Pietarin Mariinski-teatterin mieskuoro on parina viime vuonna vieraillut ahkerasti Helsingissä. Torstaina 25.4 kuoro veti parin tunnin sisään peräti kaksi keikkaa, ensin täysmittaisen a cappella -kavalkadin Helsingin tuomiokirkossa klo 17 ja sitten yhdessä RSO:n sekä suomalaisten Dominante- sekä Murtosointu-kuorojen kanssa massiivisen konsertin (ohjelmistossa mm. Jyrki Linjaman Vanitas ja Wagnerin Das Liebesmahl der Apostel) Musiikkitalolla klo 19.
Innostunein mielin olin läsnä ensimmäisessä esiintymisessä. Viime vuoden vastaavan konsertin jälkeen minulle kerrottiin Mariinskin olevan ”ensimmäinen kuoro, jolle tuomiokirkon akustiikka ei riitä”. Hurja väittämä osoittautui todeksi, niin mahtavia fortissimoja venäläiset paikoitellen päästelivät kirkon kupoleihin. Korvissa särisi.
Kuoro oli matkustanut Helsinkiin neljänkymmenen hengen kokoonpanolla. Huomioitavaa oli laulajiston ikärakenteen hajanaisuus; joukossa oli niin parrakkaita vodkasieppoja kuin sileäposkisia lukiopoikiakin. Kenties apuvoimia oli periferiakiertueelle haettu Pietarin Glinka-poikakuorosta, mutta lopputuloksessa tämä nuorennusleikkaus ei kuulunut lainkaan. Ja jos laulajista puolet oli pieniäänisiä nuorukaisia, niin sitä hämmästyttävämmin vähälukuiset ammattilaulajat tykittivät tuomiokirkon estradilla. Mieskuoron soundi oli moitteettoman yhtenäinen; voimakas, kypsä ja täyteläinen. Kuoro osasi huutaa korvia huumaavasti mutta vastaavasti vienoimmatkin pianissimot luonnistuivat ongelmitta, jopa tuomiokirkon puurouttavassa akustiikassa.
Ohjelmisto oli venäläiseen tapaan valitettavan yksipuolinen. Slaavilaiseen romantiikkaan alkoi puutua jo puolen tunnin jälkeen. Kummallista on itänaapurin säveltäjien tyylillinen yhteneväisyys; tuntui että 1700-luvun loppupuolella säveltäneen Dmitri Stepanovitš Bortnjanskijin musiikissa ei ole suurtakaan eroa verrattaessa esim. Pavel Grigorjevitš Tšesnokovin 1900-luvun tuotoksiin.
Tšesnokov (1877–1944) on Venäjän kuoromusiikin merkittävämpiä nimiä, jo ennen vallankumousta satoja kirkollisia kuoroteoksia säveltänyt kuoronjohtaja ja Moskovan konservatorion kuoronjohdon professori, joka siirtyi poliittisen ilmapiirin pakottamana loppuvuosinaan maallisiin aiheisiin. Tšesnokovin musiikki on tyypillistä polveilevaa kansallista myöhäisromantiikkaa, joka istuu Mariinskin mieskuorolle kuin nenä päähän. Häneltä kuoro lauloi peräti kolme kappaletta. Näistä mieleenpainuvin oli Sovet prevetšnyj (Pyhä Kolminaisuus). jossa kuorolainen Aleksej Velikanov lauloi korkeatasoisen kontratenorisoolon. Tšaikovskin Ottše naš (Isä Meidän) oli puolestaan ehkä koko konsertin kaunein hetki, jossa kuoron sointuvat tenorit esittelivät harkittua dynamiikanhallintaansa. Moottoribassot olivat voimissaan Rahmaninovin Tebe pojemissa (Sinulle laulamme). Tämänkaltaista virtailevan vuolasta sävyhyökyä ei Suomessa tapaa.
Kuorolaisista astui esiin vuorollaan muuten yhtensä peräti 5 solistia, kaikki äänenlaadultaan äärimmäisen korkeatasoisia (uskaltaisinpa sanoa että jokainen keskivertoa Kansallisoopperan solistia parempi). Venäläinen äänenmuodostus veistää vuodesta vuoteen samasta puusta korkeatasoisia muusikoita. Solistisen laulunopetuksen yhtenäisyys kuului myös Mariinskin mieskuoron soinnissa; äänet on muovattu saman, hyväksi todetun mallin mukaan mikä mahdollistaa ainutlaatuisen yhtenäisen kokonaissoinnin isoillakin lauluryhmillä.
Tuomiokirkko oli keväällä 2012 ääriään myöten täynnä, mutta nyt paikalle oli saapunut vain parisen sataa kuulijaa. Musiikkitalon myöhäisempi ja monipuolisempi konsertti taisi osoittautua kiinnostavammaksi täkyksi. Tämän tasoisen poppoon soisi kuitenkin esiintyvän joka kerran täysille saleille.