Oli jo korkea aika saada persoonallista ja voimakasta ilmaisua luovan Chaya Czernowinin (s. 1957) musiikki suomalaisyleisön eteen, ja Musica nova Helsinki -festivaalin itään päin katsova teema oli siihen varmasti ihan yhtä hyvä tekosyy kuin mikä tahansa muukin. Pitkä pimento korjattiin laajalla orkesteriteoksella, jossa RSO vakuutti heittäytymiskyvyllään, sekä intiimillä kamarikonsertilla, jossa etenkin Uusinta-kamariyhtyeen jouset häikäisivät tarkkuudellaan.
Johan Tallgrenin suunnittelemista Musica nova Helsinki -festivaaleista hänen viimeisekseen jäävä ”Orient – Occident” on trilogian kiinnostavin ja ohjelmistoltaan onnistunein osa – etenkin meille eurooppalaisille. Nykytaide heijastelee maailmaansa ja globalisaatioaikana maailmankartta on luontevasti esillä; samalla kun festivaalin aikana juhlittiin Musiikkitalon vierellä kiinalaista uutta vuotta, nousi Kiina USA:n ohi maailman suurimmaksi nyt myös tavarakaupassa. Itä tuo Tallgrenin Amerikasta ja Saksasta alkaneelle Musica nova -kierrokselle mukaan liikkeen ja kerroksia: maastamuuton, kansanvaellukset, soittimien ja musiikkikulttuurien leviäminen… aihe on lopulta valtava. Samalla se laittaa luontevan pisteen maantieteelliselle lähestymiselle: kun Darmstadtin kansainvälisillä uuden musiikin kesäkursseilla seitsemisen vuotta sitten pohdittiin kulttuurienvälistä vuorovaikutusta, kuului 80-luvulla syntyneiden, etniseltä perimältään kirjavien säveltäjien suusta ihmettelyä – he eivät itse enää tunteneet identifioituvansa mihinkään yhteen kansakuntaan tai edes maanosaan. Kun säveltäjien etninen perimä ja asuinympäristö ovat jo aikaa sitten eriytyneet (ajatellaan vaikkapa omaa Kaijaamme [Kaija Saariaho] Pariisissa), on Internetin myötä myös koko ammatillinen toimintaympäristö heti alusta asti kansainvälinen.
Puolanjuutalaisten, holokaustista eloonjääneiden vanhempien israelilaissyntyinen tytär Chaya Czernowin kertoo nuorena reagoineensa kansallisuutensa taakkaan poissulkevasti – hän halusi olla vapaa yksilö. Czernowin jätti kotimaansa 25-vuotiaana, opiskeli Berliinissä ja jäi tälle tielleen muuttuen maailmankansalaiseksi. San Diegon ja Wienin jälkeen hän toimii tätä nykyä sävellyksen professorina Harvardin yliopistossa Bostonissa, on naimisissa amerikanjapanilaisen kollegan kanssa ja matkustaa teostensa mukana ympäri maailmaa, pääosin Euroopassa. Suomalaiselle festivaalille hänet tuotiin nyt israelilaisena säveltäjänä. Hyvä, että tuotiin, odotettu onkin.
