NYKY Ensemblen Les spectres du temps -iltama asettaa kovan tason nykymusiikkiin erikoistuneille konserteille, ja konserteille ylipäätänsä. NYKY on Sibelius-Akatemian vahvaluonteisimpia yhtyeitä. Toinen toistaan antoisampia ja ajateltuja kokonaisuuksia tarjoava. Alati vaihtuva kokoonpano ja soittajat eivät juurikaan erinomaista yhteissointia hetkauta. Nuoret muusikot yhteen saattaneilla tahoilla on tarkka vainu. Yhtyeen konsertteja edeltää intensiivinen harjoitusjakso, jonka aikana kokeneet, nykymusiikin tekniikoihin ja estetiikkoihin perehtyneet muusikot opastavat nuoria omaksumaan teoksien luonteet ja sävelkielet. Tänään spektraalimusiikin esittämiseen yhtyeitä perehdytti alttoviulisti Max Savikangas. Hänen laaja mikrotonaalisuuden tuntemuksensa ja spektriharmonioiden käytännön toteuttamisen taitonsa kuului. Siitä hänelle suurkiitos. Hivensävelet eivät kertaakaan pistäneet korvaan, vaan ne olivat selvästi osa harmoniaa.
Konserttiohjelmassa viitattiin ansiokkaisiin spektraalimusiikkia käsitteleviin artikkeleihin niin Julian Andersonilta ja Andrew Bentleyltä kuin illan säveltäjiltä itseltään, ja lehtinen tarjosi hyviä maistiaisia jatkolukemista varten. Illan teokset edustivat niin nimekkäimpien spektrihautomoiden, niin ranskalaisen L’Itineraire -ryhmän ja Saksassa vaikuttaneen Feedback-säveltäjien musiikkia kuin sateenvarjotermin alla uutena tapahtuvaakin.
Tristan Murail’n Feuilles á travers les cloches (1998) on komplementti Debussyn käänteisotsikoidulle pianoteokselle. Miniatyyrinomaisessa teoksessa keskustelevat keskenään kaksi tasoa, hennosti sahaava matto ja sitä puhkaisevat korkeat, kaukaiset kellot. Seinälle sateenkaaren väreissä projisoitu spektrogramminkaltainen eli musiikin äänenvoimakkuuden vaihteluiden mukana. Konsertin visuaalinen aspekti vain vahvistui, kun soittajat soittivat täydellisessä pimeydessä vain telinelamppujen kajossa. Illan seuraavassa teoksessa taas näyttämöllisyys miltei varasti shown.
Jonathan Harveyn teosta Mortuos Plango, Vivos Voco (1980) säesti Sirje Ruohtulan ja Johannes Ylipään hallusinogeeninen valoteos, Harveyn teokselle rinnakkainen, sitä kommentoiva ja vahvistava. Spotit aksentoivat salin takaseinän verkkokuviointia, tuoden esiin morsetuksenoloisen graafisen partituurin, jota musiikki vaikutti seuraavan. Nauhateoksen äänet tulevat kahdesta lähteestä: Winchesterin katedraalin suuresta 1,81 tonnin painoisesta tenorikellosta ja Harveyn pojan laulusta, joka pohjautuu kelloon kaiverrettuun latinankieliseen tekstiin. Ääni ohjattiin saliin saartaen yleisöä ympäröivistä vahvistimista, ja se sai parikseen Cameratan ankeita seiniä kiertäneen jättimäisen, kuin ajovaloissa liikkuvan puhelintolpan varjon. Sekä korvat että silmät pyörivät näin päässä. Valoteos hätkähdytti yksinkertaisuudellaan; valon ja pimeyden leikki oli mainio pari Harveyn musiikin mystiikalle ja okkultismille. Harvey taiteilee elävän lapsiäänen ja kohtalokkaan, kuolleen kelloäänen rajamailla. Tietenkin roolit vaihtuvat, ja additiivisella synteesillä Harvey muodostaa laulusampleista kellon spektriä vastaavia akordeja. Teoksen säveltäminen vaati 70-luvulla niin suurta kovalevytilaa, että ainoastaan Pariisin IRCAM-keskuksella oli tarvittavaa osaamista ja laitteistoa. Harras teos saa nöyrtymään niin ihmiselämän lopullisuuden kuin huoneenkokoisten tietokoneittenkin edellä.
