Museomaisuus. Onko kyseessä voimavara; perspektiiviä antava aikakone? Edellispäivän RSO:n konsertin mainingeissa toinen amfionisti pohti sitä miten ”menneen aikakauden omanlaisuus korostuu parhaiten törmäyksessä oman aikamme musiikkiin”. Sama kysymyksenasettelu pätee Kansallisbaletin kolmoisiltamaan, jonka paraatikappaleena poseerasi kaikessa groteskiudessaan 100-vuotisjuhlaansa toukokuussa viettävä Kevätuhri, alkuperäisenkaltaisiin kuoseihin puettuna. Illan kolme kontrastoivaa teosta käsittelivät paitsi tanssin ja musiikin suhdetta eri näkökulmista, mutta selkeästi myös esittelivät Kansallisbaletin taituruutta ja kykyä astua näihin näkökulmiin. Kolme silmäystä nykybalettiin.
Illan avaava, alun perin San Franciscon baletin 75-vuotisjuhliin tilattu Jorma Elon neoklassinen Double Evil oli selkein taidonnäyteteos. Alkaen yhdestä perinteisiin turkooseihin balettiasuihin puetusta mies–nais-tanssiparista, jotka vuorottelivat Vladimir Martynovin Come in!:in tavoin sulavien ja kellomaisesti tikittävien liikkeiden välillä, lavan monoliittimäisen mustan laatikon täytti pian neljä tiukassa kontrapunktissa toistensa lomitse pujahtelevaa paria, Philip Glassin Konserttifantasian armottoman patarumputaistelun rytmittämänä. Elon musiikkivalinnat olivat erittäin pelkistetyt muodoiltaan ja ilmaisuiltaan, peilaten niinikään minimalistisia valaistus- ja puvustusratkaisuja. Martynovin imelä jousitekstuuri ja Glassin maaninen perkussiivisuus loivat Elon tavoitteleman kaksijakoisuuden yhdessä salamannopeasti vaihtuvan tanssikuvan kanssa. Teoksen vaativuutta kuvasti myös se, miten miesryhmän koordinaatio paikoin ontui. Tosin paikoin se oli peilitemppumaisen tiivistä.
Ravelin Boléro on masentavan ylikäytetty crescendo, mutta Carl Ingerin Walking Mad oli ihastuttava, ajatuksia herättävä ja erittäin viihdyttävä nykytanssiteos. Minkään teoksen yksittäisiä osasia ei voi tarkastella tyhjiössä erikseen, muuten kuin analyyttisessä mielessä tiedostaen kokonaisvaikutelman, joten vaikka Boléro olisikin teoksena epäkiinnostava, on myönnettävä sen osuus tämän kokonaisuuden kiinnostavuuden luojana. Ingerin oma lavastus ja koreografia olivat viehättävän kekseliästä. Lavaa halkonut lautaseinä – teoksen tärkeä protagonisti – koki teoksen aikana useita muodonmuutoksia. Lautaseinän tavoin koko tanssiteosta halkonut musiikin yhtäkkinen katkeaminen keskeltä pudotti katsojan keskelle aivan toisenlaista tilannetta. Tässä saavutettiin vielä järisyttävämpi kaksijakoisuus kuin Elon teoksessa, vielä suurempi kontrasti ääripäiden tunteiden välille. Hetkeä aikaisemmin riviä taaempaa levinnyt räkänaururemakka, perua mies- ja naistanssijoiden jahtaamisista ja pelehtimisistä, katkesi kuin veitsellä ahdistavaan hiljaisuuteen, jossa kutistuneen lautaseinän nurkassa kyyhötti yksinäinen nainen. Muodon jyrkkyys oli tämän teoksen ehdoton vahvuus – kun kanjonista noustiin pian vielä riehakkaiden hyppyjen, kiljahduksien ja kaatojen kautta aidalle riehumaan. Väriä ja riemua! Mahtava sateenkaarisilta illan päättäneeseen Kevätuhriin.
