Eila Tarasti

Professorien puolisot (entinen Professorien rouvat) ry:n tilaisuus Helsingin yliopiston päärakennuksen Fredrika-salissa tiistaina 12.9. klo 17;
Sävelten tyttäret -antologian julkistuskonsertti Ritarihuoneella 12.9. klo 18

Helsingin yliopiston Professorien puolisot ry on päättänyt lopettaa toimintansa, mutta ennen sitä se luovutti yliopiston päärakennuksen opettajainhuoneessa olleen flyygelinsä yliopistolle. Flyygeli on merkkiä Petrof ja Erik Tawaststjerna oli sen hankkinut yhdistykselle 1960-luvulla. Lukuisia tilaisuuksia on se saanut nähdä. Mm. rehtori Olli Lehto oli sanonut, että se on erinomainen laskupinta cocktail-laseille. Tilaisuudessa yhdistyksen puheenjohtaja Kira Ukkonen kertoi sen historiasta, miten merkittävä yhteisö se oli ollut. Se teki retkiä, järjesti tilaisuuksia, myönsi apurahoja… mm. musiikkitieteilijä Outi Jyrhämän vanhemmat olivat lahjoittaneet pääoman näkövammaisten opintojen tukemiseksi. Tuohon aikaan kaikki valta yliopistossa kuului professoreille. Jos he olivat kilttejä he kutsuivat opiskelijoita koteihinsa ja rouvat tarjosivat teetä ja kahvia.

Mutta ajat muuttuivat. Yleensä yhdistyksen puheenjohtajana oli Rehtorin rouva, mutta sitten perinne katkesi. Kristiina Ihamuotila oli viimeisiä, joka hoiti tämän tehtävän antaumuksellisesti.

Tässä kaihoisassa tilaisuudessa kuultiin tietenkin musiikkia. Eila Tarasti esitti ko. flyygelillä Lisztin konserttietydin Gnomenreigen, Menninkäisten karkelo. Ihmeen hyvin tämä vanha soitin sopeutui virtuoosiseen kuviointiin. Kansleri Kaarlo Hämeri, joka ystävällisesti johti tilaisuutta, soitti Chopinin Es-duuri nokturnon. On hienoa että yliopistolla on musiikkia harrastava ja harjoittava esimies. Sitten esiintyi vireä kansainvälinen Helsingi-kuoro. Eila Tarastia pyydettiin soittamaan lisää, ja hän esitti vielä Brahmsin valssin, Merikannon Valse lenten ja Kesäillan valssin. Se ehdotettiin toistettavaksi, jolloin rouvat ja herrat alkoivat tanssia sen tahdissa. Näin siis päättyi yksi yliopiston liikuttava, herttainen perinne, joka ei joidenkin mielestä ole enää tätä päivää.

Saatiin samalla ihailla juuri renovoitua päärakennusta, mutta ainakin tästä lehtihuoneesta oli poistettu lehtihyllyt ja mukavat sohvat, eikä istuimia muutenkaan ole tarpeeksi. Mutta eihän tämä enää olekaan opettajainhuone. Totean myös, että juhlasalikerroksesta on poistettu taiteilijahuoneet; ilmeisesti ajatus on, ettei tiloissa enää pidetä konsertteja. Missä siis esimerkiksi laulaja sonnustautuu esiintymisasuunsa ennen astumistaan lavalle?

***

Tuntia myöhemmin alkoi Helsingissä toinen sosieteettitilaisuus, Sävelten tyttäret -kirjaan liittyvä konsertti Ritarihuoneella. Kyseessä olikin aivan uniikki kirjan julkistaminen, totesi puheessaan kustantaja SKS:n edustaja. Teos on Susanna Välimäen ja Nuppu Koiviston suurtyö, artikkelikokoelma lukemattomista varjoon ja jopa kokonaan unohduksiin jääneistä suomalaisista naismuusikoista. Kuten tekijät totesivat kommentoidessaan tilaisuutta oli hienoa, että heidät vihdoin huomattiin… mutta kauheaa, että se tapahtui vasta nyt. Konsertin ohjelmaan oli valikoitu ilmeisesti edustava valikoima naissäveltäjien teoksia, hyvin kirjava kokoelma eri mittaisia ja tasoisia opuksia. Valitettavasti myöhästyin ensimmäisestä numerosta, Ingeborg von Bronsartin (1840-1913) Fantasiasta Es-duuri viululle ja pianolle, jonka soittivat Mirka Malmi ja Tiina Karakorpi (joita kumpaakin olin juuri kuullut Varkauden kesäfestivaalissa).

