Amerikkalainen Philip Glass, 72, on säveltänyt jo yli kaksikymmentä oopperaa. Uusin niistä, tähtitieteilijä Johannes Keplerin elämästä kertova Kepler (2009) on juuri kantaesitetty Linzin Landestheaterissa sekä säveltäjän kotikaupungin, New Yorkin, Brooklyn Academy of Musicissa.
Tuotteliaana tunnettu säveltäjä työstää jo seuraavaa oopperaansa, Peter Stephan Jungkin kirjoittamaan Walt Disneyn fiktiiviseen elämäkertaan perustuvaa The Perfect Americania. Paikkansa tuntuu siis pitävän musiikkitoimittaja Tim Pagen toteamus siitä, että Glassilla on aina työn alla vähintään yksi ooppera. Säveltäjän ahkeraa työtahtia tuntuu pohjustavan kuitenkin hyvin käytännöllinen, amerikkalainen ajattelu.
”Menestyminen oopperasäveltäjänä edellyttää kahta asiaa: On sävellettävä paljon oopperoita, ja lisäksi on elettävä kyllin kauan nähdäkseen ainakin joidenkin oopperoistaan tulevan osaksi oopperatalojen kantaohjelmistoa”, Glass kertoo.
Vaikka säveltäjän tuotteliaisuus on herättänyt vuosien mittaan paljon keskustelua ja epäluulojakin, on sanottava, että ainakin taktiikka on ollut toimivaa. Monia Glassin oopperoista esitetään toistuvasti oopperataloissa eri puolilla maailmaa. Oopperan alalla saavuttamaansa menestystä Glass ei olisi osannut nuorena ennakoida. 60- ja 70-lukujen taitteen minimalistisäveltäjänä hän keskittyi keikkailemaan oman yhtyeensä, The Philip Glass Ensemblen kanssa Ala-Manhattanin underground-taiteilijapiireissä. Musiikissaan Glass tutki tuolloin radikaalin pelkistetyn ilmaisunsa mahdollisuuksia.
”Tulin oopperan maailmaan oikeastaan sattumalta. Ensimmäinen oopperani, Einstein on the Beach, oli minulle vain jatkoa siihenastiseen yhtyetyöskentelyyni. En pitänyt sitä varsinaisesti oopperana”, säveltäjä muistelee.
Yhdessä ohjaaja Robert Wilsonin kanssa toteutettu viisituntinen Einstein on the Beach (1975–76) on kokeellisen musiikkiteatterin klassikko. Vaikka se on nimellisesti ”nelinäytöksinen ooppera”, sen musiikillisessa ilmaisussa ja kerronnassa on hyvin vähän oopperamaisuutta. Einsteinissä ei ole juonta eikä merkittäviä vokaalisooloja yhtä sopraanoaariaa lukuun ottamatta. Nimihenkilöä edustaa viulusolisti, jota säestää Glassin koskettimiin, huiluihin ja saksofoneihin painottuva yhtye sekä pieni kuoro.
Säveltäjän tuotannossa Einstein on melko lailla oma lukunsa. Sen estetiikkaa lähestyy selvästi oikeastaan vain A Madrigal Opera (1979). Se on sävelletty madrigaalin tapaan kuusiääniselle vokaaliyhtyeelle, jota säestävät viulu ja alttoviulu. Sävelkieli rakentuu Music in 12 Partsin (1971–74) ja Einsteinin tapaan paljolti minimalistisille prosesseille.
A Madrigal Opera kuultiin viime keväänä ensimmäisen kerran myös Suomessa Ooppera Skaalan produktiona. Samassa yhteydessä tehtiin myös oopperan vastajulkaistu ensilevytys Glassin omalle Orange Mountain Music -levy-yhtiölle.
Einsteinin saavuttaman huomion myötä Glass sai ensimmäiset tilauksensa eurooppalaisilta oopperataloilta. Näistä tilauksista sai alkunsa historiallisten henkilöiden elämän ympärille rakentuvien oopperoiden sarja, joka on eräs Glassin tuotannon tärkeimmistä juonteista. Oopperoissaan Glass on sittemmin käsitellyt mm. Mahatma Gandhin (Satyagraha, 1980), farao Akhenatenin (Akhnaten, 1983), Kolumbuksen (The Voyage, 1992) sekä Galilein (Galileo Galilei, 2000) elämää.
Puhuessaan näistä teoksistaan Glass on ottanut tavakseen luonnehtia niitä muotokuvaoopperoiksi (portrait operas). Oopperat on sommiteltu kohtauksista, jotka esittelevät päähenkilöidensä luonteen ja toiminnan eri puolia, eivätkä ne yleensä muodosta suoraviivaista juonellista kerrontaa. Dramaattiset kontrastit rakentuvat usein kohtausten välille, eivät niinkään niiden sisälle. Huolimatta historiallisista keskushenkilöistään Glass on korostanut oopperoidensa olevan ensisijaisesti musiikkiteatteria, joka ei pyri jäljittelemään historiakirjoituksen tarkkuutta. Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kiven ja Rasputinin tavoin Glassin oopperoissa draaman vaatimukset ovat ensisijaisia.
