Kolumbialais-syntyinen sellisti, säveltäjä ja musiikkitieteilijä Sergio Castrillo on tullut jo vuosia tutuksi Helsingin avantgarde-piireissä hänen perustettuaan improvisointi-ensemblen. Se esittää eri kokoonpanoin uutta musiikkia, joka on kaksin verroin uutta, sillä vaikka esitykset vaikuttavat ikään kuin ’sävelletyiltä’, ne syntyvät siinä silmänräpäyksessä. Ne elävät musiikin nyt-hetkessä, mutta assosioivat paikoitellen aiempiin tyyleihin ja radikaaleilla kokeiluillaan jopa jonkinlaiseen esi-musiikilliseen tilaan aikojen alussa. Castrillon ryhmä on esiintynyt myös HYMSin kuoron kanssa, mikä on ollut aivan oma lukunsa.

Tämäniltainen (6.4.) konsertti oli osoitteessa Ruoholahdenranta 3a eli taidegalleriassa, jonka korkeat ja kaikuisat seinät moninkertaistivat 8-jäsenisen ryhmän sointia. Samalla seinillä nähtävät modernistiset maalaukset tarjoutuivat kuin suoraan kuultavan musiikin ekfrasikseksi.

Ilta oli jaettu kolmeen osastoon. Ensimmäinen esitys sisälsi eräänlaisen kelttiläisen harpun (Natalia Castrillon), sellon (Elisa Wistuba Lorca), bassoklarinetin (Kaisa Mäenpää) ja kontrabasson (Grisell McDonel). Yhtyeen ni mi on Improvisatrice. Teokseen johdattelivat glissandot kontrabassolla, mutta niistä ei tullut mitään maneeria. Musiikki oli mietteliästä, pehmeää, melankolista, siinä käytettiin erilaisia tekniikkoja, sooloja, mutta yhteissoinnissa ei ollut jyrkkiä kontrasteja. Tämä oli kuin musiikillista ’cogito ergo sum’ pohdintaa, tai ehkä pitäisi sanoa: sono, ergo sum. Soittimien eri rekisterit sulautuivat harmonisesti yhteen. Harpusta syntyi kellomaisia efektejä ja bassoklarinetista kohosi esiin syvä bassolinja huippukohdassa.

Toisessa improvisaatiossa oli lavalla oboe (Saku Mattila) ja sello (Sergio Castrillon). Musiikki koostui kuin erilaisista lausumista, oboe soitti mielellään ylärekisterissä, jossa ääni sai särkyä harkitusti, yleissävy oli nyt lähinnä agitato. Oboella oli ekspressiivisiä muistumia jostain, ja hän kokeili eri soittotapoja. Hengitys, jopa huohotus, kuului kuvaan. Sello taas oli monikerroksinen, alarekisterin ostinaton ylle kohosi poimittuja pizzicato-ääniä. Oboe soitti kuin pastoriaalisia kaikuja ja sellosoolo oli kuin konserton kadenssi. Ylimenot kaiki saumattomia, että teos tuntui melkein ennaltasävelletyltä. Tämä oli kuin musiikkia beyond cultures. Fortissimosta siirryttiin äkkiä pianissimoon. Oboen linja oli läpitunkeva sonoriteetti,kun taas sello tuotti glissandoja hankaamalla, ääniä, joiden alkuperä jäi kuin salatuksi. Soittajien ilmeet olivat olennainen osa esitystä.

Illan viimeisessä osastossa oli mukana Korvat auki -yhdistys. Se toikin mieleen muistoja: järjestin Jyväskylässä vuonna 1982 symposiumin Kohti uutta esteettistä kulttuuria ja siinä vieraili silloinen Korvat auki eli Esapekka Salonen, Magnus Lindberg ja Anssi Karttunen. Nyt lavalle tuli uusia soittajia nimeltä Korvat Auki Ensemble. Joukossa oli bassokitara (Sebastian Dumitrescu), säkkipilli eli skottilainen smallpipe (Lauri Supponen), fagotti (Niilo Tarnanen) ja kontrabasso (Grisell Mcdonel). Alku kuulosti kuin arkaaiselta pohjoismaiselta torvelta à la Götterdämmerung. Musiikki muuttui spatiaaliseksi eli eri puolilta salia kuului ääniä eri soittimista. Tämä oli kuin muinaista pre-musiikkia. Oli rytmistä ostinatoa, soittimien käyttöä lyömäsoittimina, mutta äkkiä musiikki sai käänteen lyyriseen ylärekisteriin. Eri jaksoilla oli selviä eri karaktäärejä.