Mitä odotin? Stuttgartin oopperassa kaudella 2009/10 kuultu, lapsen näkökulmasta holokaustia käsittelevä Pnima…ins innere hätkähdytti minut aiheen ja ilmaisun voimakkuudellaan. Yhtä voimakasta ja hälypitoista modernia näyttämöllistä teosta ei suomalaisessa oopperassa ole kuultu eikä näillä näkymin varmaan ihan heti kuullakaan. Myös kansainvälisillä festivaaleilla vastaan tulleet teokset sekä henkilökohtainen tutustuminen säveltäjään ovat tukeneet kuvaa voimakastahtoisesta visionääristä, joka vaatii myös oppilailtaan tuoreutta, persoonallisuutta ja kantaaottavuutta. Näihin ensikosketuksiini vertautui eniten festivaalin avauskonsertissa Radion sinfoniaorkesterin esittämänä kuultu 45-minuuttinen massiivinen orkesteritriptyykki Maim (2001–07). Se oli juuri sellainen paukku, jollaisella Musica novan kuuluukin alkaa ja erottautua pääkaupungin muusta nykymusiikkitarjonnasta. Konsertti tosin alkoi espanjalaisen José María Sánchez-Verdún mielenkiintoisen tuotannon pehmeämpää puolta edustaneella, Andalusian arabihistoriasta varsin hillityin vedoin ammentaneella orkesteriteoksella Alqibla (1998), joka liikkui kuin aavikon pölyn läpi taidokasta ja tasapainoista orkesterinkäyttöä osoittaen, mutta aavikolla suurempia sisäisiä ristiriitoja tai ulkoisia konfliktitilanteita kohtaamatta. Eräänlainen meditaatio siis, viittaahan teoksen nimikin suuntaan, johon muslimit rukoilevat. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan konsertissa oli tarkoitus kuulla vielä pakottavaa ilmaisuntarvettaan purkavan israelinarabi Samir Odeh-Tamimin Rituale, mikä olisikin varmasti täydentänyt takapainoisen diaspora-konsertin tasapainoisemmaksi kokonaisuudeksi.
Czernowinin Maim (’Vesi’) on konserttikokemuksena varsin eksistentiaalinen. Lukuisilla lisäsoittimilla sekä tubax-kontrabassosaksofonin, oboen, cembalon, sähkökitaran ja viulun muodostamalla solistiryhmällä vahvistettu sinfoniaorkesteri muodostaa valtavan akustisen tilan, jota saksalaisen SWR-yleisradioyhtiön kokeilustudion surround-äänentoisto laajentaa ympäröimään yleisön. Tilaa ei käytetä ranskalaistyyppisesti täyttämällä se kyllästetyllä (joskus myös kyllästyttävällä) pehmeällä hyörinällä, vaan Czernowinin partituuri pikemminkin korostaa tilan valtavuutta. Musiikin pinnalla voi kuulla lukemattomia eri karheuden variaatioita, ja sen säkeet liikkuvat virtuoosisella keveydellä paksunteräksisestä orkesterimassasta pikkuriikkiseen oboen staccato-nuottiin – ja heti kohta kohti puhallinsoittimilla luotua kohisevaa ilmaäänten massaa. Soivat äänet muodostavat tilassa leijuvan, muotoaan muuttavan ääniveistoksen. Tällä tilalla en tarkoita enää vain Musiikkitalon salia, vaan pikemminkin kuulijan mielen kangasta (tabula rasa). Czernowin kuuluu säveltäjäpolveen, joka pyrkii tavoittamaan kuulijoissaan mahdollisimman puhtaan musiikkikokemuksen ohi ääniapparaatin historiallisen painolastin. Hämmästyttävästi Czernowin saa arkkityyppisetkin eleet kontekstualisoitua tuoreiksi. Hänellä on vieläpä poikkeuksellista korvan ja mielen viisautta annostella eriskummallisia ääniään ja niiden liikettä niin, että kyydistä ei putoa. Myöhemmät kuuntelukerrat tekevät palaamisen tähän harvinaislaatuiseen soivaan tilaan nimeltä Maim aina yhtä virkistävän kokemuksen.
Monille kuulijoille Maim olikin odotettu ja mieleenpainuva Helsinki-elämys, uuden ajan Kraft, Répons tai Gruppen. Itselleni koskettavinta oli RSO:n kyky heittäytyä vähintäänkin hämmentäviin stemmoihinsa täysillä. Lukuisat ulkomaiset nykymusiikkifestivaalit vaivalloisesti matkusteltuani, nyt katsellessani paikaltani SWR:n ääniteknikoiden ja kapellimestari Lothar Zagrosekin takaraivoja keskellä Czernowinin voimakasta musiikkia akustisesti loistavassa uudessa salissa tajusin yhtäkkiä unohtaneeni täysin olevani Helsingissä – ja herkistyin. Isäni ikäpolven säveltäjäthän saivat vielä näillä leveyksilä kuulla, ettei sellosta saa kuin tasavireisiä säveliä. Nyt suopeutta radikaalienkin äänimaailmojen etsimiseen on, mitä myötä myös taidot alkavat kehittyä kohti kansainvälisen tason nykymusiikkiorkesteria ja -elämää.
