ja uskosta taiteeseen – ja hänen tapauksessaan myös pianismiin. Hiljattain olimme juhlineet hänen 77-vuotispäiväänsä, mikä on japanilaisessa kulttuurissa kuulemma jotain aivan erityistä. Mutta tuntui kuin hän siitä olisi vain kasvanut ja noussut uusille tasoille ja korkeampiin sfääreihin. Mitä saammekaan kuulla kun hän täyttää 90 vuotta!

— Eero Tarasti

Izumi Tateno 80 vuotta
Helsingin konservatorio
Sunnuntai 24.9. klo 15