Jokakesäinen perinne, Mikkelin musiikkijuhlat, käynnistyi lauantaina 4.7. Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla, jota johti tällä kertaa Jyrki Lasonpalo, orkesterin konserttimestari. Hän on tunnettu erinomaisena ja monipuolisena muusikkona, ja soiva tulos oli sen mukainen. Ikävä kyllä kuulin vain konsertin viimeisen numeron, Sibeliuksen Voces intimaen, jota voi hyvin soittaa myös jousiorkesteriversiona. Sibeliuksen ’linjataide’, mestarillinen äänenkuljetus nopeissakin kuvioissa aivan niin kuin Grundlagen des linearen Kontrapunktes opettaa toteutui tarkkuudella ja schwungilla. Scherzo-osan ranskalaisvaikutteet tulivat esille ilmeisinä.
Itse Mariinskin konsertti alkoi vain varttitunnin myöhässä vaikka käytävillä kerrottiin, että Valeri Gergijev olisi Pietarissa myöhästynyt junasta. Sitä paitsi jotkut pelkäsivät koko festivaalin peruuntumista Venäjän vastavetona Suomen Etyj-päätökselle. Joka tapauksessa lavalle asteli aivan uusia muusikoita. Kuulemma viime hetkellä 45 soittajaa oli vaihdettu toisiin, mikä aiheutti viisumipulmia. Tämä vaikuttikin Mariinskin nuoriso-orkesterilta; yhtään samaa soittajaa kahdenkymmenen vuoden takaa, mitä olen näitä festivaaleja seurannut, en kyennyt erottamaan. Gergijevin ensimmäinen konsertti oli omistettu pääpainoisesti Sibeliukselle. Ensinumero oli Tuonelan joutsen, tuo suomalainen wagneriaanis-chaussonilainen musiikillinen fantasia. Ennen väliaikaa kuultiin myös konsertto, Tshaikovskin b-molli ja siihen oli luvattu äskeisen Tshaikovski-kilpailun voittajapianisti solistiksi. Nuori herra Dmitri Maslejev kaukaa Siperiasta ei tullutkaan, mutta hänet korvasi toisen palkinnon saanut amerikkalais-taiwanilainen George Li. Häntä oli jo sosiaalisessa mediassa mainostettu kilpailun varsinaiseksi voittajaksi. Tulkinta oli tuota räjähtävää superteknistä ihmettä. Tuli mieleen muuan suomalainen nuori pianisti, joka konservatorion koesoiton jälkeen kysyi: ”Soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti!” Teknisessä mielessä ei taituruutta voisi viedä pidemmälle kuin Lin tulkinnassa. Silti parhaiten jäi mieleen scherzo-osan pitsimäinen kuviointi orkesterin kanssa viehättävänä yksityiskohtana. Li soittaa kaikella sillä bravuurilla, jolla kilpailun jälkeen uskaltaa rentoutua. Silti totean: tätä musiikkia ei ole koskaan kirjoitettu tällaiseen kansainvälisen kilpailun käyttöön, joka pyyhkii yli musiikin sisällön, sanoman ja puhuttelevuuden.
Sibeliuksen 1. sinfonia osoitti, että Gergijevin näkemys suomalaismestarista oli muuttunut, kehittynyt ja syventynyt. Jos aiemmin Mikkelin yleisö vierasti Gergijevin dramaattisia tulkintoja niin kuin vain oopperaorkesteri kykenee soittamaan, kaikella kunnioituksella, niin nyt tempoja oli hidastettu ja eri teemaryhmien annettiin hengittää vapaasti. Tämä antoi myös tilaisuuden yksittäisten soittajien virtuoosisille suorituksille. Mutta venäläistä ja aidosti tshaikovskiaanista oli jousien cantilena, vastustamattomasti mukanaan vievä sekä vaskien täsmälliset kuorot. Sibelius on hyvin lähellä Tshaikovskia tässä teoksessaan. Sinfonian loppuratkaisu kääntyy traagiseksi viime metreillä – Ilmari Krohn piti tätä teosta Kalevalan Kullervon tarun tulkintana. Mutta silti mieleen jää soimaan vapauttavan duurihymnin melos ja intonaatio à la Brahms.
Konsertin huippukohta oli kuitenkin ylimääräinen, Tshaikovskin Kukkaisvalssi, joka alkoi loistokkaalla harppusoololla ja melko verkkaisessa tempossa, vasta lopussa se kiihtyi valssin pyörteisiin. Sointi oli täysin lumoava; en usko, että mikään orkesteri maailmassa kykenee soittamaan tätä ja Pähkinänsärkijää näin autenttisesti. Tämä balettihan on Tshaikovskin pääteos, läpeensä nerokas ja venäläisen kulttuurin lahja Euroopalle ja maailmalle.
