Musica nova Helsinki -festivaalilla nähtiin tänä vuonna paljon erilaisia kulttuurien kohtaamisia. Yleisöt kohtasivat yllättäen tuntuvimmin Avanti!n konsertissa, joka oli samalla myös Helsingin XVI Flamencofestivaalin konsertti: flamencoyleisö reagoi välittömin väliaplodein ja espanjankielisin kannustushuudoin (kuten asiaan kuuluu), varmasti vähän ihmetellen nykymusiikkiyleisön rauhallisempaa nautiskelua. Kokeellisen musiikin ja monitaidetapahtumien katu-uskottava nuori yleisö taas löysi tiensä esimerkiksi defunensemblen japanilaisena undergroundina mainostettuun konserttiin indieareenana tunnetulle Korjaamon Vintille sekä Korvat auki -kollektiivin riemastuttaviin monitaiteisiin ja -mediaalisiin EarLAB-tapahtumiin Suvilahdessa. Aivan oman, salin täyttäneen teknoyleisönsä veti paikalle Ryoji Ikedan suggestiivisen elektronisen musiikin konsertti. Atlas Ensemblen konsertit taas keräsivät runsaasti etnoväkeä ja muita harvinaisen tilaisuuden haistaneita.
Festivaalin residenssiensembleksi nimetty Atlas Ensemble koostuu lähi- ja kaukoidän perinnesoittimien paikallisista supertähdistä, joiden muodostamaa globaalia sointikuvaa valikoidut länsimaiset soittimet täydentävät. Runsaudenpulassa Musica novan ydinyleisölle tuotti jopa hienoista päänvaivaa opetella yhdistämään tusinapäisen etnisen soittimiston nimet, ulkonäkö ja kansallisuudet toisiinsa – tähän lukuisia ansiokkaita pohdiskelevia esseitä sisältänyt ohjelmakirja olisi voinut tarjota yksinkertaisen avun. Itse sointeihin kuitenkin pääsi tutustumaan rauhassa Sibelius-Akatemian konserttisalin ääriään myöten täyttäneissä kahdessa ilmaiskonsertissa, joissa sai kuulla kantarepertuaarinsa parissa vuorollaan esimerkiksi azerbaidžanilaisia Elchin Nagijevia (tar-luuttu) ja Elsan Nasurovia (piikkiviulu kamancha), kiinalaisia Xing Luta (piikkiviulu erhu), Wu Weitä (kiinalainen suu-urku sheng) ja Ding Xueeria (kiinalainen sitra zheng), japanilaista Naomi Satoa (shengin japanilainen versio sh?), armenialaista Gevog Dabaghiania (pehmeä-ääninen kaksoislehdykkänokkahuilu duduk) ja syyrialaista Bassem Alkhouria (persialainen sitrasoitin qanun). Itselleni varsinkin sunnuntain alkuillan Middle East -konsertin tarjoama tutustuminen persialaiseen virtuoosisuuteen ja äänenväriherkkyyteen oli festivaalin yllätyksellisiä huippukohtia.
Kohtaaminen ei kuitenkaan ole pelkkää tarkkailua, joten Atlas Ensemblen maksullisissa iltakonserteissa lavan jakoivat paitsi monenkirjavissa keskinäisissä poliittisissa ja uskonnollisissa suhteissa olevien maiden perinnesoittimet soittajineen, myös itäinen ja läntinen maailma: (pääosin) länsimaisten säveltäjien uutta musiikkia sekä sovituksia nykymusiikin klassikoista. Olikin varsin absurdia, mutta paikallaan kuulla Karlheinz Stockhausenin Tierkreis-melodioita – eräänlaista modernin nykymusiikin folklorea – itämaisten soittimien yhdistelmällä. Säveltäjä Stefano Pierinin varsin vapaan sovituksen joskus melko ilmeiset soitinnusratkaisut näyttivät nykymusiikkiyleisölle tämänkaltaiset fuusioprojektit harvinaisesta perspektiivistä. Kitsch sen sijaan vältettiin täysin alankomaalaisen Wim Hendrickxin teoksessa Nostalgia (2010), jonka säveltäjä oli huolellisesti sorvannut etnisten soittimien tarpeisiin – käytännössä antanut jokaiselle seitsemälle muusikolle vuorollaan sisääntulot ja sävelmateriaalin improvisoinnin pohjaksi. Teos risteili hienosti ja hyvin kasassa pysyen säveltäjänsä herkkäsointisen musiikin ja sen soittajien edustamien erilaisten musiikkikulttuurien välissä. Liukumat eivät kuulostaneet pakotetuilta vaan hienovaraisilta. Tämä kappale tosin oli ensimmäinen kerta kun kuulin kaikkia näitä soittimia yhdessä, joten konserttitilanne oli melkoinen kuuntelutapojen sokki, ja keskittyminen itse teokseen ohi sen soittimiston oli alkuun vaikeaa.