Sävelten tyttäret -kirjan kannessa harpisti Lilly Kajanus-Rembrandt (kuva Atelier Rembrandt, 1920)

Sitten seurasi sarja lauluja, von Bronsartilta ja Laura Netzeliltä (1839-1927), joka viimeksi mainittu on päässyt viime aikoina aika hyvin esiin mm. vaikuttavalla pianokonsertollaan. Oli myös Greta Dahlströmin ja Sylvi Raitio Orolan lauluja, joita esittivät Kajsa Dahlbäck, laulu, ja Kirill Kozlovski, piano, hienolla tyylitajulla. Lyhyisiin teoksiin kuului myös Agnes Tschetschulinin (1859-1942) Tunnelmakuva pianolle, jonka soitti Anna Ramstedt. Mietin mitä nämä teokset kenties muistuttivat eli mitä mahdollisia esikuvia häämötti niiden takana. Totean: ei mitään! Ehkä lukuunottaamatta Karl Collan -sävyä Orolan Sirkan laulussa. Mutta tämä on merkki siitä, että kaikilla oli omaa sanottavaa, oma säveltäjäpersoonansa. Ei ole siis vain sääli, jollei sitä aiemmin huomattu, vaan suuri vahinko, etteivät he päässeet kehittämään itseään pidemmälle laajempiin mittakaavoihin ja aktiiviseen musiikkielämään. Vastaavasta ilmiöstä puhui jo Charles Rosen kirjassaan Romantic Generation mm. Fanny Mendelssohnin ja Clara Schumannin kohdalla ja sehän oli myös Mozartin sisaren kohtalo.

Siirryttiin hieman toisiin sfääreihin Helvi Leiviskän viulusonaatin g-molli II osan Larghetto con anima myötä. Mainittakoon muuten, että Suomen säveltäjien rouvat ry:n ensimmäisen stipendin sai Helvi Leiviskä. Teoksen tulkitsivat sangen vakuuttavasti ja Leiviskän musiikillisen sanoman oivaltaen hiljaisista pianissimosävyistä monumentaaliseen, sinfoniseen kasvuun Linda Suolahti ja Tiina Karakorpi. Kaiken taustalla soi tuo Leiviskän tyypillinen II asteen lisäsekstisointu. Ihana teos!

Laura Netzelin pianosonaatin katkelma ts. sen ensi osa Es-duuri vuodelta 1894 oli kiinnostava tuttavuus, hieman kuin Schumannia, johtava teema oktaavissa oikealla kädellä, erittäin vuolasta tekstuuria, joka tapauksessa omintakeista ja tämän tulkitsi hienolla tekniikalla Jenna Ristilä. Hän oli myös mukana seuraavassa numerossa, joka itse asiassa kohosi koko illan yhdeksi kiinnostavimmista, nimittäin Heidi Sundblad-Halmeen kaksi melodraamaa Edith Södergranin tekstiin, toisena tuo tuttu ja jo kaiketi moneen kertaan sävelletty Landet som icke är (1934). Elina Mustonen esitti lausuntaosuuden ilmeikkäästi tässä harvinaisessa lajissa, joka on joutunut miltei unohduksin. Pacius kirjoitti aikoinaan melodraamaa, siinä missä Beethovenkin. Mutta idea, että lausuntaa säestää soitto, on itse asiassa kaiken elokuvamusiikin alku! Oli vaikea sanoa, syntyikö musiikki runosta vai runo musiikista, Sundblad-Halmen sävellyksessä ne eivät useinkaan peittäneet toisiaan. Tämäkin teos oli rekonstruoitu käsikirjoituksesta esityskuntoon. Haluamme nyt kyllä kuulla lisää Sunblad-Halmetta! Hän nimenomaan joutui asiattoman kohtelun uhriksi Suomen musiikkielämässä, vaikka oli perustanut mm. naisorkesterinkin saadakseeen teoksiaan julki (vaikka ei sen puoleen kiusaaminen ollut vain gender-kohtaista, sillä Oskar Merikanto sai kokea ihan vastaavaa).

