Et exspecto resurrectionem mortuorum. Kuva © Jari Kallio
Lontoon Tate Modernissa saatiin nauttia lauantaina harvinaisen herkullisesta konserttiohjelmasta. Lontoon sinfoniaorkesterilla ja Sir Simon Rattlella oli tuomisinaan kaksi sodanjälkeisen modernismin verratonta klassikkoa, Olivier Messiaenin Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964) ja Karlheinz Stockhausenin Gruppen (1955-57) kolmelle orkesterille. Gruppenin kapellimestareina toimivat Rattlen ohella Matthias Pintscher ja Duncan Ward.
LSO esiintyi Taten Turbine Hallissa, joka postindustrialistisessa avaruudessaan tarjosi oivallisen näyttämön näille 50- ja 60-lukujen merkkiteoksille. Turbine Hallin eri puolille oli sijoitettu neljä orkesterilavaa, yksi Messiaenia ja kolme Stockhausenia varten. Yleisö kuunteli konsertin seisten, ja halutessaan saattoi myös vaellella ympäri salia kuulokuvia vaihdellen. Sama ohjelma esitettiin kahdessa peräkkäisessä konsertissa,
Maailmansotien uhrien muistolle sävelletty Et exspecto resurrectionem mortuorum on yksi Messiaenin monista apokalyptisista teoksista. Se on läheistä sukua Couleurs de la Cité Célestelle (1963) niin ilmestyskirjallisen tematiikkansa kuin puhaltimille ja luömäsoittimille kirjoitetun orkestraationsa suhteen.
Et exspecto muodostuu viidestä noin viisiminuuttisesta osasta, joista kullakin on raamatullinen otsikko. Nimensä mukaisesti teos on saanut innoitteensa Raamatun ylösnousemuksen visioista. Vaikka kullakin osalla on oma identiteettinsä, tietyt aihelmat ja tekstuurit toistuvat kautta teoksen.
Tuubat ja pasuunat syvältä kumpuavat repliikit piirtävät ilmoille Et exspecton avauksen, Psalmin 130 kuvaaman avunhuudon syvyyksistä. Rattle ja LSO antoivat ensimmäisen osan lamentaatiolle vaikuttavan, jylhän soivan asun.
Avausaiheen ohella Et exspecton rakennusaineksia ovat puhallinkoraalit, kelloaiheet, tam-tamien ja kongien loitsunomaiset kumahdukset sekä puupuhallinten ja lehmänkellojen soljuvat melodiakuviot. Osa sävelmateriaalista perustuu Messiaenin omintakeiseen tyyliin lintujen notatoiduille lauluäänille.
Näiden musiikillisten ainesten vuorottelusta kasvaa teoksen intensiivinen, lähes ohjelmallinen kaari, jonka lamentaatiot ja kirkastuksentäytteiset visiot kohoavat järisyttäviin huipennuksiin. Rattlen johdolla LSO:n puhaltajat ja lyömäsoittajat rakensivat Et exspectosta vaikuttavan kokonaisuuden, jonka musiikillisen materiaalin rikkaat soinnin ja rytmin ulottuvuudet saivat vaikuttavan toteutuksen kohotessaan Turbine Hallin korkeuksiin.
Lontoon sinfoniaorkesteri, Sir Simon Rattle, Matthias Pintscher ja Duncan Ward Gruppenin harjoituksissa Lontoon Tate Modernissa. Kuva © Jari Kallio
Huikeana kontrastina Messiaenin lähes arkaaiselle ylösnousemusnäylle toimi Stockhausenin täyssarjallisen muodon äärimmäinen mestarinäyte, Gruppen (1955-57) kolmelle orkesterille, jota säveltäjä työsti rinnakkain toisen varhaisklassikkonsa, Gesang der Jünglingen (1955-56) kanssa.
Alun perin Stockausenin suunnitteli Gruppenista teosta ääninauhalle ja orkesterille, mutta esitysteknologian epäkäytännöllisyydet saivat säveltäjän luopumaan ajatuksesta ja jatkamaan sävellystyötä puhtaasti instrumentaaliselta pohjalta. Ajatus kolmesta orkesterista ei kuulunut sekään Stokhausenin alkuperäiseen näkemykseen, vaan siihenkin säveltäjä päätyi käytännöllisyyden kautta.
Gruppenin rakenteellinen ydin perustuu täyssarjalliseen ajatteluun, jossa sävelkorkeuksuen ohella kaikkia muitakin musiikillisia parametreja, sävelten sointiväriä ja kestoa sekä rytmiä ja tempoa kontrolloidaan sarjallisen kaavan mukaisesti omina ryhminään, joihin teoksen otsikko viittaa.