Ylimääräisessä kaikki soittajat palasivat lavalle, siis kahdeksan soittajan tutti. Nyt musiikki tuntui todella syntyvän kuin kunkin soittajan silloisesta mielialasta, mutta nämä erinomaiset muusikot kyllä kuuntelivat toisiaan. Myös laulua esiintyi ja huokauksia. Onko tällainen musiikki kieltä? Jos on niin on se kyllä très ineffable, eli sangen sanoin kuvaamatonta. Mutta kuin sopimuksesta soitto muuttui lineaariseksi, ja sitten soittajat poistuivat lavalta yksi toisensa perään kuin Haydnin Jäähyväissinfoniassa ikään.

Castrillon yhtye saavutti innokkaan vastaanoton. Jokainen tunsi osallistuneensa jännittävään avantgarde-tapahtumaan. Tuskin maltamme odottaa seuraavaa kertaa, joka on kuulema 3.6.

– Eero Tarasti

Nuori Markku Pöyhönen laitimmaisena oikealla.

Helsingin yliopiston musiikkiseuran pianopiirin kevään aloitti FT, pianotaiteilija Markku Pöyhösen luentokonsertti keskiviikkona 4.4. aiheena väitöskirjansa (2011) ”Muusikon tietämisen tavat.  Moniälykkyys, hiljainen tieto ja musiikin esittämisen taito korkeakoulun instrumenttituntien näkökulmasta”. Mutta tilaisuuden avasi hänen soittonsa ja mikä sen parempaa, että tutkija hallitsee alaansa myös käytännössä. Pöyhönen soitti hienostuneella kosketuksella ja pianistisella valmiudella sikermän Brahmsin balladeja, joita oikeastaan kuulee suhteellisen harvoin. Ne ovat tyyliltään ja tekstuuriltaan siinä määrin arvoituksellisia, että luulisi niitä vanhan Brahmsin tuotteiksi. Mutta ei: ne on sävelletty aivan nuorella iällä.

Pöyhönen hallitsee pianon soinnin eri ulottuvuudet vakuuttavasti ja hän onnistui luomaan yllättävän moderneilta kuulostavia sointikenttiä eli ’klangia’. Soitosta oli luontevaa siirtyä puheeseen. Pöyhösen ansiokkaan väitöskirjan taustana on se, että hän on joutunut virassaan Jyväskylässä, Keski-Suomen konservatorossa mm. lehtorina ja rehtorina vv. 1996-1998 ja sittemmin ammattikorkeakoulun johtoportaassa laatimaan opetussuunnitelmia ja paneutumaan instrumenttien opetuksen pedagogiaan. Mutta varsinainen tausta on tietenkin pianistin.

Jotkut muistanevat, kuinka hän herätti huomiota jo varhain voitettuaan Ilmari Hannikainen pianokilpailun ja pian sen jälkeen Sibelius-Akatemian sisäisen Helmi Vesa -kilpailun. Mm. Erik Tawaststjerna ja Seppo Heikinheimo olivat hänestä sangen innoissaan. Pöyhösen pianismin perustana olivat tunnit legendaarisella Lea Isotalolla, joka oli aikanaan Suomen johtavia pianopedagogeja, vaikka asuikin Jyväskylässä kaukana Helsingin keskuksesta. Sittemmin Pöyhönen osallistui lukuisille pianokursseille, mm. Jan Hoffmanilla ja erityisesti tshekkiläisellä Stanislav Knorilla. Häntä Pöyhönen pitää tärkeimpänä uransa vaikuttajahahmona; hän mm. kantaesitti tämän pianokonserton Suomessa Onni Kelon johdolla Mikkelissä ja Tshekinmaassa. Pianodiplomin Pöyhönen suoritti Matti Raekalliolla, mutta oli myös ollut vuoden Timo Mikkilällä. Musiikkitiedettä hän opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta koki olevansa identiteetiltän niin keskisuomalainen, että palasi kotikaupunkiinsa Jyväskylään. Ei se mitään, sehän on sangen eurooppalaista regionalismia.

Pöyhösen väitöskirja perustuu myös musiikkikasvatuksen filosofiaan ja tiedon käsitteeseen. Tieto on hänelle ihmisen tapa jäsentää maalmaa. Oppitunnit ovat tiedon hankinnan välineitä, eivät päämäärä sinänsä. Taito vaatii keskittymistä. Motorisen automatiikan opettelu sinänsä instrumenttiopetuksessa on kyseenalaista. Muistan kuitenkin miten pariisilainen opettajani Jacques Février neuvoi toistamaan samaa kuviota sata kertaa ja vaikka lukemaan samalla sanomalehteä.

Mutta seuraavaksi onkin sitten kysyttävä, mitä on itse musiikki? Musiikki etenee ajassa. Musiikkia pitää soitossa ennakoida, ei ole varaa pysähtyä, musiikissa tapahtuu useita prosesseja samanaikaisesti. Kun kysyin, mitä mieltä Pöyhänen oli metronomista, hän kertoi käyttäneensä sitä yhdessä Ligetin etydissä, jossa vasen ja oikea käsi soittavat eri tempoissa. Yleensä se tulkitaan polyrytmiikkana, mutta Pöyhönen sanoi käyttäneensä kahta metrnomia yhtaikaa ja siirtyneensä sitten niiden välillä salamannopeasti.