Viimeisenä numerona oli sangen ammattitaitoisesti ja klassista kvartettotyyliä halliten sävelletyt Muunnelmat jousikvartetolle, (12 muunnelmaa ja fugato), tekijänä Greta Dahlström v. 1935. Sen esittivät Linda Suolahti ja Lotus Tinat, viulu, Mari Viluksela, alttoviulu ja Aslihan Gencgonul, sello.

Kaikki esiintyjät eikä vähiten kirjan toimittajat joutuivat innostuneen yleisön huutokuoron juhlimaksi, tuntui kuin olisi syntynyt oikea kansanliike tämän asian ympärille. Paikalla oli ’koko Helsinki’… ’tout Paris’ aivan niin kuin Pariisissa sanottaisiin.

– Eero Tarasti

Suomen kesä on niin täynnä tapahtumia, että on tietenkin mahdoton seurata ja kuulla kaikkea. Mutta jotain erityistä tekee mieli vielä raportoida.

Varkaus ei ole sinänsä erityisen tunnettu musiikkikaupunkina ja kun sinne perustettiin tämä Varkauden kesäklassinen, siellä sanottiin että meillähän on jo Joroinen. Kaikella kunnioituksella sekin on hieno tapahtuma, mutta myös Varkaudella on kaikki edellytykset isännöidä huippuluokan festivaalia.

Sellaisen onkin sellisti Markus Hallikainen onnistunut luomaan keskittyen yksistään kamarimusiikkiin ja usein sangen intiimeissä ja yllättävissäkin tiloissa. Ajankohta on edullinen 6.-9.7., jolloin festivaaliväsymys ei ole vielä alkanut. Tänä vuonna yhtenä pääteemana oli naisten musiikki ja Helvi Leiviskä. Hänen pianokvartettonsa A-duuri op. 1 aloitti avajaiskonsertin, pianossa tietenkin Leiviskä-spesialistiksi kohonnut Tiina Karakorpi, ja viulussa Elias Lassfolk ja Johanna Koponen, altossa uusi tuttavuus Alexander Pozdniakovas ja sellossa Kalle-Pekka Koponen. Eila Tarasti esitelmöi ennen konserttia Helvi Leiviskän elämästä. Tuo varhainen pianokvartetto, jossa on varsin ’ranskalainen’ sointi oikeastaan todistaa, miten kypsä säveltäjä Helvi oli jo aivan nuorella iällään kaksikymppisenä. Karakorven tulkinta tästä suomalaisen kamarimusiikin merkkiteoksesta on jo ehtinyt kypsyä monissa esityskerroissa. Konsertin paikkana oli suuri Warkaus-sali keskellä kaupunkia. Vaikkei minulle ole vieläkään oikein selvinnyt, missä on Varkauden keskusta.

Toinen keskeinen soittopaikka on elegantteine saleineen ravintola Kaks Ruusua, joka toimi aikoinaan tehtaan ruokalana. Siellä kuultiin siis Kämp-trion soittoa jo torstaina 6.7. ja sitten 8.7. lounaalla liediä, jota esittivät Laura Pyrrö, sopraano ja Alisa Methuen, piano.

Kuoppakankaan seurakuntakeskuksessa kuultiin 7.7. aamuklassista Elias Lassfolkin, viulu, ja Alexander Pozdniakovas, altto, voimin, erityisesti tervetullutta ja harvoin soitettua Martinůta. Iltapäiväksi mentiin sitten Varkauden museoon, jossa oli soittamassa viuluduo Elias Nyman ja Mirka Malmi, molemmat varsinaisia taitureita. Elias Nyman kiehtoi Tartinin piruntrillisonaatillaan ja Ysaÿen vaikuttavalla sooloviulusonaatilla no. 3. Mirka Malmi taas soitti nautittavan hallitusti Bachin partitan no. 2 ja Tulindbergin poloneesin.

Saman päivän iltana vierailtiin harvinaisessa miljöössä, Alvar Aallon varhaistuotantoa upeasti edustavassa Kinkamon huvilassa, jossa kuultiin ensemble-soittoa, mukana edellisten lisäksi mm. Sanna Kokko, viulu ja Jussi-Matti Haavisto. Erityisnumerona oli Max Regeriä, tuota harvoin kuultua säveltäjää Meiningenista. Ohjelmaa oli myös seuraavan päivän aamuna Kangaslammin kirkossa, jonne on tosin matkaa Varkaudesta, mutta mille paikkakunnalle konsertti oli erittäin tervetullut. Lauantaina esitelmöin aiheesta Romantiikka musiikissa ja kirjallisuudessa ennen Risto Laurialan yöresitaalia klo 21, ohjelmassa keskeistä romantiikkaa Lisztiä, Schubertia, Schumannia ja Chopinia.

