Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.
Filharmonian konsertti Musiikkitalolla perjantaina 8.12. oli loppuunmyyty. Eikä ihme, sillä juhlavuoden lopuksi tarjottiin sellaisia säveltäjiä kuin Sallinen, Sibelius ja Madetoja. Mutta siihen yhtäläisyys loppuikin. Rautavaara sanoi kerran privaatisti, etteivät ne madetojat ja melartinit ole muuta kuin sibeliaanisen kategorian jatkoa, sinne ne putoavat ja siellä pysyvät. Mitä siis tapahtui? Ensinnäkin Sallisen juhla-alkusoitto, peräisin hänen oopperastaan King Lear, oli edustava näyttö hienosta ja vaikuttavan ylevästi soivasta orkestraatiosta, tämän säveltäjän etevästä käsityötaidosta.
Sitä seurasi tutumpaa, Sibeliuksen viulukonsertto, ”vaihteen vuoksi,” mutta uutuutena meille helsinkiläisille Sergei Malov, v. 1983 syntynyt pietarilainen virtuoosi, joka esiintyy ympäri maailmaa. Hänen olemuksensa ja soittonsa on yhdistelmä paganinilaisen demonisen viulustin imagoa yhdistyneenä veijarimaisuuteen, ja on ikään kuin liian älykäs alistuakseen aivan sovinnaiseen konserttikaanoniin. Hänen tulkintansa ei ollut missään tapauksessa perinteisen sibeliaaninen, ts. lineaarisen vakaa ja klassinen, vaan pyrki yksityiskohtien maksimaaliseen ja yllätykselliseen ilmeikkyyteen; hän halusi ikään kuin soittaa kaiken eri tavalla. Hän oli kapellimestarin, Klaus Mäkelän, kanssa aivan eri kaliiperia, mutta tämä yhdistelmä oli kuitenkin toimiva. Viimeisen osan jääkarhujen poloneesi, kuten on sanottu, oli pikemmin puolivillien porojen laukkaa, jos sallitaan tällaisia metaforia. Mutta hän on henkeäsalpaava virtuoosi, siitä ei pääse mihinkään ja tulkinta oli virkistävän persoonallinen. Ylimääräiset menivät spektaakkelin puolelle kuten Ysaÿen Sarabande yhdessä kapellimestarin kanssa, joka hetkellisesti muuntui sellistiksi. Yleisö otti ne suopealla huumorilla vastaan.
Madetojan kolmas sinfonia oli illan huipentuma. Vaikka tietenkin olen sen kuullut, kuulin se ’oikeasti’ ehkä vasta nyt. Kerrassaan nerokas luomus. Mutta kaikkea muuta kuin finnogrista hautovuutta, ei edes Madetojaan aina Pohjalaisten kautta liittyvää soinnin karuutta ja musiikillisen maiseman autiutta. Tämä sinfonia on erittäin ranskalainen, se voisi olla nimeltään Sinfonia Gallica, kuten Henry-Claude Fantapie on Salmenhaaran mukaan sanonut. Koko soinnillinen yleiskuva ja musiikin hahmottuminen on ranskalaista ja viittaa Chaussoniin, Fauréhen, Poulenciin, Magnardiin ja jopa satielaiseen kahviloiden musiikkiin, ’hyvään huonoon makuun’. Vaskipuhaltimiakaan ei käytetä wagnerilaisesn raskauden tuottajana vaan kirkkaana, suorastaan räikeänä väriefektinä. Mutta sinfonia on ennemmin keskieurooppalainen yleensä ottaen ja muistuttaa Bohuslav Martinůta. Tietenkin puhaltimien käsittely solistisesti ja pastoraalisesti on myös kuin Mahleria ja vilkas artikulaatio kuin Richard Straussia. Jos tämä on neoklassista, on se sitä tuon kreikkalaisen Heiterkeitin, hilpeyden mielessä, josta Adorno puhui ja jonka hän kielsi. Mielestäni Madetojan kolmatta on aivan turha rinnastaa Sibeliuksen kolmanteen, ne ovat kaksi aivan eri maailmaa.
Klaus Mäkelä oli siinä joka tapauksessa kuin kotonaan. Ei voi mitään, mutta mieleen tulevat saksalaisen tradition suuret kapellimestarit, kun katsoo ja kuulee hänen johtamistaan. Kun hän astuu sisään, hän vangitsee ehdottomuudellaan heti sekä yleisön että orkesterin. Mutta se ei ole mitään sanelua von oben vaan hän on kuin yksi soittajista. Silti hänen otteensa pitää alusta loppuun. Hän osaa luoda musiikkiin kerrostumia, erilaisia tasoja, hierarkioita, lähellä/kaukana, ylhäällä/alhaalla, painokkaasti/kevyesti, hän osaa musiikillisten understatementien taidon ja löytää myös oikeat karakteerit. Silti huipennukset ovat ehdottomia. On todella sangen ihmeellistä, että tällainen kyky on kasvanut Suomessa ja lähtee nyt maailmalle. Toivottavasti kuulemme häntä vielä usein kotimaassakin.
— Eero Tarasti