Festivaalin toinen päivä sunnuntaina 5.7.
Iltapäivämatineassa esiintyi latvialainen nuori pariskunta, sopraano Elina Shimkus ja pianisti Vestards Shimkus. Elina Shimkusilla oli ensiksi ohjelmistossaan italialaisia opera buffa -aarioita, mutta ehkä enemmän kotonaan hän oli Rahmaninovissa ja Dvořákin Rusalkassa, sekä ylimääräisessä Puccinin Gianni Schicchin aariassa. Vestards Shimkus soitti säveltäjän otteella Wagnerin Isolden lemmenkuoloa suosien erityisesti matalan rekisterin ärhäkkää sointia. Hän opiskelee sävellystä latvialaisen minimalistin Peteris Vasksin johdolla. Shimkus on monipuolinen lahjakkuus, joka säestäessään pehmensi sointinsa sopivasti.
Illan orkesterikonsertti keskittyi Edgar Elgariin. Pomp and Circumstances -marssin haluaa aina kuulla, erityisesti sen hymnin takia, jota lauletaankin – kuten Sibeliuksen Finlandiaa – ja sanoilla ’Land of hope and glory’. Se on ’very British’ voisi sanoa, mutta se ei ole sävyltään sama kuin esim. Tshaikovskin keisarityyli vaan se on majesteettisuudessaan pehmeämpi, ylevä, ’sublime’, siinä mielessä. Charles Rosen soitti kerran pilan päiten Helsingin yliopiston juhlasalissa Elgarin hymniä ja Wagnerin Parsifalin ritarien kuoroa ehtoollisen jälkeen, aivan samat kuviot! Illan päätösnumerona oli Elgarin Enigma-muunnelmat, 14 variaatiota teemasta, joka ei olekaan – yllätys yllätys – se mikä kuullaan aluksi, vaan tuntematon, jääden taustalle. Mikä tämä enigma-teema on, on ollut loppumattoman pohdinnan kohde. Elgar itse sanoi, että se on jokin aivan tuttu pitkä teema, joka ei koskaan esiinny teoksessa sellaisenaan. Arvauksia on ollut lukemattomia, mm. Julian Rushton on tarkastellut sitä perusteellisesti. Olennaista on teeman karaktääri ’dark saying’, kuten Elgar itse sanoi. On arvailtu kaikkea Händelistä Brahmsiin ja God Save the Kingiin ja Rule Britannia – jota niinikään Wagner piti brittiläisen rodun aidoimpana ilmauksena. Joka tapauksessa ehkä joku semiootikko pystyisi ratkaisemaan Enigman arvoituksen. Tilanne on analoginen Sibeliuksen Tapiolan kanssa, siinäkään ei perusmotiivia koskaan kuulla suoraan, vaan se on taustalla generoiden kaikki pinta-aiheet. Kannattaa lukea Erkki Salmenhaaran tutkielma Tapiolasta. Sinänsä variaatiot kuvaavat Elgarin ystäviä ja heidän luonteenpiirteitään, kuuluisin nimeltä Nimrod, vakava muunnelma (nimi viittaa Vanhan Testamentin profeettaan),jota soitetaan usein erillisenä numerona vähän niin kuin Barberin Adagiota Yhdysvalloissa.
Illan huipuksi muodostui nuoren kilpailuvoittajan (2. palkinto) Yu-chien Zeng, 20 v., Tshaikovskin viulukonsertto. Uskomatonta soittoa, viulisti kotoisin Taiwanista, mutta viimeisin koulutus Philadelphian Curtis-instituutissa. Taas näyttö, ettei länsimainen taidemusiikki tunne kulttuurirajoja. Kaikki oli musiikillisesti oikein, jokainen sävy paikallaan, fraseeraus, puhuttelevuus, ilmaisevuus, tempot oikeat, ei hysteeriset kuten usein kilpailujen jälkeen. Tämä oli puhdasta musisointia, erityisesti viulun alarekisterin ilmaisevuus esikuvallista. Ennen kaikkea: Zeng on muusikko, joka ymmärtää kaiken mitä soittaa. Tämä oli näin jälkikäteen arvioiden koko festivaalin solistinen huippu.
Välissä esiintyi myös erittäin vaikuttava sopraano, mahtavaääninen Julia Matotshkina, Petroskoista kotoisin, mutta jo keskellä loistokasta uraa. Hän esitti aariat Berliozin Les Troyens ja Tshaikovskin Jeanne d’Arc -oopperoista.
