Amfion pro musica classica

CD-arvio: Lakeuden kaikuja

Somero2018

Toivo Kuula: Complete Piano Music. Jouni Somero, piano.
FCRCD-9758 (2 CD, 2018)

Pianosävellykset eivät olleet mikään erityisen tärkeä osa Toivo Kuulan tuotantoa. Kai Maasalo ei teoksessaan Suomalaisia sävellyksiä II käsittele niitä lainkaan erikseen. Kappaleessa Yksin- ja kuorolaulut Maasalo esittää moitteen Kuulan pianonkäsittelystä: ”…lauluääni yhtyy Kuulalla orkesteriväreihin monessa tapauksessa sopusointuisesti ja luontevasti – paremmin kuin yksioikoisesti käsiteltyyn pianoon.”

On totta, että Musiikkiopistossa viulu oli Kuulan soittimena. Hän kuitenkin jo varhaisemmasta nuoruudestaan asti viihtyi pianon ääressä ja käytti sitä säveltäessäänkin. Sellainen on melko yleistä. Hienoa orkesterisäveltäjää Gustav Mahleriakin varten täytyi hilata flyygeli pieneen sävellysmökkiin Steinbachissa Atterseen rannalla.

Toivo Kuula pystyi jokapapauksessa säestämään omia laulujaan ja ainoastaan pianotriossa luovutti osuuden ammattipianistille. Hän olisi halutessaan pystynyt kirjoittamaan pianolle minkälaisia hyvin käteen sopivia kiemuroita tahansa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Säilynyttä tuotantoa siivittävät voittopuolisesti kansalliset sävyt. Kiinnostus impressionismiin ilmenee sointujan etsimisessä, ei kiemuroitten laadinnassa.

Kuulan kansallissävyjen pohjalla on usein maakunnallinen pohjaväritys, pohjalainen uho. Se on myöskin pohjalaisen Jouni Someron tulkintojen valttina. Allekirjoittaneen pitäisi kai sitten oman pohjalaisen perimän siivittämänä uhota arviointeja jonnekin positiivisen ja negatiivisen välimaastoon. Toisaalta kun isälinja näkyy siirtyvän vähintäänkin puoli vuosituhatta sitten jonnekin eteläisen Puolan tienoille, lienee viisainta pysytellä kiltisti asialinjalla.

Sata vuotta sitten pidettiin Toivo Kuulaa lupaavimpana säveltäjänä Sibeliuksen jälkeen. Hänen Satukuvansa olivat aikansa ikivihreitä, samoin monet laulut. Hänen jälkeensä tuli sitten muita ”lupauksia” kuten vaikkapa Selim Palmgren ja Aarre Merikanto, kullekin makunsa mukaan. Hyvin tyypillinen on Kuulan 1912 säveltämä Elegia. Kaiken elegisyyden keskellä on siinä mahtava nousukohta ja Someron Steinway D näyttää voimansa. Myöskin sarjan päättävässä Tranquillamento-sävellyksessä on omat nousunsa. Kai oli osoitus säveltäjän temperamentista, ettei elegisyyteen vaivuttu koko kappaleen ajaksi.

Erityinen huomio kiintyy Häämarssiin, jota paljon soitetaan häissä otaksuttavasti hiukan lyhyempänä versiona. Eihän kukaan laahusta lähes kuutta minuuttia kirkon ovelta alttarille. Kyseessä ei ole mikään riemukas sävellys. Sekä Someron tulkinta että orkesteriversion tempo ovat yllättävän hitaita. Kuulan elämäkerran kirjoittaja lienee oikeassa kun hän arvelee Kuulan marssia säveltäessään ajatelleen omaa epäonnistunutta ensimmäistä avioliittoaan. Kyseessähän oli ns. pakkoavioliitto ja syntynyt lapsikin kuoli muutaman kuukauden ikäisenä.

Lampaanpolska on myös yksi Kuulan tunnetuimmista sävellyksistä. Someron kesto on 4´ 57”, mikä mahdollistaa hiukan pidättyvämmän otteen nopeammissakin jaksoissa. Henkilökohtaisesti pitdän enemmän Rolf Bergrothin lähes kuudenkymmenen vuoden takaista levytystä ajassa 3´ 19” kuitenkin parempana. Siinä on jotenkin musikanttisempi ote.

