Helsingin Kaupunginorkesterin torstaikonsertti esitteli kaksi nykymusiikkiteosta, joista kumpikin omalla tavallaan ottaa etäisyyttä modernismin perinteeseen. Lisäksi kuultiin muhkea romanttinen sinfonia keskeisimmän kantaohjelmiston ulkopuolelta.Matthew Whittall (s. 1975) on Suomeen kotiutunut, perusopintonsa Yhdysvalloissa käynyt kanadalaissäveltäjä, jonka inspiraationlähteinä ovat usein runous ja luonto. Musiikillisia vaikutteita Whittall on ottanut monesta suunnasta, mutta perinteiset tonaaliset ainekset eivät hänelle ole mitenkään tabu. Niinpä orkesteriteos Of Aspens, Hills and Shattered Dreams (2000–2001) on paljolti kolmisointuista, osin jopa romanttista ja elokuvamaista musiikkia, jonka sointikuva on miellyttävän pehmeä ja kokonaismuoto selkeä. Kenttämäiset orkesteritekstuurit ja tietyt sointiväri-ideat taas tuovat teokseen tarvittavaa särmää ja kertovat myös modernimman musiikin vaikutteista.
Of Aspens, Hills and Shattered Dreams, joka lienee Whittallin ensimmäinen orkesteriteos, on monessa mielessä vakuuttava ja lahjakkuutta osoittava näyttö. Kappaleen identiteetti välittyy vahvasti, ja otsikon lupaamat tunnelmat teos tavoittaa osuvasti. Sävellyksen kokonaiskaarros on tyylikäs ja eheä, joskin tiettyinä hetkinä musiikissa olisi voinut olla enemmän suuntaa. Teoksen soitinnus kärsii välillä balanssiongelmista, mutta kokonaisuudessaan orkestraatio on pohdittua, persoonallista ja kiinnostavaa.
Brittisäveltäjä Mark-Anthony Turnage (s. 1960) on etsinyt vaikutteita jazzin ja rockmusiikin suunnalta, mutta on pitäytynyt lähinnä atonaalisen harmonian maailmassa. Kaksiosainen klarinettikonsertto Riffs and Refrains (2003) tarjosi ensiosassaan suorastaan punk-henkistä draivia, raivoa ja rytmistä kiihkoa. Osan sointimaailma oli kova ja kirpeä, ja virtuoosinen soolo-osuus hyödynsi klarinetin äärirekistereitä tehokkaasti. Hidas ja soinniltaan kuulas toinen osa tuntui innostavan alun jälkeen sovinnaiselta ja mitäänsanomattomalta pettymykseltä. Onko Turnagen kenties vaikea löytää musiikkiinsa innoitusta silloin, kun aineksina ei olekaan räiskettä ja rätinää? Klarinettisolisti Michael Collins oli uskomaton taituri, joka loisteliaalla tulkinnallaan ja karismallaan valloitti yleisön suvereenein ottein.
Sergei Rahmaninovin (1873–1943) soolopianoteokset ja pianokonsertot ovat tärkeä ja persoonallinen osa myöhäisromanttisen musiikin historiaa. Olikin kiinnostavaa miettiä, voisiko Rahmaninov vakuuttaa yhtä lailla myös sinfonikkona.
Sinfoniassaan nro 2 e-molli (1907) Rahmaninov on epäilemättä onnistunut löytämään oman orkesterisoinnin, ja myös hänen tapansa rakentaa sinfonista muotoa on varsin omintakeinen. Parasta Rahmaninovia sinfonia tosin ei ole. Sen teemoista puuttuu profiilin terävyyttä, temaattisesta kehittelystä taas pitkäjänteisyyttä ja keskitystä. Musiikki velloo kyllä monina hetkinä vahvasti, mutta laajojen muotokokonaisuuksien rakentaminen ei oikein tunnu uskottavalta. Lyhennettynä versionakin sinfonia tekee ylipitkän vaikutelman.
Kapellimestari Yasuo Shinozaki muotoili konsertin kaikki teokset tarkasti ja varmaotteisesti, mutta Rahmaninovin sinfoniassa hän olisi voinut repiä orkesterista irti slaavilaista paatosta enemmänkin.