Kolmas ilta
Mariinskin kolmantena iltana maanantaina 6.7. oli Tshaikovski jälleen pääsäveltäjä. Sello-kilpailussa palkittu ’meidän’ Jonathan Roozemanimme esitti Rokokoo-muunnelmat vakuuttavalla bravuurilla ja nuorella raikkaudella. Aina kun tätä kuulee tulee tietenkin mieleen Arto Noraksen tulkinta , joka on erittäin klassishenkinen ja siro. Roozeman toi esiin teoksen virtuoosisuuden, mutta eläytyi liikuttavasti myös mollitaitteeseen.
Alkunumero, Bartókin sarja baletista Puinen prinssi kuulostaa kuin Prokofjevilta, pohjimmaltaan kolmisointuja sivusävelin. Balakirev taas oli venäläisen ja orientaalisen musiikin aarreaitta muille Viiden koulun säveltäjille. Oli hienoa saada verrata tuota tuttua teemaa hänellä ja sitten Tshaikovskilla 4. sinfoniassa. 4. sinfonia on täysin elämäkerrallinen ja loppuun saakka säveltäjä pitää kuulijan epätietoisena, miten tämä draama päättyy. Aivan lopussa se kääntyy voitoksi, hieman niin kuin Mikki Hiiri merihädässä uhkaavien seikkailujen jälkeen. Sitä paitsi Sibeliuksen Lemminkäisen kotiinpaluu on hyvin samankaltainen ’happy end’. Ylimääräisenä kuultu poloneesi Eugen Oneginista oli venäläisen musiikin ja keisarikauden juhlaa. Miten usein Mannerheim saikaan kuulla tätä Pietarin chevalier-kaartin tanssiaisissa.
Finaali
”Finaali on banaali”, sanoi kerran Tapani Valsta pianotunnilla. Mutta näin ei onneksi ollut Mariinskin festivaalissa. Viimeisen illan, tiistain 7.7. tähti oli tietenkin 13-vuotias ihmelapsi pianisti Aleksandr Malofejev, lukuisten kilpailujen voittaja ja ilmiömäisen monipuolinen lahjakkuus. Musiikin henki on asettunut tuohon vaaleaa pikkupoikaan. Hän soitti Saint-Saënsin g-molli-konserton uskomattomalla bravuurilla. Mutta nyt voisi vähän rentoutuakin ja tuoda esiin musiikin ranskalaisia nyansseja, vaikka teos alkaa aivan Bach-tyylisesti. Viimeinen osa on tarantella, se on tietenkin hurja tanssi, mutta tempo oli ylinopea. Miksei kapellimestari hillinnyt sitä? Nuoren ihmisen aivot toimivat salamannopeudella mutta musiikki on tehty tiettyjen lakien ja toposten mukaan. Ylimääräisenä Malofejev soitti Stravinskyn Petrushkaa ja paljasti itsestään aivan uusia puolia. Hän haltioitti yleisön perkussiivisilla rytmeillään.
Rimski-Korsakovin sarja oopperasta Legenda Tsaari Saltanista oli erinomainen valinta. Tätä musiikkia kuulee äärimmäisen harvoin sen kotimaan ulkopuolella. Itse kuulin tämän oopperan kolme kertaa Yhdysvalloissa Indianassa, Bloomingtonin Musical Arts Centerissa v. 1987 ihastuttavana ’Indiana Russian style’ -versiona. Teos on värikylläinen ja loistokas satuooppera; sen hittinumeroa Kimalaisen lentoa ei ollut valittu tähän sarjaan. Illan sinfoniana oli Rahmaninovin ensimmäinen. Se sai ensiesityksessä Pietarissa 1897 murhaavan arvostelun. Cesar Cui kutsui sitä musiikiksi Egyptin seitsemään vitsaukseen. Säveltäjä masentui niin, että hänet lähetettiin Leo Tolstoin luo saamaan lohdutusta, mutta siitä ei ollut apua. Sinfoniaa vaivaakin tietty temaattisen aineksen neutraalisuus, narratiivisen kulun puute, kuulijan on yhä vaikea päästä perille, mistä on kysymys. Onneksi Gergijev pelasti illan johtamalla ylimääräisenä Stravinskyn Tulilinnun finaalin. Eldfågel – sanoi Oscar Parland romaanissaan, tuli ihan mieleen!
Toivotaan vain, että Mikkelin loistava Mariinski-festivaali jatkuu. Se tarjoaa aina ainutlaatuista kuultavaa Suomen maaseudulla. Yleisössä sillä on uskolliset kannattajansa ja tukijansa.
— Eero Tarasti