Rauno Jussila
Miten hyvin visuaalinen ja musiikillinen sopivat yhteen ja tukevat toisiaan, sen osoitti Rauno Jussilan pianoilta Helsingin yliopiston Topeliassa 11.4. Kyseessä oli HYMSin pianopiirin kevään toinen konsertti. Rauno Jussila muistetaan Timo Mikkilän virtoosisena oppilaana, jolla oli kärppämäisen notkea tekniikka, kuten eräs kollega sanoi. Opintojaan hän jatkoi mm. Münchenissä. Sitten hän on toiminut pianopedagogina Päijät-Hämeen konservatoriossa, mutta pitäen jatkuvasti yllä solistikarriääriään. Viime aikoina tunnetuiksi ovat tulleet hänen Valamossa soittamansa konsertit, ohjelmassa mm. Musorgskin Näyttelykuvat. Sitä paitsi hän opetti pianonsoittoa Helsingin yliopiston musiikkitieteessä jo vuosina 1973–1978. Mm. säveltäjä Harri Vuori oli tuolloin hänen oppilaansa, ja myöhemmin Terhi Jääskeläinen (Dostal).
Lisäksi Jussila on taidemaalari; hän oli tuonut näytteille seitsemän ikonimaalaustaan, joiden innoituksena olivat olleet Einojuhani Rautavaaran Ikonit. Jussilan lähteenä olivat olleet ne alkuperäiset Insel Verlagin pienen ikoni-kirjasen kuvat, joista Rautavaara teoksensa laati New Yorkissa Vincent Persichettin oppilaana.
Illan lämmittelynumerona oli Beethovenin Kuutamosonaatti. Kolmannen osan vaikeat kuviot tässä Sturm und Drangia tihkuvassa osassa soljuivat säkenöivästi. Lisztin Sposalizio on innoitukseltaan visuaalinen lähtökohtana Raphaelin maalaus neitsyt Marian Kihlauksesta. Liszthän liittyi vanhoilla päivillä fransiskaanien ulkojäseneksi.
Sibeliuksen Kyllikkiä pidetään mestarin vaativimpana pianokappaleena, itse asiassa hänen pääklaveeriteoksenaan. Kun se sisältyi esimerkkinä väitöskirjaani Myytti ja musiikki muistan, kun Erik Tawaststjerna soitti flyygelillään Katajanokalla sen alkutahtien enharmonisia arpeggiosointuja ja huudahti: Tämä on ’das Mythische’!
Jussila oli laatinut teokselle hyvin seikkaperäisen ja uskottavan hermeneuttisen ohjelman. Sellaisten tekeminen on aitoa romantiikan musiikkikulttuuria. Ensi osan allegro on teknisesti teoksen vaikein, mutta Jussila suoriutui siitä erinomaisesti. Toinen osa kuvaa Kyllikkiä yksin kotonaan Lemminkäisen jo lähdettyä uusille retkille. Topeliuksen näytelmässä Kypron prinsessahan Kyllikki onkin oikeastaan Välimereltä ryöstetty prinsessa Chryseis, joka kaipaa kotimaahansa, samalla kun hänen anoppinsa Helka laulaa kalevalaista jauhinlalua. Pacius keksi sen jo säveltää. Mutta Sibeliuksen tulkinta ei ole niin finnougrinen. Läpitunkevat, leikkaavat trillit saattavat hyvinkin kuvata märkähattu karjapaimenta ja tämän ampumia nuolia. Viimeinen osa on lyyrinen, scherzomainen ja päättää teoksen lepattavin kuvioin vailla mitään dramaattista loppuhuipennusta – minkä oikeuttaa Jussilan mukaan se, että itse Kalevalan tarinakin jää ikään kuin kesken. Sibelius itse ei koskaan hyväksynyt kovin detaljikkaita wagneriaanisia ohjelmia, mutta soittajalle ne ovat tärkeitä teoksen tunnelmasisällön haltuunotossa ja välittämisessä.
Illan pääpaino oli tietenkin Rautavaaran Ikoneissa. Säveltäjä itse pyysi muissa yhteyksissä soittamaan ensi osan toistuvat soinnut ehdottomasti riittävän hitaasti. Kaikessa on tietty bysanttilainen raskaus. Mutta on myös keveämpiä figurointeja kuten Kristuksen katse. Kaikkiaan teos on sangen synesteettinen. Jussila kuuntelikin vertikaalista elementtiä, päällekkäisiä kolmisointuja, hartaasti. Arkkienkeli Mikaelin teema tuli esiin painokkaasti huipentaen koko sarjan.
— Eero Tarasti