Somero on ottanut levytykseensä mukaan myöskin kuusi aikaisemmin taltioimatonta teosta. Erityisen vaikuttava on hänen Kuulan hengessä täydentämänsä Vanha syyslaulu. Ajatusta voisi kehitellä eteenpäin. Mistä löytyisi Suomen Leopold Godowsky, joka Kuulan hienoimpien laulujen kohdalla saisi unohtamaan Kai Maasalon puheet Toivo Timoteus Kuulan ”yksioikoisesta” pianonkäsittelystä ja toisi sormien ulottuville äänihuulten herkkyyden ja soittamisen ilon.

— Petri Sariola

NAANTALIN MUSIIKKIJUHLIEN JA SAARISTOMEREN SUOJELURAHASTON YHTEISTYÖ JATKUU

Jaakko Ruolan Saaristomeren panoraama Naantalin Musiikkijuhlilla. Kuvassa Björkö.

Jaakko Ruolan Saaristomeren panoraama Naantalin Musiikkijuhlilla. Kuvassa Björkö. [Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä]

5.-16.6. pidettävät Naantalin Musiikkijuhlat haluaa tänäkin vuonna kiinnittää huomiota Saaristomeremme tilanteeseen. Jatkamme yhteistyötä Saaristomeren Suojelurahaston kanssa sekä esitämme Jaakko Ruolan ainutlaatuisen Saaristomeren panoraaman, jossa kerrotaan kuvilla, sanoilla ja musiikilla Saaristomeren muutoksista.

Jaakko Ruolan Saaristomeren panoraama – meremme tuleville sukupolville -kuvaesitelmä pidetään Kristoffer-salissa lauantaina 16.6. kello 16. Esitys sisältää Jaakko Ruolan komeat panoraamakuvat, napakan tekstin ja sävähdyttävän musiikin. Esitelmän tarkoituksena on herättää tunteita ja saada miettimään, mitä joka ikinen meistä voi tehdä puhtaan Saaristomeren tulevaisuuden hyväksi. Jaakko Ruolan kuvista tehdään lisäksi säänkestävä ulkoilmanäyttely Naantalin kaupungintalon edustalle 25.5.-18.6.2018 väliseksi ajaksi.

– Saaristomeri on maailman mitassa ainutlaatuinen luonnonmuodostuma: saarien meri, jonka historia ja luonnon kirjo hakevat vertaansa. Ihminen on vaikuttanut voimakkaasti saaristoon siitä lähtien, kun saaret jääkauden jälkeen alkoivat maankohoamisen seurauksena nousta merestä. Vähitellen ihmisen vaikutus muutti luonnettaan. Kasvavien kaupunkien jätevedet, teollisuuden päästöt ja maatalouden ravinnehuuhtoumat ulottivat vaikutuksensa vesiluontoon. Osa suurista päästölähteistä on saatu kuriin, mutta ongelma ei ole väistynyt. Toiminnan aika on nyt, valokuvaaja Jaakko Ruola muistuttaa.

– Naantalin Musiikkijuhlille Saaristomeri on kuin toinen koti. Esimerkiksi Kökar, Utö, Örö ja tänä vuonna Seili ovat upeita konserttimatkakohteitamme. Päättäjäiskonserttimme lauantaina 16.6. klo 19 Naantalin kirkossa on nimeltään In honorem maris eli meren kunniaksi. Konsertin alussa kuultavan Saaristomeripuheenvuoron pitää tänä vuonna Turun yliopiston rehtori Kalervo Väänänen, toimitusjohtaja Tiina Tunturi kertoo.

– Musiikkijuhlakävijät voivat osallistua Saaristomeren Suojelurahaston keräykseen ostamalla erityisen Saaristomerilipun, josta 3 €/lippu menee Saaristomeren suojeluun. Kerätyt varat käytetään Saaristomeren tilan parantamiseen tähtääviin, tarkoin kohdennettuihin konkreettisiin toimenpiteisiin, joilla vähennetään ravinnekuormitusta, lisätään vesiensuojelun neuvontatyötä ja ympäristötietoisuutta sekä vaikutetaan päätöksentekoon. Tähän mennessä Saaristomeren Suojelurahasto on rahoittanut lähes 50 hanketta, kertoo toiminnanjohtaja Tove Holm.