Näiden lähtökohtien pohjalta syntyy hyvin moni-ilmeinen, useiden päällekkäisten musiikillisten tapahtumien muodostama, äärettömän kiehtova soiva kudos. Säveltäessään Gruppenia Stockhausen ymmärsi erityisesti useiden päällekkäisten tempojen muodostuvan ongelmaksi niin kapellimestarin kuin orkesterinkin kannalta. Niinpä säveltäjä päätti jakaa suuren orkesterinsa kolmeksi pienemmäksi, eri puolille salia sijoitettaviksi orkesteriryhmiksi, joista kutakin johtaa oma kapellimestarinsa.
Kun 109 muusikon orkesteri oli näin jakautunut kolmeksi orkesteriksi, musiikkiin ilmestyi uutena parametrina tilallinen ulottuvuus. Renessanssipolyfonian katedraalin eri lehtereille sijoitettujen kuorojen tavoin kolme orkesteria mahdollistivat sävelmateriaalin liikkumisen tilassa.
Tilaulottuvuutta Stockhausen käyttää Gruppenissa jossain määrin vapaamman kaavan pohjalta kuin muita parametreja. Säveltäjän mukaan musiikillisen materiaalin liikkeestä orkestereiden välillä voi löytää yhteyksiä hänen silloisen, Sveitsissä sijainneen työhuoneensa ainokaisesta ikkunasta siintäneen vuoristomaiseman ääriviivoja.
Kaikkine näine ulottuvuuksineen Gruppenista muodostuu äärettömän jännittävä, mutta myös perinpohjaisen haasteellinen teos. Sen saattaminen esityskuntoon on erittäin vaativa prosessi, mutta lopputulos taasen on sitäkin palkitsevampi.
Gruppenissa Stockhausen käyttää suuren orkesterin standardikokoonpanon ohella erittäin laajaa lyömäsoittimistoa, kahta pianoa, celestaa, saksofoneja sekä sähkökitaraa. Teos onkin sointiväreiltään mitä mielikuvituksellisin teos.
Vaikka Gruppenin kolmella lavalla istuu 109 muusikkoa, huomattava osa teoksesta on hyvin hienovaraisten tekstuurien musiikkia. Stockhausen tutkii orkesteriensa kamarimusiikillisia mahdollisuuksia mukaansatempaavan kiehtovasti avaten kuulijalleen ennenkokemattomia sointimaailmoja.
Hetkittäin Gruppenin kolmen orkesterin polut kohtaavat, joko yksittäisinä ohikiitäen yllättävinä sointuina tai löymäsoitinten ja vaskien huikeina sointivyöryinä, jotka kuohuvien aaltojen lailla ympäröivät kuulijan huomaansa.
Vaikka Gruppen on orkesteriteos, monet sen rakenteellisista ratkaisuista perustuvat Stockhausenin eletronisessa musiikissaan tutkimiin ilmaisun mahdollisuuksiin. Kaikessa äärimmäisessä kompleksisuudessaan Gruppen on huumaava kokemus, ainutlaatuinen nautinto.
Yhdessä Rattlen, Pintscherin ja Wardin kanssa LSO teki Gruppenista yhden kaikkein vaikuttavimmista konserttiesiintymisistään. Tehokkaasti käytetyn harjoitusajan puitteissa LSO:n oivalliset muusikot olivat sisäistäneet Stockhausen partituurin äärimmäiset haasteet kertakaikkisen ihailtavasti.
Kolmen kapellimestarin saumaton yhteistyö on kuitenkin Gruppenin peruskivi. Rattle, Pintscher ja Ward pelasivat hienosti yhteen luotsaten kukin sekä omaa orkesteriaan että yhdessä hiottua kokonaistulkintaa. Gruppen asettaa myös erityisen haasteensa lyönnin selkeydellä, sillä koordinointi kapellimestarien välillä tapahtuu orkesterien keskinäisestä sijainnista ja saliakustiikasta johtuen pitkälti visuaalisesti.
Gruppenin kapellimestarikolmikko, Matthias Pintscher, Sir Simon Rattle ja Duncan Ward konsertin päätteeksi Tate Modernissa. Kuva © Jari Kallio.
LSO:n Gruppen oli elämäni intensiivisin kaksikymmentäviisiminuttinen. Tämän äärettömän soivan kosmoksen kokeminen Taten Turbine Hallin kaltaisessa tilassa yhdessä näiden nopeasti loppuunmyytyjen esitysten aivan ainutlaatuisen inspiroituneen yleisön kanssa oli jotakin niin syvän palkitsevaa, että sen kuvaaminen sanojen kautta jää väistämättä vajavaiseksi. Valloittava elämys!
— Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri,
Sir Simon Rattle, Matthias Pintscher ja Duncan Ward, kapellimestarit
Olivier Messiaen: Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964)
Karlheinz Stockhausen: Gruppen (1955-57)
Tate Modern Turbine Hall, Lontoo
La 30.6., klo 16.30 ja 18.15