Esitelmässä yleisöä tuntui eniten kiinnostavan Schumannin Kreislerianaan liittyvä E.T. A. Hoffmannin romaani Kissa Murr. Paikkana oli kanavan varrrella sijaitseva Soisalo-opisto. Kyseistä joen vartta pidetään Varkauden ’Tonavana’ ja syystäkin, sen rannoilla on mukavaa kävellä. Festivaalilla oli vielä aamuhartaus Harjurannan luontokirkossa ja Kartanokonsertti Kirsti Lumialan emännöimässä Rauhalan kartanossa. Kyseinen kartano taas liittyy Suomen kulttuurihistoriaan Kuusten suvun kautta, ts. professorien Matti ja Pekka Kuusen ja heidän puolisoidensa ansiosta. Innokkaat saivat osallistua myös kävelykonserttiin Varkauden historiallisessa keskustassa ja lopulta päätöskonsertti huipentui Beethovenin Pastoraalisinfonian sovitukseen jousisekstetille.

Varkauden festivaalin vahvuus perustuu ohjelman vakavaan ja koherenttiin suunnitteluun ja siihen, että soitajat ovat nuoria toisensa tuntevia muusikkoja jo ulkomaanopinnoistaan. Kaikki tämä luo nimenomaan aitoa kamarimusiikillista tunnelmaa. Odotamme innolla ensi vuotta!

***

Pari viikkoa myöhemmin alkoi Turun Kakskerrassa jo perinteikäs Brinkhall soi -festivaali. Sen paikka on Brinkhallin kartano, peräisin jo 1500-luvulta mutta sitten monia vaiheita ja omistajia kokenut tila, kuten Gabriel von Bonsdorffin kauden, hänhän oli Turun soitannollisen seuran perustajia 1700-luvun lopulla; myöhemmin Brinkhallissa olivat Suomen laajimmat omenatarhat. Nyt kartanoa hallinnoi ertyinen Kulttuuriperinnesäätiö ja siitä toivotaan varsinaista kulttuurikeskusta.

Musiikkifestivaali taas liittyy orkesteriin Refugium musicae, joka ei ole sen vähempää kuin Helsingin yliopiston YS:n jatketta. YS–läiset eivät nimittäin valmistuttuaan suostuneetkaan lopettamaan yhteissoittoa, vaan jatkoivat sitä. Oli hauskaa taas tavata vanhoja tuttuja soittajia vuosien takaa. Mitä muistoja liittyykään tähän orkesteriin. Kun se menneinä vuosina soitti yliopiston juhlasalissa, laskin aina kuinka monta musiikkitieteen opiskelijaa oli joukossa. Yhdessä vaiheessa mm. Tuomas Rousi johti orkesteria ansiokkaasti.

Itse kartano on renovoitu ja sen historiaa esitteli eloisasti Petri Talvitie, joka on myös ollut toimittamassa eleganttia kirjaa Brinkhallin historiasta. Kartanon pääsali sopii hyvin kamarimusiikille, mutta itse orkesterin soittoon tarvitaan Kakskerran kirkkosali, joka on peräisin 1700-luvulta.

Tämän vuoden festivaalin nimikkosäveltäjä oli Lotta Wennäkoski, jota haastatteli hauskasti kapellimestari József Hárs. Wennäkoski kertoi työskentelystään ja koosti, miten tärkeää oli säveltäjän tietää, kuinka kukin stemma soi ja millä tavoin ne sopivat soittajille, joskus mielessä joku aivan määrätty soittaja. Wennäkosken tyyli on älyllistä, soinnillisesti ilmavaa, mutta myös dramaattista ja hänen teoksensa pättyvät aina jotenkin yllättäen. Niillä on erikoisia nimiä, muttei noita ohjelmia tarvitse tuntea, musiikki puhuu itse puolestaan

Syy siihen miksi osuin pakalle oli, että unkarilaissyntyinen József Hárs, joka tunnetaan myös Radio-orkeserin käyrätorven soittajana, pyysi että puhuisin festivaalissa Itävallan keisarinna Maria Teresiasta. Hyvänen aika, en tiedä mitään Maria Teresiasta! oli ensireaktioni. Sitten muistin Wienissä opiskelleena, että hänhän se rakennutti Schönbrunnin kun kerran ranskalaisilla oli Versailles ja Venäjän keisarinna Elisabethilla Talvipalatsi. Lainasin kirjastosta myös hänen kirjeenvaihtonsa poikansa Josefin kanssa, josta tuli sitten keisari Josef II – koko kirjeenvaihto on julkaistu ranskaksi kolmena niteenä, mutta siinä puhutaan vain politiikasta ja sodista.

