Muistikuvia Einojuhani Rautavaarasta

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Musiikkimaailmaan levisi nopeasti tieto Einojuhani Rautavaaran poismenosta jonkinlaisena yllätyksenä. Hän oli nimittäin alkanut jo tuntua monessa mielessä ’omnitemporaaliselta’ persoonalta, säveltäjältä, joka eksisteerasi pysyvästi Katajanokalla, mutta oli ehtinyt käydä läpi monia vaiheita ja menestyksiä. Hänen poismenonsa tuntuu miltei samalta kuin Sibeliuksen, kuten Rob Weinberg jo ehti kirjoittaa.

Jokainen muistelkoon sitä Rautavaaraa, jonka ehti tuntea hänen pitkän elämänsä aikana. Vaikka viime vuosina aika harvat enää suoraan tapasivat häntä, ovat muistikuvat hänestä sangen eläviä.

Ensinnä monet saivat kokea Rautavaaran opettajana Sibelius-Akatemiassa jo ennen kuin hänet nimitettiin sävellyksen professoriksi 1976. Hän oli ollut tentaattorini musiikin teorian kokeessa. Hän istui pianon ääreen ja otti vähennetyn nelisoinnun tietyssä asemassa. Mikä tämä on? Tunnistin kohdan: Beethovenin Appassionatan finaalin alku. ”Mainiota, olette läpäissyt tentin”. Myöhemmin Rautavaara itse luokitteli opettajat kategorioihin: kuuluisat, kiltit ja oppimestarit. Hän itse kuului kiltteihin ja sen ansiosta Suomeen syntyi tälle maalle ja sen musiikkipedagogialle ominainen pluralismi sen ideologisena pääprinsiippinä. Kun väittelin 1978 myyteistä ja musiikista Rautavaara, sanoi Finlandia-talolla ymmärtävänsä aihettani. Tultuani Helsinkiin professoriksi Rautavaara saapui vastaanotolleni – toisen vaimonsa Sinin kanssa. Ongelma oli, että Sinin tuli saada maisterin paperit yliopistolta musiikkitieteestä tutkimalla Einojuhanin musiikkia. Erkki Salmenhaara sanoi, ettei säveltäjän puoliso voi tutkia riittävän objektiivisesti miehensä tuotantoa. Olin eri mieltä, mutta sitten asiat menivät toisin.

Tuohon aikaan Rautavaara oli jo siirtynyt oopperakauteensa. Saimme kuulla ensi-illat lukemattomista teoksista: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, Auringon talo. Monissa niistä oli roolit erityisesti Jorma Hynniselle ja Sinille. Loistava sarja suomalaista näyttämömusiikkia, jonka maine levisi laajalti. Onneksi Rautavaaralta julkaistiin Synteesi-aikakauslehden teemanumerossa Suomalainen ooppera 3/1987 työpäiväkirja Vincentin synnystä; se raottaa ovea säveltäjän luomisprosessiin tuona kautena.

Huomaan verranneeni monissa aiemmissa esseissäni Rautavaaraa Stravinskyyn eurooppalaisuus, suomalaisuus, venäläisyys ja amerikkalaisuus taustana. Nomadi-säveltäjän tyyppi. Jo se, että nuoren Rautavaaran nimi liittyy Olga Koussevitskyn kautta venäläisamerikkalaisiin piireihin ja näin Sergei Koussevitzkyn välityksellä myös Sibeliukseen – puhuttaessa A Requiem in our Time teoksesta – antaa hänelle myyttisen hohdon. Cantus arcticus teki hänestä zoomusikologian pioneerin linjalla Messiaen – François-Bernard Mâche. Mutta kaikkia näitä suuntauksia edelsi dodekafoniikka, jonka johdosta yhdessä vaiheessa hänen musiikkiaan eräät orkesterien intendentit pitivät salin tyhjentäjänä. Mutta akateeminen väitöskirja ilmestyi puolustamaan tätäkin vaihetta: Anne Sivuoja-Gunaratnamin väitös HY:ssä 1997 Einojuhani Rautavaaran dodekafonisesta kaudesta – ja vieläpä semiotiikan valossa. On hyvin tärkeää ja säveltäjän profiilia nostattavaa, että heistä julkaistaan väitöksiä. Rautavaaran kohdalle osui toinenkin: puolalaisen Wojciech Stępieńin väitös Rautavaaran ’enkeleistä’ v. 2010. Teos painettiin uudestaan yhdysvaltalaisella Ashgate Pressillä ja sekin niitti kansainvälistä mainetta.

Rautavaara oli siis siirtynyt ’enkelikauteensa’, joka loppujen lopuksi ei ehkä henkisesti ja teknisesti ollut niin kaukana New Yorkissa jo kymmeniä vuosia aiemmin sävelletyistä Ikoneista, joiden taustana olivat hänen opettajansa Vincent Persichettin mooditaulukot. Niitä saattoi käyttää tutkielmassaan Ikoneista Eila Tarasti; hän pohti lisäksi Rautavaaraa synesteetikkona. Ko. analyysi ilmestyi suomeksi Synteesi-lehdessä ja englanniksi useamman kerran, mm. antologiassa Musical Semiotics in Growth (1997) (ko. essee julkaistaan pian uudestaan Amfionin sivuilla artikkelina).

Uusi meditatiivinen enkeli-tyyli ilmensi Rautavaaran meditatiivista ja transsendentaalista maailmankuvaa (ks. Tarasti 2013: 310 hänen sijoittumisensa eri säveltäjien musiikillisten maailmankuvien sarjaan Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

Sinfonioiden otsakkeet Angel of Light ja Angel of Dusk heijastuivat tässä tyylikaudessa. Tällä tavalla enkeli ilmantuu ensiksi mainitussa sinfoniassa: ”The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). Muistan tuon kohdan elävästi, kun Mikko Franck johti sinfonian Johanneksenkirkossa.

