Äkkiseltään ajateltuna Schubertin liedsarjaa ja UKK:n kirjeitä yhdistää vain yksi sana; mylly. Tuomas Hannikainen on kuitenkin koonnut näistä kahdesta äärimmäisen erilaisesta ihmistuotoksesta teoksen, joka suuren suosion siivittämänä esitettiin nyt neljättä kertaa Urho Kekkosen Myllykirjeiden syntysijalla Tamminiemessä.
Tamminiemen huvilan alasali osoittautui varsin kelvolliseksi konserttipaikaksi. Ilmassa oli intiimin perhemusisoinnin tuntua kun pienehkö huone täyttyi ääriään myöten innokkaista kuulijoista. Leppoisa tunnelma kaikkosi kuitenkin nopeasti Jaakko Kortekankaan jylhän baritonin valloittaessa tilan jylinällä. Kun korvissa lakkasi soimasta niin saattoi mieltymyksellä panna merkille laulajan olevan täysverinen liedtulkki. Näin Die Schöne Müllerin tuleekin esittää; naivilla voimalla, silloin tällöin suvannoissa taidokkasti hiljentyen. Anna Kuvaja soitti solistisella varmuudella, joskin eturiviin instrumentin sointi usein puuroutui ikävästi.
Liedien välillä Kalle Holmberg vaelteli ja luki suurella antaumuksella Kekkosen vaihtelevan tasoisia kirjoituksia. Valtiomies kirjoittaa toki sujuvasti, mutta Schubertin musiikin rinnalla sinänsä kiinnostavat Myllykirjeet olivat aika kevyttä taidetta. Tekstinpätkät yhdistyivät teennäisesti kulloiseenkin liediin; parhaiten efekti toimi kun Kekkosen omaperäistä rakkauskirjettä seurasi voitonriemuinen laulu Mein! (Minun!), jossa rakastunut viimein saa neidon omakseen. Kortekangas lauloi milloin flyygelin viereltä, milloin ikkunalaudalla istuskellen. Paikanvaihdot saivat aikaan kiinnostavia akustisia muutoksia elävöittäen koko performanssia onnistuneesti. Kortekankaan ilmaisuvoimainen baritoni vetryi illan myötä yhä parempaan vireeseen. Loppupuolen liedissä Trockne Blumen (Kuihtuneet kukkaset) laulaja tavoitti pysähdyttävästi herkimmätkin vivahteet Schubertin laajasta tunneskaalasta.
Illan viimeinen lied (Der Müller und der Bach, Mylläri ja puro) tuhottiin valitettavasti säkeistöjen väleihin tökerösti tungetuilla kirjekatkelmilla. Tästä sydämistyneenä ei voi välttyä ajattelemasta; miksei Tamminiemessä esitetty kokonaista liedsarjaa ilman Kekkosen höpinöitä. Jos jotain olisi voinut lukea niin sitten vaikkapa otteita presidentin ihaileman Alphonse Daudet’n (1840–1897) novellikokoelmasta Kirjeitä myllyltäni.
Kekkonen kirjoitti: ”Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan leikitellä, vaan puhua totisinta totta. Kirjekokoelmani pääasia on edelleenkin, kuten sen ensimmäisessä osassa mainitsen, saattaa nämä kirjeet julkisuuteen ennen kaikkea virallisen ulkopolitiikkamme vahvistamiseksi.” Nokkelan reaalipoliitikan kontrasti Schubertin romanttiseen satumailmaan on mauttoman suuri, lopulta vain keinotekoisesti kavennettu.