Huomasin, että Maria Teresian hallituskausi oli 1740–1782 eli klassisen tyylin synnyn vuodet. Siis yksi taidemusiikin historian tärkeimpiä periodeja. Maria Teresia suosi taiteita, osasi kuulema itsekin säveltää (en ole tosin kuullut kertaakaan), mutta joutui keisarinnaksi onnettomana aikana, jolloin riehuivat sodat Preussin Fredrik Suuren kanssa ja tapahtuivat Puolan jaot. Maria Teresia vastusti niitä mutta kuten Fredrik Suuri sanoi: hän otti ja itki. Hän oli myös äärivanhoillinen hallitsijana, vainosi protestantteja ja juutalaisia muttei mennyt sentään äärimmäisyyksiin. Varsinainen musiikin historian arvoitus on, että kuinka hänen poliittisesti turbulettina kautenaan ja äärivanhoillisessa, mutta samalla monikulttuurisessa Itävallassa saattoi syntyä siis tuo klassinen tyyli. Korkean barokin murros klassiseksi tyyliksi tapahtui Charles Rosenin mielestä (ks. hänen hieno teoksensa Classical Style) vuosikymmeninä 1750-1760. Olen aihetta käsitellyt laajemmin esseessäni ”Musiikin metaforat ja episteemit”, joka on juuri ilmestymässä Synteesin numerossa 1-2/2023.

Niinpä Brinkhallin festivaali päättyi konserttiin, jossa kuultiin Mozartin aina vaikuttava Sinfonia concertante Es-duuri KV 364. Sen erinomaisina solisteina Paula (viulu) ja Christoffer Sundqvist (klarinetti). Erityisesti Christoffer Sundqvistin ote klarinettiin on hämmästyttävän puhutteleva ja ilmeikäs, sellaista kuulee harvoin. Józsez Hárs johti orkesteria sangen sulavasti ja hän sai Wennäkosken Havan kohoamaan edukseen monimutkaisine tekstuureineen hänelle ominaiseen modernismiin. Sibeliuksen Pelleas ja Melisandea on YS soittanut aiemminkin, muistan Seppo Santeri Heikkisen, Jan Odén ja Jenni Antikaisen myös kamarimusiikin soittajina. Sibeliuksen Pelleasta uskalsi ranskalainen Vladimir Jankélévitch kutsua: musique de casino! Se on kuitenkin puhdasta ja sensiibeliä musiikillista symbolismia, Maeterlinckin uskollista käännöstä musiikin kielelle. Päätösillallisella Antti Hosio kiitti kaikkia esiintyjiä ja ilta päättyi yleiseen innostukseen.

– Eero Tarasti

Benjamin Britten (1968). © Wikipedia

Urkuyö & Aaria -festivaali lauantaina 2.9. 2023 klo 21 Espoon Tuomiokirkossa. Benjamin Britten: Kuovijoki (ooppera). Teksti William Plomer. Pohjautuu Kanze Motomasan näytelmään Sumidagawa. Tuomas Katajala, tenori, hullu äiti, Arttu Kataja, baritoni, lautturi, Aarne Pelkonen, baritoni, matkamies, Matti Turunen, basso, kanttori, Onerva Merikanto, Otava Merikanto, lapsen henki, Antti Tikkanen, viulu, musiikinjohto ja ohjaus Aleksi Barrière, valot: Etienne Exbrayat, video Lucia Schmidt, videotekniikka Jean-Baptiste Barrière, valotekniikka Jyri Suominen, tuottaja Maija Kühn, korrepetiittori Erkki Korhonen