Angel of Duskin eli kontrabassokonserton taas Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS päätti esittää 2003 konsertissaan Yliopiston juhlasalissa. Kun orkesteria ei voitu saada käyttöön, esitettiin teoksesta kahden pianon versio, erinomaisina pianisteina Marja Rumpunen ja Juha Ojala. Kontrabassosolistina oli nuori ystävämme, puolalainen virtuoosi Janusz Widzyk Berliinin filharmonikoista. Musiikin jälkeen oli lavalla dialogi säveltäjän kanssa pimennetyssä salissa, nojatuoleissa, jalkalampun valaisemana tunnelman luomiseksi.

Toisen kerran saatoin järjestää Rautavaara-tapahtuman Imatran ISI:n kesäkongressin yhteydessä Alvar Aallon piirtämässä Kolmen ristin kirkossa v. 1999. Säveltäjä itse säesti, kun Sini esitti tämän Lorca-lauluja; Eila Tarasti soitti Ikonit; kapellimestari Kalervo Kulmala johti Akateemisella puhallinorkesterilla A Requiem in our Timen ja sitten Markku Heikinheimo soitti uruilla Rautavaaran konserton Annunciations. Tästä tuli vaikuttava ilta semiootikoille ja muulle yleisölle.

Mutta jo ennen tuota tapahtumaa olimme kuulleet em. urkukonserton Minneapoliksessa Saint Paulin jättimäisessä kirkossa osana Rautavaara-festivaalia. Se kesti viikon kevättalvella 1998 ja sen rahoitti miljonääri Aina Swan Cutler. Olen tätä viikkoa ja Rautavaaran puheita sekä esitelmiä siellä kommentoinut matkapäiväkirjassani Minnesotasta (Tarasti 2004) ja myös Rondo-lehdessä. (Em. raporttini on niin ikään ilmestymässä Amfionin sivuilla.)

Olin Rautavaaran kanssa yhteistyössä niinä vuosina, kun hän vielä opetti Sibelius-Akatemiassa, mm. hänen johtamassaan aikamme musiikin luentosarjassa; hän vieraili myös laitoksellamme. Rautavaaran puheet musiikista olivat aina tavattoman henkeviä ja myös melkoista oppineisuutta osoittavia. Hän oli noita kirjoittavia säveltäjiä siinä missä joku Wagner, Busoni tai Stravinsky. Hänellä oli aina jotain hauskaa ja yllättävää sanottavaa. Madetojasta, Kuulasta, Melartinista ym. hän totesi, että he joutuvat kansainvälisessä vertailussa samaan luokkaan kuin Sibelius – mutta jäävät hänen varjoonsa. Hän kertoi nähneensä nuorena Väinö Raition oopperan Jeftan tytär ja muisti siitä vain repliikin: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo. Kun hän kuuli kotonamme illallisen jälkeen Helvi Leiviskän laulun ”Nouse ole kirkas”, hän totesi: kyllä on tavattoman raskasta, pakottaa laulaja nousemaan tuolla tavalla matalasta rekisteristä.

Rautavaara oli hyvin hauska seuraihminen; sen ovat monet saaneet kokea. Muistan, kun hän muutti Kulosaareen Armi Klemetin taloon ja mylläsi sisustuksen täysin uusiksi, sillä hän ei kannattanut mitään perinteisiä kalustuksia. Hän osallistui HYMSin järjestämiin vastaanottoihin mm. Japanin musiikin viikolla suurlähetystössä Helsingissä. Hän oli keskeinen henkilö legendaarisilla illallisilla Einari Marvian ja Liisa Aroheimo-Marvian kotona 1993, serkkujensa Aulikki Rautavaaran ja Gunnelin rinnalla. Hänellä oli paljon kerrottavaa kuuluisasta sukulaislaulajattarestaan, jonka viimeiseksi tilaisuudeksi em. kutsut jäivätkin. Muistan hänet kotonamme Laajasalossa keskellä hyytävää talvea yhdessä Marvioiden ja Marketta ja Matti Klingen kanssa, jolloin puhe oli eurooppalaisesta musiikista ja sen arvoista.

Mutta näistä kaikista ja monista muista tapahtumista on varmaan kertonut Samuli Tiikkaja merkittävässä Rautavaara-elämäkerrassaan.

Jätämme siis jäähyväiset yhdelle vaiheelle Suomen musiikin historiassa ja ennen kaikkea henkilölle, jonka vaikutus on ollut valtaisa, ja jonka muistamme liikutuksella viehättävänä, älykkäänä ja tunteikkaana ihmisenä. Kaikessa mitä hän sävelsi, kirjoitti ja puhui oli läsnä hänen minuutensa ja tyylinsä; sen säteily ei himmene mielissämme.

— Eero Tarasti

Lähteitä:

Einojuhani Rautavaara 1987. ”Työpäiväkirja V/86 – V/87”, Synteesi 3/87, s. 2-9

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora, nide 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions. Helsinki : University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, nide 20.

Eero Tarasti 2004. ”Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. s. 75-123.

Eero Tarasti” 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

Eero Tarasti 2013. Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. UPEF Kustannushai (University Press of Eastern Finland).

Eila Tarasti 2003. ”Icons in Einojuhani Rautavaara’s Icons, Suite for Piano”. Teoksessa Musical Semiotics in Growth, toim. Eero Tarasti. Acta semiotica fennica XV. Helsinki: International Semiotics Institute, s. 549-562.