Gustav Mahlerin (1860-1911) viides sinfonia esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa Lahdessa. Jukka-Pekka Sarasteen johdolla konsertista kehkeytyi odotetusti spektaakkelimainen tapaus. Jo osien välissä yleisön innostus oli selvästi aistittavissa, ja teoksen päätyttyä täysi sali osoitti suosiota seisaaltaan. Hurjistuneissa ja äänekkäissä aplodeissa välittyi ilmeinen ylpeys kotipaikkakunnan musiikkikulttuurista. Myös Sinfonia Lahden soitosta kuuli, että tämä oli erityinen hetki.
Niin ikään Sibelius-talosta saattoi perjantai-iltana olla ylpeä. Sen korviahellivässä akustiikassa tuntui, että on pyhäinhäväistystä kuunnella tällaisia sinfonioita tietokoneen kaiuttimista. Soinnin rikkaus, väkevyys ja intensiivinen tilan tuntu mahdollistivat teoksen kokemisen sellaisena kuin säveltäjä musiikkinsa tarkoitti: sinfoniassa on koko maailma.
Akustiikka myös voimisti konsertin alkupuoliskolla esitetyn Mozartin Kruunajaiskonserton ja Mahlerin vitosen välille muodostuvaa kontrastia ruokahalua kasvattavalla tavalla: sipsutteleva pianokonsertto oli lattea aperatiivi hiuksianostattavasti kajahtavalle Trauermarschille. Arastelevan konventionaalinen konsertto nro 26 ei kuulu Mozartin parhaimmistoon, ja fortepianoon erikoistunut hollantilaissyntyinen Ronald Brautigam esitti kappaleen kamarimusiikillisen kepeästi ja vähän väsyneesti.
Mahler sävelsi yhdeksän sinfoniaa, kymmenes jäi kesken. Viides on ensimmäinen säveltäjän niin kutsutuista keskikauden sinfonioista. Ensimmäiset neljä olivat (ainakin alun perin) ohjelmallisia, hyödynsivät lauluosuuksia ja ammensivat Wunderhorn-lauluista. Viides, kuudes ja seitsemäs sinfonia ovat puhtaita instrumentaalisävellyksiä ja sävyltään jylhempiä. Mahler halusi säveltää absoluuttista, ”ei-esittävää” musiikkia, mutta hänen erilaisia tekstuureja mosaaiikkimaisesti yhdistelevä äärisubjektiivinen sävelkielensä kantaa aina mukanaan eräänlaista ideaalista konkretiaa, tapahtumia.
Viides sinfonia lukeutuu säveltäjän suosituimpiin teoksiin verrattain helposti omaksuttavan muotonsa ja mahlerilaisittain selkeän dramaturgiansa vuoksi. Kun kaksi ensimmäistä osaa muodostavat yhden kokonaisuuden, saa sinfonia perinteisen neliosaisen rakenteen. Lisäksi teos sisältää jo 1900-luvun alussa hitiksi muodostuneen Adagietton jousille ja harpulle, jonka viimeistään Luchino Visconti teki kuuluisaksi vuoden 1971 elokuvallaan Kuolema Venetsiassa (jossa Thomas Mannin pienoisromaanin kirjailija Aschenbachista on tehty Mahler-hahmo).
Sinfonia Lahden taiteellinen neuvonantaja Saraste johti ilman partituuria suvereenisti ja rohkeasti. Tulkinnan perustana oli voimaperäinen rytmin ja kokonaisrakenteen käsittely, joka loi musiikkiin vastustamatonta imua. Mahlerin hengästyttävän tiheä punos laukkasi eteenpäin rytmikkäällä elinvoimaisuudella. Intensiteettiä korostava metrisyys vaihteli harkitun ja vetoavan ajankäytön kanssa, ja kaiken pohjana oli jäntevä, jykevä basso-osasto, josta rytmikäs hautajaismotiivi kumisi kohtalokkaasti. Hiljaisuuksien ja pysäytysten dramaattinen, dynaaminen käyttö luonnehti Sarasteen asennetta.
Sibelius-talon täyteläisessä akustiikassa teos soi haltioittavan hyvin. Vaskien runsaassa, rapeassa soinnissa dissonanssit repesivät ilmoille kuin taivaallinen valo, ja pehmeän jousiston laaja äänimaailma ulottui hyytävän ihmissmäisestä haamumaiseen uikutukseen. Eriasteiset materiaalit levittäytyivät kerrosteisena, yksityiskohtaisena mattona, jonka voi täysin tavoittaa vain (hyvässä) konserttisalissa. Yksitasoisen lineraaisen kehittelemisen sijaan Mahler kannattelee kaleidoskooppimaisesti useita päällekkäisiä tapahtumia: koraaleja, sotasignaaleja, yliluonnollisia ilmestyksiä. Kollaasimaisuudessaankin kudelma oli jäntevän eheä. Sitä ohjaili tulkinnassa eteenpäin rynnivä tahto, joka perustui tiukkaan rytmilliseen ja dynaamiseen kontrolliin.
Tämä asenne korostui Adagiettossa, jossa kiihkeys sai kaipaamaan pysähtyneisyyttä. Osassa tulisi malttaa leijua paikoillaan, miltei nihiloida etenemisen tuntu. Dynaaminen asenne oli toisaalta hypnoottinen, mutta kapellimestari voisi tässä osassa myös höllätä, antaa musiikin putoilla itsekseen. Tällainen tuntu kehittyikin osan edetessä, kun keskiosan viuluosuudet tihkuivat esiin ajan pysäyttävinä henkäyksinä. Jos muualla sinfoniassa korostui kokonaisuus ja eheys, oli nyt huomio yksittäisessä hetkessä. Tällaista hioutuneisuutta ja viipyilevyyttä olisi voinut olla muissakin osissa; mutta näissä olosuhteissa jäntevä ja dynaaminen ote oli luultavasti paras lähestymistapa. Saumattomuus, raukeus ja detaljisuus ovat myös asioita, jotka vaativat aikaa kehittyäkseen – varsinkin tämän mittakaavan teoksessa.
Konsertti oli esitetty jo torstaina 24.3. Lauantaina 26.3. ohjelma kuultiin vielä Hämeenlinnan Verkatehtaassa, joka Helsingin sanomissa 22.3. raportoidun Aalto-yliopiston toteuttaman akustiikkakokeen mukaan on maamme miellyttävin konserttisali. Sibelius-talo tuli heti Verkatehtaan jälkeen.