Kuten moni matkailemalla horisonttejaan laajentanut on huomannut, tulee suurin kulttuurisokki monesti kotimaahan palatessa. Atlas Ensemblen maanantainen iltakonsertti kääntyikin salaviisaasti jälkimmäisellä puoliskollaan kohti omaa kulttuuriamme: jo mainitun Stockhausenin lisäksi soi elektronisten teosten takia paikalla olleen Experimentalstudio SWR:n ohjelmistosta poimittu Luigi Nonon ikiradikaali tuubateos Post-prae-ludium per Donau (1987) berliininkanadalaisen Max Murrayn vangitsevana esityksenä, sekä Atlas Ensemben näkemys James Tenneyn klassikosta Critical Band (1988). Turhan marginaaliseen asemaan meikäläisessä musiikki-ilmastossa jätetyn Tenneyn minimalistinen, psykoakustiikasta ja frekvenssipohjaisesta säveltämisestä ponnistava lähestyminen soivaan ääneen saattaa olla monille kuulijoille jopa vieraampaa kuin vaikkapa japanilainen perinnemusiikki. Teos lähtee kasvamaan viritys-a:sta soittajien vuorollaan alkaessa levittää tätä soivaa kaistaa vähitellen ylös- ja alaspäin, jolloin kuullaan jännittäviä, tila- ja sointiväri-illuusioita luovia huojuntailmiöitä.
Toinen, relevantti ja hyvin myös sävellyksillisillä ratkaisuilla esille tuotu pointti oli, kuinka kaikki maailman soittimet ovat lopulta sukua toisilleen. Esimerkiksi persialainen nauhaton kielisoitin ud on toiminut kantaisänä niin barokkiluutulle ja espanjalaiselle kitaralle kuin kiinalaiselle pipalle ja japanilaiselle biwalle. Kukin kulttuuri on muokannut tuontisoittimen vastaamaan oman estetiikkansa tarpeita, vaikkapa lisäämällä udiin nauhoja omien viritysjärjestelmiensä mukaan. Näin ollen Atlas Ensemblessä kohtaavat hyvin perustavanlaatuiset musiikilliset lähtökohdat aina käytettävissä olevista sävelistä alkaen. Kaikki yhtyeen jäsenet eivät myöskään lue nuotteja, ainakaan siinä määrin kuin nykymusiikkisoittajalta odotetaan – he ovatkin sitä parempia omaksumaan asioita kuuntelemalla. Käsittääkseni kukaan säveltäjäjistä ei kuitenkaan lähtenyt välittämään musiikkiaan simuloimalla oraalisten musiikkikulttuurien omaksumistapoja, mikä olisi ollut nykyaikana varsin vaivatonta tietokoneavusteisesti. Sen sijaan suosittiin erilaisia lähtötilanteita, joista muusikot ornamentoivat ja eri tavoin improvisoivat monimutkaisemmat katkelmat. Mainittakoon, että suurin osa soittajista kuitenkin on opiskellut länsimaissa ja sitä myötä lukevat kompleksiakin musiikkia vaivattomasti. Itse en kuitenkaan olisi voinut jättää imitoivan korvan vahvuuksia hyödyntämättä.
Uusissa, varta vasten yhtyeelle sävelletyissä teoksissa näkyi uusimmalle musiikille tyypilliseen tapaan varsin erilaisia ratkaisuja. Selkein strategia oli yhdysvaltalaisella Christopher Trapanilla, jonka Widening Circles (2012) alkoi sh?n ja harpun duolla, mihin liittyi hiljalleen muita vastaavia, pitkää ääntä tuottavan soittimen ja näppäilysoittimen muodostamia pareja; piirit laajenivat vähitellen yhdeksi suureksi perheeksi. Lopulta tilanne laukaistiin virtapiirien mukaantulolla, upeasti elektroniikan keinoin. Atlaksen perustaneen Joël Bonsin parikymmenminuuttinen Tour à tour (2006) antoi tilaa niin azerimuusikoiden tunteikkaille sooloille kuin niiden ”vastalääkkeille”, viulun ja sellon länsimaisille pidätysketjuille, kun taas tuore Green Dragon (2012) tuntui joutuvan balanssivaikeuksiin länsimaisten soittimien jyrätessä heikompiääniset itäiset sukulaisensa alleen.