Brittenin Kuovijoki (Curlew River)? Never heard. Aina kannattaa kuulla uutta ja ennen tuntematonta. Espoon Tuomiokirkossa? En ole koskaan käynyt – mutta täytyyhän sivistyneen ihmisen nyt tuntea Suomen keskiaikaiset kivikirkot. Se on tosin kaukana, vielä Kauniaistenkin takana. Itä-Helsingin asukkina olen Espoossa kuin ulkomailla. Uskaltaako sitä – ja vielä noin myöhään. Jostain luen, että esitys muistuttaa japanilaista Nô-teatteria. Olen sellaista nähnyt Tokiossa ja nehän kestävät tuntikausia. Kirjoitin Nô:sta esseessäni Japani 1993 (Tarasti: Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia, s. 140):

Noh-oopperan juonet ovat vielä vaikeammin seurattavia kuin kabukin. Puheilmaisu on yhä selvemmin muunnettu lauluksi. Noh on aristokraattista spektaakkelia – sikäli kuin kaiken tapahtumisen hitaus on ylevyyden mittana. Henkilöiden lavalle saapuminen… saattaa kestää kymenisenkin minuuttia – ja näyttämölle astumista on edeltänyt uskonnollinen puhdistautumisrituaali.

Eli voi hyvinkin mennä yli puolen yön. Julkiset eivät enää siihen aikaan kulje. Mutta sitten tulee kutsu ohjaajalta, kyllä nyt täytyy mennä. Olin edellisenä iltana vielä nähnyt Kinopalatsissa suurenmoisen dokumentin Kaija Saariahon elämästä, Universumin kaiut, jossa Aleksi Barrière selostaa työtään. Päätän lähteä – ja omalla autolla. Kohti seikkailua.

Varmuuden vuoksi lähden jo kello seitsemältä, kahta tuntia ennen. Vaikka mukana on kartta, ajaudun harhaan Espoon tienhaaran jälkeen. Kysyn kirkkoa ohikulkijoilta, mutta he ovat ulkolaisia. Lopulta yksi pariskunta sanoo, että tuossahan se on kulman takana. Tosiaan on pieni keltainen kyltti, jossa on kirkon kuva. Mutta itse rakennus on rehevien lehtipuiden peitossa.

Kun olen niin varhain paikalla, neuvotaan menemään viereiseen taloon seuraamaan taiteilijaesittelyä. Hyvä idea, on aina mukavaa nähdä esiintyjät ennen kuin astuvat lavalla roolinsa ’toiseen kehoon’, kuten Marcel Proust sanoi. Projektiin on saatu kiinnitettyä huippulaulajat: Tuomas Katajala, Arttu Kataja ja Aarne Pelkonen. Ohjaaja Aleksi sanoo, että tämä teos on vastalääkettä nykykulttuurin adrenaalipitoiselle sävylle. Paikalla tapaan tuttuja, Erkki Korhosen ja Margit Tuokon. Ohimennen ehdin sanoa Aleksille, miten suurenmoista, että Kaija huolehti siitä, että hän ja hänen sisarensa puhuvat suomea. ”Tottakai, sehän on äidinkielemme”, hän vastaa.

Kirkkosali on ristinmuotoinen ja paikkani on rivillä 6, paikka 0. Lavalla on taustalla valotaulu, jonka väri vaihtelee tunnelman mukaan. Sali pimenee ja takaa käytävältä alkaa kuulua laulua, mieskuoro unisonossa esittää jotain gregoriaanistyyppistä tai anglikaanista hymniä. He ovat pyhiinvaeltajia. Onko tämä brittien Parsifal tai Tannhäuser? Kuoro lipuu lavalle ja jäsentyy nyt rooleihin. Teos tapahtuu salaperäisellä Kuovi-joella, jolla on ihmeitä tekeviä ominaisuuksia. Joen yli vie lautta ja lautturi valitsee, ketä hän kuljettaa. (Tässä vaiheessa minun täytyy tunnustaa, että silmälasini jäivät kotiin, joten en erota ihan tarkkaan tekstikoneen lauseita.)