 

Leila Josefowicz soittaa Zimmermannin viulukonserton RSO:n kevätkauden päätöskonsertissa

Leila Josefowicz

Leila Josefowicz

Radion sinfoniaorkesterin konserttikausi 2017–2018 päättyy Musiikkitalossa perjantaina 25.5. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla päätöskonsertissa kuullaan ennakkotiedoista poiketen Mendelssohnin Kesäyön uni -sarjan sijaan Joonas Kokkosen Interludeja oopperasta Viimeiset kiusaukset. Lisäksi ohjelmassa on Schumannin sinfonia nro 1, lisänimeltään ”Kevät” sekä Bernd Alois Zimmermannin viulukonsertto, jonka solistina esiintyy Leila Josefowicz.

Myöhäisillan kamarimusiikissa RSO:n tuore soolosellisti Tomas Nuñez-Garcés tulkitsee Bachin soolosellosarjan nro 2. Ennen konserttia ylikapellimestari Hannu Lintu ja toimittaja Outi Paananen tekevät katsauksen tulevaan konserttikauteen Musiikkitalon päälämpiössä.

Bernd Alois Zimmermannin syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta. Juhlan kunniaksi RSO on esittänyt säveltäjän tuotannosta mm. orkesteriteokset Photoptosis ja Stille und Umkehr. Teemaa jatketaan myös tulevalla syyskaudella, jolloin ohjelmassa on mm. vokaalisinfonia oopperasta Die Soldaten. 25.5. kuultava viulukonsertto myös levytetään.

Kanadalaissyntyinen mutta Yhdysvalloissa varttunut Josefowicz on tullut tunnetuksi omaleimaisena, itsenäisen tien raivanneena viulutaiteilijana. Loistokas kansainvälinen ura alkoi 1990-luvulla, jolloin hän häikäisi kuulijat klassis-romanttisen ohjelmiston tulkitsijana. Hän kuitenkin hylkäsi perinteisen tähtimuusikon uran ja on kääntynyt yhä vahvemmin uuden musiikin esittäjäksi. Josefowicz esiintyy nykyisin laajalti eri puolilla maailmaa. Viime kausina hän on vieraillut mm. Berliinin filharmonikkojen, Zürichin Tonhalle-orkesterin, Tokion Metropolitan-orkesterin sekä Chicagon, San Franciscon ja Minnesotan orkesterien solistina.

Arvio: BRSO:n ja Jansonsin vierailukonsertissa oli aihetta riemuun

Frank-Peter Zimmermann, BRSO ja Mariss Jansons Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton parissa Musiikkitalossa maanantaina. Kuva © Jari Kallio

Frank-Peter Zimmermann, BRSO ja Mariss Jansons Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton parissa Musiikkitalossa maanantaina. Kuva © Jari Kallio

Kesäksi kääntyneenä toukokuisena maanantaina Musiikkitalo oli saanut vieraakseen Baijerin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarinsa Mariss Jansonsin kanssa osana Juhlaviikkojen orkesterivierailujen sarjaa.

BRSO:n ja Jansonsin yhteistyö on jatkunut jo viisitoista vuotta, mitä ilmeisimmin molemminpuolisesti varsin palkitsevana. Ensi kaudella 70-vuotisjuhlaansa viettävä BRSO lukeutuu orkesterien ehdottomaan huippuun, kun taas latvialaissyntyinen, 75-vuotias Jansons on urallaan kohonnut asemaan, jossa hänen osaamistaan arvostavat suuresti niin   muusikot ja yleisö kuin kriitikotkin.

Ehkäpä ainoa särö Jansonsin julkisuuskuvaan syntyi viime marraskuussa The Telegraphissa julkaistussa haastattelussa, jonka otsikoksi oli nostettu Jansonsin kommentti, jonka mukaan naiskapellimestarit eivät ole hänen alaansa (”Women on the podium are not my cup of tea”).

