Amerikkalainen pianisti Marilyn Nonken lunasti resitaalillaan tiistai-iltana odotetusti paikkansa nykymusiikin tulkkien eturivissä. Tyylilleen uskollisena hän esitteli laajan skaalan aikamme säveltäjiä 1900-luvulta tähän päivään. Morton Feldmanin Intersection 2 antoi vähäeleisyydestään huolimatta Nonkenille mainion tilaisuuden toteuttaa salamannopeita dynamiikanvaihdoksia pomppivan tekstuurin puitteissa. Instrumentin hallintaan vaadittava tiukka kontrolli ja sävellyksestä huokuva improvisatorinen henki loivat hienostuneen kokonaisuuden, jota oli ilo seurata.
Milton Babbitin Allegro Penseroso alkoi Feldmanin tapaan staccatona pomppien, mutta kehittyi kokonaisuutena edeltäjäänsä melodisemmaksi. Fragmentaarinen rakenne ja osin tempoileva sävelkieli pitivät mielenkiinnon yllä. Tonaalisuus tunki mukaan duuri- ja molliterssien muodossa.
Kolmantena kuultiin toinen illan kantaesityksistä, nuoren amerikkalaisen Drew Bakerin säveltämä Stress Position. Hypnoottisesti yksiäänisillä repetitioilla alkavassa teoksessa ei voinut olla kuulematta vahvaa minimalistista vaikutusta. Nonken piti yllä transsinomaista tunnelmaa aksentein ja pienin huomaamattomin pysähdyksin kappaleen äänikenttien vähitellen kasvaessa lopulliseen laajuuteensa. Sävellyksen loppupuolella äänimaailmaa rikastutti kaiuttimilla reaaliajassa toistettu pianon ääni, jonka intensiteetti kasvoi entisestään valojen tarkoituksellisesti sammuttua viimeisten sivujen edetessä. Tämän teki mahdolliseksi sävellystä määrittävä fyysisesti paikallaan pysyvä tekstuuri – pimeässä hypyt klaviatuurilla ovat harvemmin kovin menestyksekkäitä.
Ensimmäisen puoliajan päätti Michael Finnissyn teos More Gershwin, joka oli kaikin tavoin nimelleen uskollinen. Kansanlaulumaisuus, valittavat blue note’t ja synkopoidut rytmit tuntuivat välillä suorilta lainauksilta Gershwinin tuotannosta, mikä toisaalta on sitäkin osuvampaa ottaen huomioon maestron itsensä harjoittaman bluesmusiikin suorasukaisen hyödyntämisen teoksissaan. Atonaalinen maailma oli vahvasti läsnä koko kappaleen ajan tuoden tuttuihin kuvioihin uutta näkökulmaa.
Harvinaisena herkkuna kuultiin toinenkin kantaesitys, Liza Limin The Four Seasons (After Cy Twombly), joka perustuu edellä mainitun taiteilijan MoMa :ssa näytteillä olevaan samannimiseen tauluun. Tämän neliosaisen teoksen kantavana motiivina toimivat uskollisesti toistuvat ja tempoiltaan vaihtelevat repetitioaiheet, sekä monipuolinen kolmospedaalin käyttö. Viimeistään Limin teoksessa Marilyn Nonkenin uskomaton dynamiikkavaihteluiden hallinta ja kosketuksen herkkyys pääsivät oikeuksiinsa. Perinteinen pianotekninen virtuositeettikin oli läsnä muun muassa vasemman käden oktaavijuoksutusten muodossa. Sävellyksen päätti minimalististyyppinen loppukaneetti.
Virtuoottinen Jason Eckardtin Echoes’ White Veil kieppui villisti sävellyksen avaavan d:n ympärillä. Vastapainona toimivat erittäin hitaat lento-jaksot. W. S. Merwinin proosarunoon perustuva sävellys kuvaa osuvasti runossa todettua kaikujen toistumista ajasta ikuisuuteen ja niitten väliin mahtuvaa hiljaisuutta.
Nonkenin ilta oli tyylillisesti vaihteleva ja monipuolinen. Harvoin kuulee kokopitkää pianoresitaalia, joka sisältää vain uutta musiikkia (tässä tulee muistaa uudenkin musiikin voivan olla yli 50 vuotta vanhaa). Kaksi kantaesitystä ovat paitsi kiinnostavaa kuultavaa yleisölle, myös haaste esittäjälle – uuden musiikin omaksuminen kun kestää useimmilta muusikoilta pidempään kuin perusohjelmiston esityskuntoonsaanti. Siksi olimme onnellisia saadessamme vieraaksemme Helsinkiin ainoastaan nykymusiikkiin keskittyvän pianotaiteilijan, jonka äärimmäisen vivahteikas instrumentinhallinta ei pettänyt kertaakaan. Tämä on harvinaista herkkua, mutta Musica Novalta sitä toki sopii odottaakin.