Kuoro kuitenkin pääsee lautalle, kunnes saapuu salaperäinen matkamies, jolta lautturi tivaa, kuka hän on ja minne on menossa. Hänet kuitenkin otetaan kyytiin. Mutta sitten tulee paikalle ’hullu äiti’, joka etsii loputtomasti kadonnutta poikaansa, surunsa murtamana. Kuoro suhtautuu häneen ensi alkuun pilkallisesti. Mutta sitten käy ilmi, että poika on kotoisin hyvämaineiselta Mustavuorelta, ja kuollut 12-vuotiaana. Äiti saa kuulla tämän ja sen, että poika on haudattu joen toiselle puolelle. Sitä kiihkeämmin hän haluaa päästä sinne. Mutta sitten häntä ymmärretään ja lautturi sekä pyhiinvaeltajat lupaavat rukoilla pojan sielun puolesta. Lopulta kuullaan pojan ääni ja hänen hahmonsa ilmaantuu valokankaalle. Onko tämä äidin hallusinaatio vai totta? Onko kyseessä ihme ja mysteeri? Spektaakkeli päättyy, kun kuoro poistuu lavalta, kuten se tulikin, unisonohymniä laulaen. Kirkko pimenee ja yleisö istuu hiljaa.

Mistä Brittenin teoksessa on oikein kyse? Hän itse sanoo halunneensa elvyttää kirkkoparaabelin keskiaikaisen taidelajin. Mutta nykykuulijalle tämä näyttää ennemmin romanttiselta kauhuoopperalta, à la E.T.A. Hoffman. Orkesterin käyttö on äärimmäisen taloudellista. On kuin jokaisella lauluäänellä olisi oman vastinsoittimensa, jonka kanssa se käy dialogia, mahdoton sanoa kumpi johtaa, laulaja vai soittaja. Orkesteri on sinänsä sijoitettu lavalla vasemmalle ja kuoro oikealle. Akustiikka soveltuu tähän teokseen erinomaisesti, johtavat lauluäänet kuuluvat resonoiden, Katajalan monessa rekisterissä virtuoosisesti liikkuva tenori ja Katajan dramaattinen baritoni sekä Aarne Pelkosen täyteläisen lämmin baritoni. En ole häntä kuullutkaan ooppperalavalla, ainoastaan liedissä kerran Mikkelissä Schubertin Schwanengesangissa. Korrepetiittori on tehnyt työnsä oivallisesti.

Kuovijoki on synkkä teos, ei siitä mihinkään pääse. Aleksi Barrière harrastaa tällaisia aiheita adornolaisen estetiikan mukaisesti, joka sanoo ettei taide voi olla hilpeää yhteiskunnassa, joka on niin kauhea. Mutta ohjaus on toteutettu tiiviin intensiivisesti ja vaikuttavasti. Kaikki sen elementit videoineen sopivat yhteen tässä spektaakkelissa. Nô-näytelmä kiinnostaa häntä muutenkin; hän valmistelee parhaillaan uutta teosta säveltäjä Juha T. Koskisen, kirjailija Selja Ahavan ja nô-näyttelijä Ryoko Aokin kanssa. Koskisen tapasinkin jo ennen näytöstä. Hän on Suomessa käymässä, vaikka hoitaa professuuuriaan Japanissa.

Jo esityksen aikana välähti mielessäni, miten täältä nyt pääsee pois. Miksi näitä järjestetään yöllä, kysyn? ”No tietenkin, tämähän on Urkuyö ja aaria.” Muistan kun urkuri Matti Vainio tämän festivaalin aikoinaan perusti. Ulkona on jo säkkipimeää, mutta jotenkin löydän autoni parkkipaikalta. Lauri Pokkinen Kansallisoopperasta oli jo ystävällisesti neuvonut, että ensin käännyt vasemmalle ja sitten oikealle Espoontielle ja lopulta tulee Kehä III. Seuraan ohjetta kunnes tulee näkyviin vihreä kyltti: Helsinki 18. Eläköön, olen pelastunut! ”Hei heipparallaa, Helsinkiin”, kuten yhdessä laulussa laulettiin.

– Eero Tarasti

Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariahon trumpettikonsertto HUSH Helsingin juhlaviikoilla, Verneri Pohjola, trumpetti ja Radion sinfoniaorkesteri  Susanna Mälkin johdolla Musiikkitalossa 24.8.2023

Usein viimeiseksi sanottujen teosten tai esitysten kohdalla joutuu toteamaan Heikki Klemetin tavoin: ”Ei ne olleetkaan viimeiset…”. Mutta tätä Saariahon sävellystä ympäröi jo ennakkoon aivan erityinen aura ja Bestimmung, johtuen niistä surullisista seikoista, jotka kaikki tietävät ja tuntevat. Odotukset olivat siis korkealla tämän konsertin erityisen Vorverständniksen valossa. Tietenkin teoksen identiteetti vakiintuu asteittain monien esitysten jälkeen, kuten Jean-Baptiste Barrière sanoi ennakkohaastattelussa. On selvää, että HUSH jää trumpetistien vakio-ohjelmistoon.