Veistoksellisuudesta muistin ja ajan kokemisen intiimiyteen
Uusinta-kamariyhtyeen konsertin jousisoitinmusiikkipitoinen ohjelma puolestaan valotti pehmeämpiä puolia Czernowinin ilmaisusta. Teosidealtaan oivaltavin oli Anea Crystal (2008), joka muodostuu kahdesta jousikvartetosta Seed 1 ja Seed 2 sekä jousioktetosta Anea, jossa kvartetot soivat pienin muutoksin päällekkäin. Konsertin avasi Seed 1 ja loppupuolella kuultiin Anea, jolloin kuulija pääsi varsin konkreettisesti toteamaan oman muistinsa käyttäytymistä – yksinkertaisuudessaan nerokas tapa saada kuulija osallistumaan ja havainnoimaan oman kuuntelunsa mekanismeja. Oli hyvä, että ohjelmaa muutettiin jättämällä Seed 2 pois, koska jo kuullun ja uuden yhtäaikaisuus teki Aneasta erityisen kutkuttavan kokemuksen. Näin myös saatiin tilaa Czernowinin kiinnostavimpiin kamarimusiikkiteoksiin lukeutuvalle jousisekstetolle Dam sheon hachol (1992/2002), jonka olisi tosin voinut sijoittaa konserttikokonaisuudessa paremminkin, jottei edellä olisi juuri kuultu jousiyhtyettä – vaikkapa sijoittamalla Hanna Kinnusen elegantisti ja keskittyneesti soittama varhaisempi huilu-nauhateos Ina (1988) näiden teosten väliin.
Dam sheon hacholissa, pysähtyneenä valuvaan tiimalasiin viittaavan nimensä mukaisesti, aika muuttuu lähestulkoon staattiseksi – teoksen metronomimerkintä on lähes hahmottomattoman hidas 20 iskua minuutissa – ja ollaan ikään kuin yhden pitkän jousenvedon ytimessä. Teos sisälsi lukuisia herkullisia soinnillisia yksityiskohtia, etenkin erikoissoittotekniikoissa loistaneen sellisti Markus Hohdin pieteetillä tekemien pyörivien jousiliikkeiden tremoloiden leikkautuessa kontrabasisti Aapo Juutilaisen loihtimiin mataliin huojuntoihin. Kaiken kaikkiaan konsertissa Uusinnan jousisoittajat primas Maria Puusaaren johdolla tuntuivat jälleen kerran nouseen haasteen edessä uusiin sfääreihin – toivottavasti nälkäiset nuoret suomalaismuusikot saadaan säännöllisesti pidettyä mielekkäässä purtavassa myös festivaalien välillä. Säveltäjän itsensä hurmasi erityisesti pianisti Emil Holmströmin naseva tulkinta tuoreesta pianominiatyyristä fardanceCLOSE (2012), joka kuulemma sai teoksen soimaan säveltäjän haluamalla tavalla nyt ensi kertaa. Tulkinnallisesti haastava teos on eräänlainen soiva vastine kubistiselle maalaukselle. Itse koin sen viisiminuuttiseksi venytettynä psykoanalyyttisenä silmänräpäyksenä tanssin pyörteissä olevan sisäisestä kokemuksesta, johon tanssimusiikki piirtyy vääristyneinä ja tärisevinä välähdyksinä – säveltäjän mielikuvituksessa tämä vertautuu karismaattisesta epätarkkuudestaan tunnetun, sittemmin skitsofreniaan sairastuneeseen singer-songwriter Daniel Johnstoniin.
Hienosti Chaya Czernowin ihastuttikin Helsingin-vierailullaan niin suuren orkesterimassan kuin intiimin sooloteoksen parissa vahvana, eksistentiaaliseen kuulokokemukseen johdattelevana säveltaiteilijana.
Linkkejä:
José María Sánchez-Verdún Alqibla RSO:n ja Lothar Zagrosekin tulkintana (18 min)
Chaya Czernowinin Maim RSO:n, solistikaartin ja Lothar Zagrosekin esittämänä (47 min)
Uusinta-kamariyhtyeen Czernowin Crystals -konsertti (78 min)