Maailmanpoliittisia konnotaatioita ei voinut kuunnellessa välttää, mikä myös tuntui tiedostetun sävellyksissä. Kaksi teoksista päättyi eksplisiittisen väkivallan törmätessä tuhatvuotisiin herkkyyksiin: kreikkalaisen Thanasis Deligianniksen teoksen Satyrcrash (2012) lopussa lyömäsoittajat rikkoivat lasipulloja ja Antti Auvisen kantaesitys ORIOR (2012–13) päättyi lyömäsoittajan oikein olan takaa piestessä flyygelin kannen takana piilossa ollutta tölkkisäkkiä, eräänlaista sijaisuhria, samalla kun kiinalaiset erhut päästävät viimeiset korkeat ujelluksensa. Auvinen oli varsin hyvin onnistunut säilyttämään oman tyylinsä multikulttuurillisten haasteiden edessä – hän vieläpä oli ainoana säveltänyt koko käytettävissä olevalle Atlas-kokoonpanolle. Teos alkoi auvismaisella vilkasmielisellä brutaaliudella, jossa soittimien yksilöllisyys tietoisesti sulautetaan osaksi suurempaa ääniapparaattia. Sitten säveltäjä veti jarrusta ja päästiin staattisempiin tunnelmiin. Vielä vauhtisokeuden huimausoireista toipuvan kuulijan korville erottuvat kerrokset ja soolot tuntuivatkin nyt vaikeammin maantieteellisesti paikallistettavilta – ei ihan helppo saavutus. Myöhemmin sointipalettiin liittyi myös erikoisvalmisteisen elektronisen Weevil-oskillaattorin vinkunaa matkalla kohti dramaattista loppukiihdytystä. Kappale, joka jättää näin hämmentyneen iloiseen tunnelmaan, suu auki, ei voi olla huono, vaikka brutaalin ilmaisun ja hentoäänisten soittimien yhdistelmää vähän vierastinkin.
Vaivattomimmin soittimien maantieteelliset viittaussuhteet väisti Stefano Bellon teoksessaan Capriccio con Rovine (2006), jonka tasaisesti sykkivä ja kehräävä italialaistyylinen nykymusiikki oli soitinnettu niin sulavasti eksoottisille soittimille, ettei niitä edes ajatellut. Tasapainoinen kokemus oli myös Daniel Bjarnasonin trio Five Chinese Poems (2002) huilulle, shengille ja oboelle, luultavasti koska ei-eurooppalaisia soittimia oli vain yksi, kokoonpano oli muutenkin pieni ja koska Berliinissä asuva shengtähti Wu Wei on niin täydellisesti kotonaan länsimaisen musiikin parissa. Utopistisen ensemblen balanssiriskit puolestaan selvitti taidokkaimmin yhtyeen kapellimestarina konserteissa toiminut Uzbekistanin uiduuri Artjom Kim teoksessaan Rag Music (2012). Yhtyeessä erhua soittava Lan Tung taas riemastutti kappaleellaan (Hopefully) Happy Ever After (2012), joka yhdisteli sulavasti mekaanisen jyskyttävää postminimalismia ja multifonikenttiä kiinalaisiin vaikutteisiin – säveltäjän toimien itse teoksen virtuoosisen ilmaisuvoimaisena erhu- ja laulusolistina.
Mikä fantastinen ja moneen suuntaan kurkottava musiikillinen projekti tämä Atlas Ensemble! Sitä suurempi sääli, että Alankomaiden poliittisen tilanteen nopea heilahdus koitui tämänkin menestystarinan kohtaloksi – valtion tuki putosi vuoden alusta nollaan ja yhtyeen toiminta loppui käytännössä näihin konsertteihin. Tarinan opetus? Katso keitä äänestät.
Linkkejä:
Laaja tietopaketti Atlas Ensemblestä