Olli Mustosen resitaali Mäntässä oli vaikuttava, elämyksellinen ja erityinen. Mustosen omintakeista soittoa oli luonnehdittava sellaisin sanoin kuin kulmikas, särmikäs ja metallinen. Näistä laatusanoista herää musiikissa negatiivisia mielleyhtymiä – ikään kuin soitto olisi rumaa, taidotonta ja kömpelöä. Koska nautin kuitenkin konsertista suuresti, herää kysymys, mitä on kauneus ja rumuus musiikissa – tai musiikista puhumisen kielessä.
Mustosen tyylissä on uuvuttavat ja vaikeastilähestyttävät piirteensä, mutta tässä yhteydessä ja tällä ohjelmalla olin syvästi vaikuttunut, kosketettu ja innostunut. Hänen soittonsa vavahduttavuus syntyi piirteistä, jotka ovat perinteisen ”kauniin” soiton vastakohtia. ”Kauniiksi” voisi luonnehtia soittoa, joka on pehmeää, sulavaa, hyvin soivaa, teknisesti moitteetonta, sekä myös ulospäinsuuntautunutta ja virtuoottista. Mustonen korosti sisäisyyttä, raskautta, äärimmäisyyksiä ja polttelevaa intensiteettiä. Tällainen ”vaikea” soitto välittyi nyt huumaavan sykähdyttävänä.
Tuskin moni ajatteleekaan että taiteen tehtävä on olla vain ”kaunista” ja ”helppoa.” Musiikkipuheen- ja ajattelun esteettisiä kategorioita on silti syytä laajentaa ja kiinnittää siihen huomiota. Myös ”rumuus” voi olla vaikuttavaa, puhuttelevaa, elähdyttävää. Tähän liittyy esimerkiksi teknisyyden ja tunteikkuuden, kontrollin ja antautumisen, vastakkainasettelu. Onko tärkeintä pitää kiinni lasinkirkkaasta tekniikasta, varjella ehdottoman puhdasta sointia, vai antautua musiikin tunne-energialle silläkin uhalla, että tekniikka säröilee?
Viiva on luonnollisesti veteen piirretty, ja vaatii ammattitaitoa sovittaa kontrolli ja antautuminen yhteen. Hallittu ”rumuus” voi olla avaimena väkevään tulkintaan. Ilja Gringoltsin levytys (Göteborgin sinfonikot/Neeme Järvi, DG 2004) Prokofjevin ensimmäisestä viulukonsertosta on mittailevaa, huoliteltua tekniikan varjelemista, joka tuo mieleen taitavan mutta jäykän ja steriilin balettitanssijan. Sen sijaan Leila Josefowiczin levytys (Montrealin sinfoniaorkesteri/Charles Dutoit, Philips 1999) samasta teoksesta nostaa koko viulun olemuksen uusiin sfääreihin antamalla äänen särkyä. Hallittu rouhiminen, roiskiminen ja räiskyttely kiistämättömän taidon ja sisäistyneisyyden yhteydessä herättää koko konserton eloon.
Kaunis sointi ja kaunis soitto ei ole yksiselitteinen asia. Kauneus ei ole aukottomasti arvottava termi, joka merkitsee hyvää esitystä. Gringolts soitti kauniisti, mutta Josefowicz soitti vähemmän kauniisti ja paremmin. Kritiikin kielessä yksittäiset ja tilanteeseen sidotut laatusanat määrittävät, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Mustonen soitti Skrjabinia ”raa’asti”, mikä siinä yhteydessä oli kaunista, hyvää, elämyksellistä.