Eihän Dies irae -teemaa hirviömäisesti töräyttelevistä ofikleideista voi olla pitämättä. Niinpä yleisö oli kuin hurmiossa historiallisten esittämiskäytäntöjen profeetta Sir Roger Norringtonin tuodessa Musiikkitaloon vihdoin suuren periodiorkesterin. Ilta alkoi hallitun viileästi, mutta lopun näyttävistä noitakarkeloista oli valistuksen järkiperäisyys kaukana.
Lontoolainen Orchestra of the Age Enlightenment (OAE) on kansainvälisesti äärimmäisen korkeatasoinen kokoonpano, jonka sointikulttuuria kehutaan aiheesta ainutlaatuiseksi. Beethovenin Egmont-alkusoitossa orkesteri vaikutti kuitenkin hiukan etäiseltä; sointi oli studiomainen ja kuivahko, melkeinpä pikkusievä. Vibraton historiallisesta käytöstä voi spekuloida, mutta se mikä vibrattomalla soittotavalla saavutetaan tarkkuudessa ja yksityiskohdissa menetetään mielestäni poikkeuksetta sinfoniaorkesterin soinnin värissä. Yhden illan historiallista hifistelyä kuuntelee ilokseen, mutta pidemmän päälle mainittua laadullista eroa ei kumota museosoittimien eksoottisuudella tai musiikin ”raikkaudella”. Nimenomaan romanttisen ohjelmiston tulkkina OAE ei yltänytkään Leipzigin Gewandhausorchesterin viimesyksyisen vierailun tasolle (linkki arvioon).
Sointiin kuitenkin tottui ja sen kiistattomia vahvuuksia oppi arvostamaan illan mittaan. Jopa Chopinin yleensä niin unettavan höttöinen ensimmäinen pianokonsertto taipui OAE:N ja mainion Nikolai Demidenkon käsittelyssä virkistäväksi elämykseksi. Demidenkon käsittelemä nuorekas Erard-flyygeli oli illan ihastuttavin instrumenttituttavuus suoraan 1870-luvulta. Soittimen sointi oli tarkan kepeä eikä lainkaan nykyflyygeleitä vaivaavan puuroisuuden tahrima. Puhaltimien toistuvia epäpuhtauksia kuunnellessa tuli sen sijaan ikävä modernia fagottia.
Berliozin Fantastinen sinfonia (1830) on häkellyttävä mielikuvituksen taidonnäyte. Allekirjoittaneelle se näyttäytyy uraauurtavasta johtoaiheen käytöstään huolimatta melkoisen epäyhtenäisenä tunnelmakavalkadina, musiikinhistoriallisesti merkittävänä sekametelisoppana. Erityisesti sinfonian kaksi viimeistä osaa OAE soitti sunnuntaina suorastaan mestarillisesti; koskaan en ole uponnut näin täydellisesti noitasapatin tunnelmiin. Orkesterin asenne soittamiseen oli riehakkaan riemullinen, soundi vaikeasti määriteltävä ja jotenkin mustaa magiaa pullollaan. Selkeästi OAE:n ilmaisuvoima pääsi Chopinin jälkeen oikeuksiinsa ja tummempia, voimakkaampia sävyjä löytyi jokaisesta soitinsektiosta kuin liukuhihnalta. Olin väliajalla varta vasten siirtynyt orkesterin taakse nähdäkseni Sir Roger Norringtonin kasvot. Takaapäin kun mies vaikutti lähinnä toispuoleisesti halvaantuneelta tai vähintäänkin veltolta pilkkijältä. Nähdessäni maestron edestä totesin johtamistyylin ainoastaan äärimmäisen energiatehokkaaksi; suorastaan viisaaksi, niin lumoavasti kapellimestari sai yhteyden soittajiin yksinkertaisten kasvonilmeiden ja säästeliäitten liikkeiden avulla.