Ville Raasakan Trio (2012) käsittelee ajan katoavaisuutta. Teoksen viisi osaa perustuvat hollantilaisen vanitas-tyylisuunnan maalauksiin, jotka muistuttavat meitä maallisen elämän mitättömyydestä ja ohikiitävyydestä. Tämä nousi koko konsertin teemaksi: Harveyn kohtalon ruttokellot, Murail’n ajan pysäyttävä tilannekuva kaukaisien kellotornien kaiuista ja Griseyn jähmettyneen symbaalin kuvastama äänenvoimakkuuden absoluuttinen nollapiste. Trion kantavana voimana on alttoviulun ja huilun hälyäänten vuorovaikutus ja yhteensulautuminen. Teoksen osat jakaavat keskenään kolme näkökulmaa äänen käsittelyyn: ensimmäisissä osissa ääni on lineaarista liikettä, kolmannessa osassa ääni luo syvyysvaikutelmaa ja viimeisissä ääni on tuntua ja koostumusta. Teoksella on klassinen rakenne, sonaatin elkeet nopeine scherzo-osineen ja neljännen osan kromaattisine teemoineen ja muunnelmineen. Scherzon vauhti oli villitsevää ja piti kuuntelijan erittäin hyvin kyydissä mukana. Tuoreutumiset olivat täsmäajoitettuja läpi teoksen. Sen minkä teos ehkä menetti harmonisen vaihtelun niukkuudessaan, voitti se takaisin juuri hyvällä maulla kootulla muodollaan. Norjalainen alttoviulisti Nikolai Walderhaug, pianisti Johannes Karhapää ja huilisti Kaisa Kortelainen onnistuivat, tulevaa 18-hengen Partiels-yhtyettä ennakoiden, sulauttamaan äänenvärien muutokset ja siirtymät soittimelta toiselle saumattomasti. Istumapaikaltani salin oikealla laidalla kuulin alttoviulun harmillisen vaimeasti, mutta salin keskellä istuneet hehkuttivat suurenmoista stereofoniaa. Location, location, location…
NYKY:n asteli lavalle rennosti kuin harjoituksiin, neutraloiden ovelasti ensimmäisen puoliskon hartaan pimeyden ja konserttimaisuuden. Kaikki paineet vaikean kappaleen edessä olivat kuin tipotiessään – ja yleisökin rentoutui. Mikä mahtava tapa kutsua ihmiset kuuntelemaan!
Seurasi Partiels (1975), tuo elementaarinen prosessien ja soinnutuksen – erityisesti instrumentaalisynteesin – oppikirja. Se kuuluu jokaisen musiikinharrastajan ja -ammattilaisen ämpärilistalle. Kädestä pitäen Gérard Grisey ja kapellimestari Heejung Park luotsasivat kuulijaa läpi äänen elinkaaren: kontrabasson ja pasuunan atakista Haydnin Jäähyväissinfonian mieleen tuovan liukumisen takaisin arjen klangimaailmaan. Tämä oli kolmas esitys, minkä olen teoksesta kuullut, ja mielestäni se ylittää dramaturgiantajullaan ja elävän konserttitilanteen mahdollistamien temppujen hyödyntämisellään jopa loisteliaan London Sinfoniettan ja George Benjaminin esityksen Lontoossa vuonna 2008. NYKY hätkähdytti jälleen yhteissoinnillaan, Park veistämällä ilmaa näyttävästi korealaisessa juhlapuvussaan. Teoksen alun atakit vaihtelivat rikkaasti, ja koko teoksen kaari pysyi kauniin jäntevänä. Soittajat suoriutuivat stemmojen erikoistekniikoiden ja selostuksien viidakosta ansiokkaasti, ja olennainen saapui kuuntelijan korvaan saakka. Rytmit olivat selkeitä: olinko jopa näkevinäni kun ihmiset takanani head-bangasivat lomittain siirtyvien, vispilällä soitetun pikkurummun aksenttien tahdissa. Tätä lisää! Olisipa kaikissa teemoiltaan näin hartaissa konserteissa yhtä rento tunnelma.
Se on aivan päivänselvää, NYKY on suunnannäyttäjä siinä missä Suomen muutkin nykymusiikkiyhtyeet. Nämä kuolemattomat nuoret kykenevät puhaltamaan elämää teemaltaan raskaisiin teoksiin, ja konserttitilanteesta otetaan hyvällä maulla kaikki irti. Tuottaja Libero Mureddulle suuri hatunnosto hänen tärkeälle työlleen, joka mahdollistaa uusien sukupolvien orastuksen tällä saralla.
Konsertti jätti ilmaan riippuvan high-fiven, jonka asiaa ajoi Lauri Pekkarisen säkkipimeyteen kadonnut elehditty symbaalinisku. Kuka ottaa tästä kopin? Ehkä kaikki Helsingin seudun nykymusiikkiyhtyeet yhdessä? ”Die Mutter aller Klänge”, Les Éspaces acoustiques kokonaisuudessaan? Aika, se olisi jo korkea. Osaavista, mm. Griseyn estetiikan maukkaasti omaksuneista soittajista, joita tänäkin iltana kuulimme, ei ainakaan ole pulaa. Vas-y!