Niin kauan kuin on ollut kirjoitettua kulttuuria, tiedetään niin sanotun älymystön olleen huolissaan kaiken arvokkaan katoamisesta. Arvokasta on siis se, mikä on vähemmistöön jäävän kansan osan huvia tai ainakin hyvin vähäisessä määrin tavoittaa suuria massoja. Muutenhan sen olemassa olosta ei tarvitsisi kantaa huolta saati kirjoittaa nasevia mielipidekirjoituksia. Arvokas on myös jotain, mikä ei ole ajan hermoilla tai viimeistä huutoa, minkä voi todeta helposti vaikka vilkaisemalla lähimmän antiikkikauppiaan hinnastoa.
Tästä päästäänkin sujuvasti rakkaan taidemusiikkimme alati syveneviin syövereihin. Se on nimittäin juuri sitä arvokasta, jota pitää vaalia kaikin keinoin ja uskotella ystäville ja sukulaistytöllekin, että minun Bachini voittaisi sinun Rihannasi kontrapunktimittelössä vaikka unissaan. Meidän arvokkaan pitää tavoittaa nuoret ja popin kuuntelijat. Ollaan huolisaan, että miksi konsertissa kävijät ovat lähinnä vanhuksia, ylempää keskiluokkaa tai ammattilaisia. Perustetaan työryhmiä ideoimaan helposti lähestyttäviä konserttikokonaisuuksia ja uudenlaisia konsepteja, jotka madaltaisivat ”tavallisen kuulijan” rimaa ottamaan uskon hypyn kohti konserttikuluttajan arvokasta statusta.
Musiikkielämä on monipuolistunut, kinkereitä on jos jonkinlaista ja jokaiselle löytyy varmasti miellyttävää viihdykettä. Marginaalissa kukoistaa, taiteilijat ovat onnistuneet raikkailla ja uudistavilla ideoillaan. Mutta se arvokas, hitaasti kuuntelijoiden kanssa samaa tahtia kuoleva, vanha, etabloitunut konserttimusiikki kaipaa nyt muutakin kuin taitelijoiden tarmokkuutta.
Taide ei nimittäin ole itseään ruokkiva ja itsestään elävä ikiliikkuja. Sekin tarvitsee seurakseen keskustelua ja kirjoittelua, jopa kritiikkiä pysyäkseen elinvoimaisena ja kehittyvänä oliona, joka pystyisi tavoittamaan alati uusia yleisöryhmiä ja kehittymään käyttäjiensä kanssa samaa tahtia. Kun keskustelu loppuu, kiinnostus kuolee ja ala kokee nopean vaipumisen maan alle, pienten piirien puuhasteluksi. Yksi syy tähän on auttamatta ajastaan jäänyt kirjoittamisen kulttuuri. Musiikkikieli kun on vieraantumassa siitä, miten ihmiset puhuvat, mitä he lukevat muilta palstoilta ja mitä he ymmärtävät. Ylevästä, arvokkaasta musiikkitekstistä on hiljalleen tullut kirjoittajiensa sanallista briljeeraamista, missä tekijä käyttää kohdettaan vain ponnahduslautana oman korkealla liitävän kirjallisen egonsa kiinni saamiseksi. Adjektiiveja, metaforia, sisäpiirin huumoria ja pikkunokkeluutta. Näin kirjoitetulla tekstillä ei ole enää informaatioarvoa, mutta alan gurut voivat läpsytellä käsiään yhteen, että ”kirjoitinpa niin hienon jutun, että sitä ei ymmärrä kukaan”. Omassa sanavarastoliemessä ryvetetty, teennäinen ja tiedostettu ylevyys on kaikkea muuta kuin ylevää.
Kun koko elämänsä musiikin parissa viettänyt nuori lukija tai musiikin harrastaja pysähtyy muokkaamaan mielessään lukemaansa konserttiarviota ymmärrettävään muotoon, on kirjoittajan syytä katsoa kalenteriin, etsiä sieltä kohta ”nykyaika” ja tarkistaa vaikka naapurin antiikkikauppiaalta tekstin ymmärrettävyys. Puhutteleva teksti puhuttelevasta musiikista kun on sitä kaikkein arvokkainta musiikkielämän elävöittämistä.