Olennaista on kuitenkin mielikuva, miltä musiikin pitää kuulostaa. Korvakuulolta soitto on tietysti mahdollista ts. on kuullut jonkun toisen soittavan. Mutta soivaan todellisuuteen vaikuttaa koko aiempi musiikillinen miljöö, jossa on elänyt, se on varastoitunut muitiin. Lisäksi soittaminen on kehollista ja ja perustuu kehon hallintaan. Edelleen musiikki tapattuu tilassa, sillä on suunta, se on spatiaalista. Joillekin on tärkeää visuaalinen hahmo esim. koskettimilla. Jotkut taas soittavat katsomatta käsiään. Musiikki on lähellä kieltä ja puheen artikulaatiota. Fraseeraus ja tyylitaju ja muuttuvien karaktäärien esiintuominen on olenaista ja se vaatii mielikuvitusta.

Pöyhönen nojautui Howard Gardnerin ns. moniälykkyys-teoriaan, jossa erotetaan lukuisia ihmisen älykkyyden osa-alueita, jotka aktivoituvat musiikissa.Tällaisia ovat kehollis-esteettinen, kielellinen, loogismatemaattinen, spatiaalinen, inter- ja intrapersonaalinen, naturalistinen, ja eksistentiaalinen älykkyys. Gardnerin teoria lähestyy kuitenkin älykkyyttä niin, että musiikin avulla selvitetään sen toimintaa, eikä niinkään että päämääränä on itse musiikki – mutta näinhän on ensimmäkseen ns. kognitiivisessa tutkimuksessa. Musiikki palvelee suurenmoisesti aivotutkimusta, mutta mutta mitä se antaa itse musiikin mysteerin selvittämiselle on toinen asia. Muuan aspekti, joka Gardnerilta puuttuu tai jää vaille painotusta, on se että musiikki on kommunikaatiota. Pöyhönen viittaa kyllä semotiikkaankin, mutta lähinnä Peircen teoriaa. Aivan triviaali käytäntö osoittaa, että jos soittaja harjoittelee jotain yksinään hän lopulta oppii vaikeitakin teoksia hienosti.Mutta kun paikalle tulee yksikin kuulija, ts. musiikki muuttuu kommunikaatioksi, tilanne vaihtuu ja kaikki saattaa mennä vikaan. Murray Perrahia sanoi, että silloin alkaa käyttää jopa aivan eri lihaksia kuin yksin soittaessa. Tunnettu on kirjailija Marcel Proustin teoria siitä, miten soittaja lavalle siirtyessään astuu kun toiseen kehoon, joka on intentionaalinen eikä se ole enää sama kuin fyysinen keho. Charles Rosen sanoi, ettei soittaja yleensä koskaan yski tai aivasta lavalla, ja se johtuu ilmiöstä nimeltä stage fright eli ramppikuume… mutta lievemmäässä tapauksessa myös em. proustilaisesta intentionaalisesta kehosta. Lisäksi Gardnerin malli jättää sivuun sen, että soittaminen on prosessi, jossa kaikki moniälykkyyden dimensiot ovat yhtaikaa toiminnassa ja siksi sitä on niin vaikeaa mallintaa.

Lopulta Pöyhönen käsitteli muusikin ns. hiljaista tieota eli tacit knowledgea. Tiedämme ja teemme asioita ilman, että kykenemme selittämään niitä. Hiljainen tieto voi olla julkista, se voi olla sokeaa, salattua, kätkettyä ts. kukaan ei sitä huomaa. Sokeassa tiedossa opettaja ei oivalla, mitä oppilas omaksuu häneltä ja oppi häneltä matkimisen kautta. Siksi opettaja usein hämmästyy, kun oppilas tekee jotain aivan eri tavalla kuin opetettiin ja kuin hän tarkoitti. Oppilaalla on siis tuo kuuluisa Humboldtin propagoima Lernfreiheit, oppimisen vapaus, kaiken uhallakin.

— Eero Tarasti

Helsingin yliopiston musiikkiseuran eli HYMSin pianopiiri jatkuu keskiviikkoisin. Seuraava konsertti on 11.4. klo 18 Topelian (Unioninkatu 38) salissa C120; vuorossa on pianotaiteilija Rauno Jussila. Tilaisuus on kaikille avoin. Tarkempi ohjelma HYMSin kotisivulla:  https://blogs.helsinki.fi/musiikkiseura/category/toiminta/

18.4. pianotaiteilija Marko Mustonen Kajaanista esiintyy aiheenaan Musiikkia Pariisin salongeista romantiikan kaudelta.

.