Hahmotettiinpa italialais-amerikkalaisen Gian Carlo Menottin Konsuli sitten musikaalimaiseksi oopperaksi tai oopperamaiseksi musikaaliksi, oli se lajityyppinsä menestyneimpiä uusia teoksia 50-luvun alussa. Ei ole vaikea ymmärtää miksi; kylmän sodan näyttämöllä avoimen poliittinen sekä korostavan ihmiskeskeinen kannanotto herätti vastakaikua, varsinkin kun ooppera taiteenmuotona tarjosi korkeakulttuurisen mahdollisuuden heittäytyä Hollywoodin melodraaman vietäväksi.
Alun raamit ovat kuin vetävimmästä agenttijännäristä. Haavoittunut vapaustaistelija John Sorel raahautuu ankeaan asuntoonsa, kauhistuneet äiti ja Magda-vaimo piilottavat hänet salaiselta poliisilta. John joutuu pian pakenemaan rajan yli ja kehottaa perhettään hakemaan pikaisesti viisumia konsulaatista. Vähitellen toiminnan korvaa pohdinta ja loputon odottaminen steriillissä konsulaatissa paperibyrokratiaa täytellen. Asiat kurjistuvat; Johnin ja Magdan vauva menehtyy, isoäitikin heittää henkensä. Ja ooppera ei olisi ooppera ellei vapautensa menettänyt ydinperhe tuhoutuisi lopulta viimeistä jäsentään myöten totalitarismin ikeen alla.
Vapaan liikkuvuden aikana viisumivaikeuksien ympärille rakentuva aihe voi kuulostaa eurooppalaisen korvaan kaukaiselta, mutta teoksessa on kiistatta ajatonta syvyyttä. Aina tavoittamattoman konsulin hahmo on herkullinen, jonkinlaisena näkymättömänä ylijumalana hän häilyy viraston kulisseissa. Jossain vaiheessa Magda oikeutetusti kyseenalaistaa koko konsulin olemassaolon. Oopperan käännekohdassa konsulin toimistosta astuu ulos tuttu salaisen poliisin mies ja lamaantunut Magda vajoaa edessämme kauhuskenaarioiden aavemaailmaan; miksi poliisi oli vierailulla toimistossa? Vai onko tuo vihollinen esittänyt ainoata toivoani, onko huone todella tyhjä!? Kuitenkin epätoivoinen nainen palaa konsulaattiin anoen yhä uudelleen vastaanottoa. Konsulin tilalle voi jokainen tiedostava oopperavieras sijoittaa mielessään kaikkea vapauden ja joulupukin väliltä.
Konsuli on toimiva paketti; musiikki iskee luihin ja ytimiin, sisältö tajuntaan. Menottin lämpimässä ja vaahtoisessa sävelkylvyssä kuulija havaitsee Puccinin ja Hollywoodin (tai pikemminkin Cinecittàn) kulkevan käsi kädessä vakavienkin aiheiden läpi. Sujuvaa, lennokasta, kekseliästä musiikkiahan tämä on, kuuntelin mielummin Menottia kuin Puccinia tai elokuvamusiikkia. Akatemialaisista koostunut orkesteri soitti Markus Lehtisen johdolla viisaasti antaen laulajille pääosin tarpeeksi tilaa.
Konsulissa merkittävin laulurooli on vähitellen byrokratian rattaisiin jauhaantuvalla Magdalla, jonka traagisen roolikaaren Tukholman Operahögskolanista saapunut Åsa Thyllman vei itsetuhoiseen loppuunsa vaikuttavasti. Thyllmanin valmis ääni on draaman eri sävyihin suvereenisti sopeutuva. Tästä sopraanosta kuullaan vielä.
Muista laulajista erityisen mieleenpainuvasti esiintyivät teräksisen varma Juha-Pekka Mitjonen (epätoivoisen synkeänä Johnina), väreilevän lempeä Malin Döragrip (huolehtivana äitinä) ja etenkin vahva sekä viileän tarkka Katariina Heikkilä (lopussa inhimillisempiä piirteitä saavana sihteerinä). Konsulaatissa jonottavan Mikko Sateilan (Mr. Kofner) pehmeästä bassosta ja koko olemuksesta säteili vangitsevaa lavakarismaa. Mystinen taikuritenori hyppeli ja hypnotisoi Petri Vesan tulkitsemana huumaavasti. Nuorten laulajien taso oli kauttaaltaan hämmmästyttävän korkea, joskin naiset olivat keskimäärin aavistuksen valmiimpia ääneltään luonnostaan hitaammin kypsyvien miesäänten rinnalla.
Vilppu Kiljusen onnistuneesti nykyaikaan tuodussa ohjauksessa italialaissiirtolainen oli muuttunut romanikerjäläiseksi, herrasmiestaikuri hippihörhöksi ja useasti soivat telefoonit alati plärättäviksi matkapuhelimiksi. Antti Mattilan yksinkertaisiin valoefekteihin ja pieniin suljettuihin toimistotiloihin tiivistyvä kekseliäs lavastus osoittautui toimivaksi.
Suomen Kansallisoopperan soisi tekevän useammin tämän kaltaisia projekteja, mielellään yhtä nuorin ja lahjakkain voimin kuin Sibelius-Akatemian Konsulissa.