Julkaistussa haastattelussa kommentin kontekstualisointi jäi kuitenkin vähäiseksi, mikä otsikkoon noston ohella haiskahti vahvasti klikkikalastelulta. BRSO julkaisikin haastattelun ilmestymistä seuraavana päivänä Jansonsin tiedotteen, jossa hän ilmaisi varauksettoman tukensa kaikille kapellimestarina toimiville ja uraa tavoitteleville naisille korostaen tarkoitteneensa kommentillaan ainoastaan sitä, että hän itse oman rautaesiripuntakaisen taustansa ja ikäpolvensa kautta on kasvanut ammatin korostetusti maskuliinisen kontekstin aikakautena, ja muutos on hänen perspektiivistään vaatinut totuttelua.

Jansons myös myönsi, että hänen olisi jo asemansa kannalta pitänyt harkita tarkemmin sanojaan, niiden sisältöä, vaikutusta ja ylipäätään tarpeellisuutta. Haastattelussa esitetyn kommentin harkitsemattomuus on tietenkin kiistaton, mutta osavastuunsa lienee myös haastattelun toimitustyöllä, jonka ansiosta kommentti sai omanlaisensa värityksen. Jossain määrin kitkerä maku kokonaisuudesta jäi, mutta suhteutettakoon se taustaansa.

Joka tapauksessa Musiikkitalossa saatiin nauttia pitkään yhteistyöhön ja syvään keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen perustuvasta orkesterin ja ylikapellimestarin vaikuttavaa yhteistyöstä.

BRSO ja Jansons pelaavat hienosti yhteen viidentoista vuoden kokemuksella. Kuva © J. Kallio

BRSO ja Jansons pelaavat hienosti yhteen viidentoista vuoden kokemuksella. Kuva © J. Kallio

Illan ensimmäinen musiikillinen seikkailu oli Gioachino Rossinin Wilhelm Tell –alkusoitto (1829). Tämä neljästä osasta muodostuva, hitaiden ja nopeiden elementtien vaihtelulle rakentuva likipastoraalinen alkusoitto on, mielenkiintoista kyllä, melko lailla harvinainen näky orkesterien ohjelmistossa, ainakin meillä. Itselleni tämä oli ensimmäinen konserttikohtaaminen tämän levyiltä niin tutun teoksen parissa.

Aamutunnelmia peilaava avaus kontrabassojen säestämille viidelle soolosellolle tarjosi mahdollisuuden nauttia BRSO:n matalien jousten rikkaasta soinnista. Myrskytunnelmat taasen kutsuivat koko orkesterin mainioihin sointikuohuihin, jotka liudentuivat kauniiseen englannintorvisooloon, jonka pohjana toimii sveitsiläinen kansansävelmä Ranz des vaches. Alkusoiton päättää trumpettifanfaarien käynnistämä tunnettu ja loputtomasti siteerattu galoppi, joka saattaa musiikin riemulliseen päätökseen.

Kenties levytysten korostunut dynaaminen skaala oli virittänyt odotukseni konserttirealiteettien vastaiseksi, mutta päätöksen tutta forza -esitysohje ei kohonnut Musiikkitalossa kirjaimelliseen toteutukseensa. Tästä huolimatta alkusoitto oli kauttaaltaan nautittava kokonaisuus Jansonsin ja BRSO:n esittämänä.

Illan solistina kuultiin Frank Peter Zimmermannia Sergei Prokofjevin ensimmäisen viulukonserton, op. 19 (1917) parissa. Tämä teos on kertakaikkisen kummallinen. En tarkoita tätä moitteena, vaan päin vastoin ansiokkaana irtiottona monista konserttoperinteen konventioista.

Prokofjevin konsertto ei ole virtuoosisolistin ja orkesterin kaksintaistelu, vaan ennemminkin klassismin ja barokin perinteistä ammentava yhtyeteos, jossa viululla on keskeinen rooli. Kolmiosaisen, parikymmenminuuttisen teoksen musiikissa sulautuvat yhteen kirpeä ironia, hetkittäin yllättävän intensiivinen lyyrisyys, ketteränkujeileva rytmiikka ja kolkkouteen saakka kurkottava groteskius.

