Amfion pro musica classica

Missä mennään, Savonlinnan Oopperajuhlat?

Jaani Länsiö

Aloitetaan kliseellä. Taloustilanne on vaikea, rahoitusta on entistä hankalampi saada, täytyy päästä vaikeiden aikojen yli riskittömästi. Tämä on ollut alasta riippumatta mantra, jota mumisemalla saa armahduksen lehdistön edessä, kun toimittaja tivaa vastausta supistuksiin, leikkauksiin, vähennyksiin, itsestäänselvyyksiin ja siihen, miksi kuohuviini loppuu kesken. Monen muun mantran tavoin myös tämä alkaa toteuttaa itseään, kun siihen tarpeeksi uskoo. Taloustilannehan on vaikea, mutta onko sitä rahaa ollut joskus hukkaan heitettäväksi asti? Onko meillä varmaa tietoa siitä, että vaikeat ajat loppuvat ihan kohta ja sen vuoksi pitää tehdä päätöksiä, jotka säästävät rahaa?

Tänä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlat tarjosivat pitkästä aikaa kauttaaltaan tasokkaat solistit, loistokkaan kuoron ja orkesterin, josta huokui katsomoon asti tekemisen meininki. Taiteellista johtajaa Jari Hämäläistä on helppo kritisoida ulkomaisten laulajien suosimisesta, mutta tason ollessa näin korkea, suosittelisin oman uskottavuuden nimissä kääntämään suuta pienemmälle.

Ensi vuosi on Savonlinnassa merkkivuosi. Satavuotiasta tapahtumaa juhlitaan muistelun merkeissä, kuin katseltaisi joukolla ikivanhoja dioja, jotka kaikki ovat jo nähneet. Luvassa on siis kestosuosikit Aida, Taikahuilu ja Lentävä Hollantilainen, jonka vetävyyttä lisää merkittävästi Matti Salminen Dalandina. Oopperajuhlien vakiokävijät eivät kuitenkaan ole voineet välttyä näkemästä näitä kaikkia pariinkin otteeseen, joten lienee paikallaan pysähtyä miettimään, kannattaako näin selvä riskittömyys?

Aikoinaan Savonlinnassa esitettiin nimenomaan kotimaista tuotantoa, suomalaisia teoksia ja suomalaisia laulajia. Ensi vuonna ollaan ottamassa ilahduttava askel jälleen siihen suuntaan, kun peräti kaksi uutta tuotantoa saa ensi-iltansa. Kimmo Hakolan La Fenice ja ns. yhteisöooppera Free Will täyttävät ihan reippaasti ensi vuoden riskikiintiön. Näin vaikka Free Williä esitetään kohuun nähden varsin vähän, vain kerran. Uusi suomalainen musiikki ei tunnu kiinnostavan suurta yleisöä, vaikka se olisi kuinka mahtavaa. Ensi vuosi onkin mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa ja ikinuorta.

Savonlinnan Oopperajuhlat on merkittävämpiä suomalaisia musiikkiperinteitä, tai laajemminkin otettuna kulttuuriperinteitä. Koko miljöö linnoineen, höyrylaivoineen, lörtsyineen ja kuukaudeksi vilkastuneeseen pikkukaupunkeineen on vaalimisen arvoinen asia. Se on jopa brändi. Mutta, kuten tämän kokoluokan kulttuuririennoissa aina, on tulevaisuus epävarma. Julkisen rahoituksen lisäksi tarjolla on entistä niukemmin sponsorirahaa, eivätkä yrityksetkään osta hemmottelupaketteja entiseen malliin. Tyhjiin katsomopaikkoihin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Ensi vuoden ohjelmistoon onkin todennäköisiä tappioita korjaamaan saatu Karita Mattilan konsertti pianosäestyksellä. Se on ehkä ainoa taidekonserttikonsepti, joka ei tee tappiota Suomessa. Mattila on suomalaisen oopperayleisön mieleen sekä täysin asiaankuuluva tähti, toisin kuin myös ensi vuonna konsertoiva Apocalyptica, josta suurin osa oopperayleisöstä on tuskin kuullut ääntäkään. Selloa soittavat hevimuusikot toden totta laajentavat käsitettä ”oopperajuhlat”.

Löytääkö oopperayleisö hevin, ja löytääkö heviyleisö juhlille? Tällainen musiikkigenrejen sekoitus tuo selkäpiitä pitkin mieleen Pori Jazzin, jonka yhteydessä on jo vuosia ollut turha puhua jazzista. Niin, nythän on se taloustilanne, jonka vuoksi pyritään miellyttämään kaikkia ja koetetaan saada yleisöön muutkin kuin oman genren vaalijat. Voi vain toivoa, että Savonlinnassa nautitaan vielä pitkään Oopperajuhlista, eikä ooppera- ja viihdemusiikkijuhlista.

Vastaa

Post Navigation