Igor Stravinskyn kolmannen, todensanoneen Ballet Russes -produktion vaiheet, moneen kertaan kuulutetut, eivät enempiä esittelyjä kaipaa. Tänä iltana Kansallisoopperan monttu oli hyvin suosiollinen soolopuhaltimille ja vaskisoittimille. Groteskiuden ainekset olivat jo koossa edellisen tanssiteoksen aikana, kun suoraan yleisöön suunnattu tuuba töräytteli koomisia tahdinpitäviään. Korkealle kirjoitetut bassoinstrumentit ja solistiset basso- ja wagnertuubat mahtoivat huvittaa soittajia jo kantaesityksen johtaneen Pierre Monteux’n aikana, ja luovathan ne tahatonta tai tahallista koomisuutta itsenäisestikin, puhumattakaan niiden kuvastumista yläkerran flanellipukukansaan. Ja kuvastuminen on hämmästyttävän suoraa. Musiikin tunnelmanmuutokset ja hyvinkin äkkinäiset, ulospotkivat pulssit näkyvät tanssijoiden pakkoliikkeistä ja ryhmänmuodostuksista. Vaslav Nijinskyn koreografia seuraa käsikirjoitusta orjallisesti, ja toisessa osassa ”Le Sacrifice” nuorten valkoisiin pukeutuneiden neitojen piiristä tipahtaa ulos Mira Ollila, joka tanssii teoksen maanisesti päättävän ”Danse sacralen” liikkeistään varmana ja vakavana. Kansallisbaletti oli uskottavasti ja tyylikkäästi sisäistänyt, erästä seurueen tanssijaa lainaten ’helvetin vaikeat’ asennot ja päässälaskut, tuoden sulavuutta teoksen kerrontaan ja pehmentäen liikedissonanssia. Itse asiassa joukko oli sisäistänyt omituiset perusasennot niin hyvin, että vielä aplodienkin aikana he astelivat kumartamaan ulkonevin olin, kädet riippuen ja jalkaterät sisäänpäin kääntyneinä. 300-vuotiaaksi vanhaksi naiseksi hämmästyttävän akrobaattisiin hyppyihin kykenevä Titta Karhunen sisäisti roolinsa pienintäkin sormenpään yksityiskohtaa myöten, palauttaessa vasemman kätensä ylimenevät sormet noitamaiseen koukkuun käteltyään kokonaisuuden mainiosti koossapitänyttä kapellimestari Igor Dronovia.
Oopperalle oli kerääntynyt sankka ja kirjava joukko. Satavuotiaan skandaalin haamu viehättää yhä, ja oli huvittavaa siirtää mielessään kuvitelmat Thêatre des Champs-Elysées’n puitteista ja nyrkkitappeluista kauas jäiselle Töölönlahdelle aikaan, jossa moderni tanssi ja baletti on suuren, mustiin pukeutuneen yleisön tavoittanutta ja melomaanienkin kourissa vilahtavat Le Sacren präntätyt laitokset. Eräät hytkyvät istuimillaan tuttujen rytmien tahtiin kuin sijaistanssijat kenraaliharjoituksissa, ja illan jälkeen vessassa kuulee vihellettävän vuosisadan ajan mieleenpainuvia kosmisia, hankalasti nikottelevia fagotti- ja pikkoloklarinettifraaseja.
Suomen Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve totesi tiistaina 26.3. oopperan lämpiössä pidetyssä lehdistötilaisuudessa, että Kevätuhri on yhä tänäkin päivänä relevantti ja vallankumouksellinen. Greve myös totesi ettei Kevätuhrin viitoittamaa tietä seurannut suoraan kukaan, vaikka se vaikutti katalysaattorinomaisesti sekä musiikin että tanssin kehitykseen. Itse pidän Stravinskyn Les Nocesia harvinainen poikkeuksena tähän huomautukseen: näen paljon yhteistä niin Kevätuhrin kuin Les Nocesin alkuperäiskoreografioissa, niiden kubistisuudessaan ja tavassaan asettaa tanssijat tiukkoihin geometrisiin kuvioihin. Musiikista ja aihepiiristä löytyy niinikään paljon yhteistä, etenkin jos tarkastelee Les Nocesin varhaisia orkestrointeja suurelle orkesterille.
Tämä 74 vuotta nimenomaan balettiversiona unohduksissa lojunut teos nousi uudestaan ilmoille brittiläisten Millicent Hodsonin ja Kenneth Archerin aikalaiskertomuksien, kuvien, alkuperäiskuvien ja -käsikirjoituksien pohjalta rekonstruoimana. Vaikka rekonstruoitu versio on museoteos, se elää tänään meidän aikakautemme tanssitekniikan tuoman suuremman monipuolisuuden kautta uutta elämää. Tanssijaseuralaisenikin totesi, että teoksella on yhä merkityksensä museotanssiteoksena – mutta sen todellinen tehtävä tänä iltana oli viihdyttää. Sitä se teki, nyrkkitappeluineen, karhunnahkaviittoineen ja piirileikkeineen. Kukkopillit ja paperikammat niin ylälehterien kuin permannonkin väki oli jättänyt kotiin. Sääli sinänsä.
Kansallisbaletti vie produktiot yhdessä Ji?i Kyliánin Bella Figuran kanssa äärimmäisen harvinaiselle ja kunnioitettavalle kutsuvierailulle Moskovan uuteen Bolšoi-teatteriin 18.-21. huhtikuuta. Helsingissä triptyykki esitetään 5.4., 6.4., 8.5. ja 11.5.