Kautta konserton saattoi ihailla solistin, kapellimestarin ja orkesterin verratonta yhteistyötä, jonka tuloksena konsertto soi esimerkillisesti balansoituna ihastuttavan läpikuultavasti, puhtaasti, värikylläisesti ja äärettömän ilmeikkäästi.

Riemukkaan vastaanoton saanut Zimmermann tervehti yleisöään oivallisesti valitulla ylimääräisellä Prokofjevin sooloviulusonaatista, op. 115 (1947). Tätä kuunteli ilokseen sekä puhtaan musiikillisesti että konserttikokonaisuuden johdonmukaisuuden kannalta. Jälkimmäinenhän ei niinkään usein toteudu ylimääräisten kohdalla.

Väliajan jälkeen BRSO palasi Musiikkitalon lavalle täydessä sinfonisessa kokoonpanossaan. Perinteisestä kaavasta poiketen illan ohjelmassa ei ollut sinfoniaa, vaan konsertin jälkimmäisen puolen muodostivat kaksi huikeissa orkesteriväreissä hehkuvaa teosta, Richard Straussin sävelruno Don Juan, op. 20 (1888) ja Maurice Ravelin koreografinen runoelma La Valse (1919-20).

Näitä hyvin erilaisiin soiviin asuihin puettuja teoksia yhdistävät hedonismin ja itsetuhoisuuden teemat. Straussilla tämä ilmenee Nikolaus Lenaun Don Juanin avoimen ohjelmallisena sävelittämisenä. Lenaun ja Straussin nimihenkilöä voidaan pitää, nykytermein ilmaistuna, toksisen maskuliinisuuden ilmentymänä, jonka identiteetti rakentuu rakkaussuhteiden keräilynä päätyen lopulta kyltmättömyydessään tyhjyyden ja itsetuhoisen masennuksen tunteisiin.

Nämä mielenmaisemat Strauss pukee mitä vaikuttavimpaan orkesteriasuun, jonka loistossa BRSO:n kaltainen huippuorkesteri pääsee täysimittaisesti oikeuksiinsa. Jansons ja orkesteri tarjosivatkin mitä syvimmän sointielämyksen, jossa koko orkesteri antoi parastaan. Kenties mieleenpainuvinta kauttaaltaan erinomaisessa musisoinnissa olivat käyrätorvien herkulliset osuudet, jotka hehkussaan ylittivät korkeimmatkin odotukset.

Jansonsin johdolla Straussin sävelrunon muoto rakentui sulavan johdonmukaisesti huipennuksineen ja suvantoineen. Lopun julma autius toteutui erittäin vaikuttavasti.

Ravel taasen kasvattaa La Valsessa tyyliteltyä valssiaihetta kangastuksenomaisen kuiskaavasta alkuhämärästä kohti yhä kiihkeämpiä nousuja huipentuen viimeiseen kuristuksenomaiseen purkaukseensa. Musiikin yltäkylläisyydessä on sen tuhon siemen, jonka pahaenteisyys kietoutuu musiikkiin sen ensimmäisistä tahdeista lähtien.

Ravelin partituuri on melkoinen haaste alati muuttuvine tekstuureineen ja sointiväreineen, joiden tulisi kannatella teoksen pitkää rakenteellista kaarta kohti vääjäämättä odottavaa tuhoisaa päätöstä. Näihin haasteisiin Jansonsin ja BRSO:n Ravel-soitto vastasi jotakuinkin täydellisesti. La Valse oli todellinen elämys.

Riemuntäytteisen musiikkitalon suosionosoitukset saivat vastakaikunsa orkesterin ylimääräisistä. Ensimmäisessä kujeiltiin Jansonsin hiippaillessa pois johtajankorokkeelta Luigi Boccherinin Menuetin alkutahtien jälkeen jousiston huolehtiessa musisoinnista. Sitten jälkimmäisessä tarjoiltiin vielä kerrassaan huikea voimannäyttö, katkelma Béla Bartókin Ihmeellisestä mandariinista, op. 19 (1918-24).

Tämä oli riemukas ilta. Vaikka ennakkoon hieman karsastin ohjelman hajanaisuutta, illan kuluessa en enää suonut moiselle pohdiskelulle juuri sijaa. Jokainen teos oli ilon aihe.