Mutta mitä siinä oikeastaan tapahtuu – kun kuuntelee sitä ’fenomenologisella reduktiolla’ eli sulkien pois kontekstuaaliset seikat.

Teos on siis konsertto – eli genre, jossa olennaista on solisti ja orkesteriritornellot sekä niiden välinen kommunikaatio. Solisti on kuin säveltäjän minän tulkki ja orkesteri yhteisön ääni. Mutta toisaalta yksi teema, joka tästä kohoaa esiin on vokaalisen ja instrumentaalisen tyylin vastakohta, joka puhkeaa esiin yhdessä konserton huippukohdassa, siinä missä trumpetti tulee soittimellisen ilmaisunsa äärirajoille ja vaihtuu ihmisäänen valitukseksi osassa What Ails You? Ja vokaalinen ele vielä toistuu lopussa Ink the Silence, eli trumpetisti saa taas ’laulaa’ a-a-a.

Saariaho tutkii teoksessaan trumpetin ilmaisun kaikkia rajoja ja astuu ulos sen totunnaisista Spielfigureista; jos trumpettia pidetään orkesterin yhtenä läpitunkevana soittimena, muuttuu käsitys jo heti konserton alussa. Silti trumpetin glissando ei voi olla assosioimatta Gershwinin Rhapsody in Bluen vastaavaan kohtaan – ja glissando-idea toistuu vielä teoksen loppupuolella. Orkesterin ’ritornellot’ levittäytyvät pian kaiken ylle värisevin, vipattavin äänin ja kuin harhaillen. Jousien trillit ja huilun soolo johtavat trumpetin ylä-äänen vibratoon. Mutta osa päättyy yhteen ääneen.

Osassa Dream of Falling on aluksi sooloviulua, huilun repliikkiä, trumpetin kiljaisuja, jousistolla laskevia aiheita: trumpetin kutsumotiivit perustuvat pisteellisiin rytmeihin. Ylipätään intonaatiot ovat laskevia; aiheet ovat rivistä johdettuja teeman pätkiä, jousien haurasta kuviointia tuetaan celestalla ja ksylofoneilla. Orkesterissa kaikuu hyvin tumma, suruisa sointi.

What Ails You? alkaa trumpetin kimeällä yksittäisellä äänellä, kontrabassot murisevat, kokeillaan trumpetin erikoisia soittotapoja, lyömäsoittimilla on rytmikäs taite, kellot luovat kohtalokkaan tunnelman. Trumpetti toistaa repetitioaihetta, kunnes pillastuu ja johtaa edellämainittuun vokaaliseen purkaukseen. Tässä siis kokeillaan soittimen ja ihmisäänen äärellisyyttä.

Ink the Silence -osa alkaa kuin lintujen kutsuilla, kenties kurkien, ylärekisterissä, trmpetilla taas trillejä ja nyt se esiintyy omassa karaktetistisessa rekisterissään. Jousien pitkät äänet ovat temaattisia. Musiikki on yhtäkkiä jotenkin melodista. Viulusoolo korostaa yksilöllisyyttä. Orkesterin väreilevä kenttä levittäytyy ja musiikki alkaa vaieta, hiljentyä kuin jossain Sibeliuksen, oliko se 4. sinfonian lopussa. Tässä konsertossa ei ole lopussa mitään erityisen kadensoivaa taitetta, päättävän funktion omaavaa jaksoa, musiikki vain hiipuu pois ja päättyy taukoon eli hiljaisuuteen.

Hush sai harvinaiset intensiivisen ja hartaan tunnelmallisen ensiesityksen, kiitos trumpetisti Verneri Pohjolan väkevän tulkinnan – ja nimenomaan tämä on teos, joka vaatii tulkintaa! Susanna Mälkki on taas aina vaikuttava, suurenmoinen, rytmisessä tarkkuudessaan nykymusiikin ollessa kyseessä – ja tietenkin Saariahon kohdalla, jonka syvällinen ymmärtäjä hän on. Orkesteri vakuutti eläytyvällä otteellaan kaikissa soitinryhmissä tämän konserton äärellä.

– Eero Tarasti