Musiikillinen ilmaisu muotokuvaoopperoissa pehmentynyt ja laajentunut vähitellen varhaisteosten minimalismista selvästi perinteisen oopperailmaisun suuntaan. Sayagrahassa ja Akhnatenissa kohtausten jännite syntyy vielä paljolti Glassin varhaisten yhtyeteosten tavoin toistojen ja asteittain tihenevän kontrapunktin, Glassin termein ilmaistuna additiivisten prosessien, kautta. Myös orkestraatiossa sovelletaan varhaisteosten yhteissointia korostavia solistista kirjoitustapaa karttavia periaatteita.
Myös vokaalityylissään Glass on lähentynyt asteittain oopperan perinteitä. Esikuvinaan Glass on pitänyt niin Händeliä kuin Rossiniakin. Jälkimmäiseltä Glass on omaksunut esimerkiksi tavan sijoittaa dramaattinen huippukohta ensimmäisen näytöksen loppuun, jolloin esityksen kesto ei ole vielä uuvuttanut laulajia.
Glassin varhaisemmissa oopperoissa ei ole sävellettyä dialogia juuri ollenkaan. Musiikillisesti nämä teokset ovat ehkä enemmän oratorioiden kaltaisia kuin puhtaasti oopperamaisia. Juonellisten elementtien yhä selvempi mukaantulo on kuitenkin muuttanut Glassin ilmaisua yhä selvemmin traditionaalisen oopperan suuntaan.
Glassin ensimmäisiä juonioopperoita ovat yhdessä Robert Moranin (1937-) kanssa sävelletty The Juniper Tree (1984) sekä The Fall of the House of Usher (1987), joka kuullaan nyt ensimmäistä kertaa meilläkin Suomalaisen Kamarioopperan produktiona.
Juonenkuljetuksen sekä dialogin mukanaan tuomat tiiviimmät dramaattiset kontrastit ovat laajentaneet Glassin musiikillisia keinovaroja peilaamaan henkilöiden psykologiaa. Glassin uudemmat oopperat, kuten Suomessakin esitetyt Les Enfants terribles (1997) ja In the Penal Colony (2001), ovat jo varsin kaukana varhaisteosten minimalismista. Ilmaisuasteikko on selvästi moninaisempi, joskin perinteisempi.
Glassin oopperoiden toistuvia teemoja on vallankäyttö ja sen vääristymät niin yhteiskunnallisella tasolla kuin ihmissuhteissakin. Yksi Glassin hienoimmista tutkielmista tällä alueella on eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin pohjautuva ooppera Waiting for the Barbarians (2005). Se on myös musiikillisesti rikkaimpia Glassin teoksia.
Säveltäjän tuotannon kiitetyimmäksi ja esitetyimmäksi oopperaksi on noussut vuosien mittaan säveltäjän itsensäkin erityisessä arvossa pitämä Satyagraha. Useiden produktioiden kautta teoksesta on tullut lähes kantaohjelmistoa. Viime vuonna Satyagraha kuultiin New Yorkin Metropolitanilla ja ensi keväänä ooppera tekee paluun English National Operaan.
Musiikkinsa saavuttamaan asemaan Glass on varsin tyytyväinen. ”On suurenmoista, että ihmiset ottavat musiikkini innostuneesti vastaan. Olen iloinen erityisesti siitä, että yleisöni on selvästi nuorempaa kuin perinteinen klassisen musiikin kuulijakunta”, säveltäjä miettii.
Oopperan ohella Glass on ollut aktiivinen myös muilla sävellystyön aloilla. Sävellysluettelosta löytyy kahdeksan sinfoniaa, kahdeksan konserttoa sekä paljon näyttämö- ja elokuvamusiikkia. Uudenlaista intiimiyttä Glassin tuotantoon on tullut viime vuosina syntyneiden kamarisävellysten myötä. Erityisen kiinnostavia ovat soolosellosarja Songs and Poems (2007), Viulusonaatti (2009) sekä kokoelma pianoetydejä, joita Glassin on säveltänyt soolokonserttejaan silmälläpitäen.
”Tähän mennessä olen ehtinyt säveltää kuusitoista etydiä. Suunnitelmissani on saada koko kahdenkymmenen etydin kokoelma valmiiksi seuraavan parin vuoden aikana”, Glass kertoo.
Suuren mittakaavan sävellysprojektit sekä yhteistyö pop-artistien, kuten David Bowien, Brian Enon ja Leonard Cohenin kanssa ovat tuoneet Glassille paljon näkyvyyttä ja myös huomattavaa taloudellista menestystä viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Säveltäjän musiikki on juhlistanut niin Kolumbuksen Amerikan-löytöretken kuin tähtitieteenkin juhlavuotta. Glassin sävellyksillä on avattu olympialaiset ja vihitty käyttöön maailman suurin hiukkaskiihdytin.
Kontrasti uran alkupuolelle, 60- ja 70-lukujen taitteeseen on huikea. Virallisten taidelaitosten mielenkiinnon puuttuessa Glass työskenteli kokonaan niiden ulkopuolella. Säveltäjä kirjoitti musiikkiaan öisin ja hankki varsinaisen elantonsa niin taksikuskina kuin sekatyömiehenäkin, monien muiden sukupolvensa nuorten taiteilijoiden tapaan.
”Serkkuni ja minä pyöritimme New Yorkissa esimerkiksi pientä muuttofirmaa, jossa myös Steve Reich työskenteli jonkun aikaa. Steve on erinomainen säveltäjä, ja pidän hänen musiikistaan hyvin paljon, mutta muuttomieheksi en häntä enää palkkaisi”, Glass naurahtaa.