— Jari Kallio

Baijerin radion sinfoniaorkesteri
Mariss Jansons, kapellimestari

Frank Peter Zimmermann, viulu

Gioachino Rossini: Alkusoitto oopperaan Wilhelm Tell (1829)
Sergei Prokofjev: Viulukonsertto nro 1 D-duuri, op. 19 (1917)
Richard Strauss: Don Juan, op. 20 (1888)
Maurice Ravel: La Valse (1918-20)

Musiikkitalo, Helsinki
Ma 14.5.2018, klo 19.30

Helsingin Musiikkitalon urkujen rakentajaksi on valittu itävaltalainen Rieger Orgelbau

Urkuhankkeen kilpailutusprosessi on toteutettu kevään 2018 aikana ja 8.5.2018 Musiikkitalon säätiön hallitus valitsi urkujen rakentajaksi itävaltalaisen Rieger Orgelbaun. Maineikkaan urkutehtaan tilauskannasta johtuen urkujen valmistuminen tulee ajoittumaan vuoteen 2022.

”Aikataulu ei ollut lopulta ratkaiseva tekijä urkujenrakentajan valinnassa, vaan tärkeintä oli löytää rakentaja, jonka suunnitelmien mukaan rakennetuilla uruilla voidaan saavuttaa niin soinnillisesti kuin teknisesti parhaat mahdolliset konserttisaliurut juuri Musiikkitaloon”, toteaa urkujen valintaan asetetun arviointilautakunnan puheenjohtaja Olli Porthan. ”Tarjouskilpailun laatutaso oli erittäin korkea ja suunnittelukilpailuna toteutettua kilpailutusprosessia voidaan pitää erittäin onnistuneena” Porthan jatkaa.

Urkujen hankintaprosessi on toteutettu laajassa yhteistyössä Helsingin Musiikkitalon säätiön, Musiikkitalon päätoimijoiden ja urkujen rakennuttamisesta vastaavan Kiinteistöosakeyhtiö Mannerheiminintie 13a:n kanssa.

Tavoitteena rakentaa yhdet maailman suurimmista konserttisaliuruista

Alun perin konserttisaliin tavoiteltiin Suomen suurimpia, 90 äänikertaisia urkuja. Kilpailuun saatujen suunnitelmien myötä kuitenkin havaittiin, että konserttisaliin parhaiten soveltuvissa uruissa saattaisi olla jopa 100 äänikertaa, jolloin Helsingin Musiikkitalon urut nousisivat yhdeksi maailman suurimmista konserttisaliuruista.

”Tavoitteena ovat soinnillisesti sellaiset urut, jotka parhaalla mahdollisella tavalla täyttävät koko tilan ja tulevat kuulijan iholle asti”, toteaa urkujen asiantuntijaryhmään kuulunut urkutaiteilija Jan Lehtola.

Urut soivat vuonna 2022

Urkujen rakennusprosessi on pitkä ja ensimmäinen vaihe ajoittuu kesään 2020, jolloin konserttisalissa tullaan tekemään rakennusteknisiä valmistelutöitä. Varsinaiset urkujen asennus- ja kokoamistyöt tehdään kesinä 2021 ja 2022. Tätä ennen urkujen tuhannet pillit ja muut osat valmistetaan Rieger Orgelbaun tehtaalla Itävallassa. Urkujen hankintahinta tulee olemaan n. 3 miljoonaa euroa. Lahjoituksina saadut 4,2 miljoonaa euroa tulevat riittämään urkuhankinnan kokonaiskustannuksiin.

”Säätiölle hanke on erittäin merkittävä ja siihen saatu rahoitus kattaa hankkeen kustannukset. Hankkeen rinnalle käynnistetyn Urut soimaan-lahjoituskampanjan avulla voidaan siten keskittyä turvaamaan soivat sisällöt, kunhan urut valmistuvat” iloitsee säätiön hallituksen puheenjohtaja Nasima Razmyar.  ”Lahjoituskampanja on käynnistynyt yli odotusten ja olemme erittäin kiitollisia kaikista säätiölle osoitetuista lahjoituksista. Niiden avulla voimme aidosti tukea ja turvata monipuolisen urkumusiikin esittämisen konserttisalissa”, Razmyar lisää.