Kaksiosaisen kevätreissun toinen kohde oli kirpeänkirkas Krakova. Veikselin jalokivi teki intellektuellin ja siron vaikutelman, ja vaikka puolalaisuuden pyhättönä sen kulttuurimaku on luonnollisesti jotakuinkin itävaltalais-unkarilaisen konservatiivinen, on ilmapiiri silti virkistävän vireä. Sitäpaitsi vastaavaa kulttuurikompaktiutta saa hakea: harvassa kaupungissa voi vaivatta kävellä tasokkaisiin museoihin, teatteriesityksiin ja konsertteihin.
Heti ensimmäisenä päivänä liityin eloisan lapsilauman jatkoksi muhkean Groteska-teatterin kupolisaliin katsomaan nukketeatteria. Illalla halusin maistaa toista keskisen Itä-Euroopan kulttuuriklisettä ja jalkauduin sattumanvaraisesti valikoituun jazz-kellariin keskiaikaisen torin laidalle. Paikallisen opiskelijaintelligentsian täyttämän sokkeloisen holviston tunnelma oli jo sinällään todella sympaattinen, eikä minulla ollut mitään korkeita vaatimuksia illan musiikin suhteen – kaipasin vain geneeristä jammailuliplatusta ja paikan nimen ”Harris Piano Jazz Bar” lupaamaa pianonpimputusta. Siksi tunsinkin ärtymystä, kun illan juliste kertoi kontabassoduosta. Pizzicato-walkingia koko ilta, niinkö!!
Mutta asian ydin olikin siinä, ettei paikka tarjonnut ”geneeristä pimputusta” – ainakaan sinä iltana. Piskuiseen saliin ahtautunut yleisö kuunteli hiiskumatta, kun kontrabasistit Wojtek Mazolewski ja Olo Walicki aloittivat pitkistä hälyäänistä koostuvan hitaasti kohoavan meditaation. Keikka tarjosi elämyksellisen paketin taiteellisesti korkeatasoista nykyjazzimprovisaatiota, joka todella osoitti kuinka moukkamaisen ennakkoluuloinen olin ollut kontrabassoja kohtaan. Se mikä tietyissä soittoteknisissä valmiuksissa ja intonaatiossa menetettiin, saatiin monenkertaisena takaisin kekseliäisyydessä ja improvisaation välittömässä virtaavuudessa, jollaista en ole muualla kuullut.
Rohkean kokeelliset elementit lomittuivat huomaamattoman kepeästi klezmerin, kansanmusiikin ja bluesin piirteisiin. Huiluääni-kaksoisotteet toivat mieleen pölyisen urkuharmonin, ja kielten ja tallan hierominen ja nypeltäminen jousen kannalla tuotti uskomattomia, poukahtelevia tansseja sähköisesti vahvistetun kontrabasson pinnalla.
***
Seuraavana iltana suuntasin Karol Szymanowskin mukaan nimettyyn Krakovan Filharmoniaan, jonka kamarimusiikkisalissa oli tarjolla barokkimusiikkia. Erinomainen englantilainen traversohuilisti Rachel Brown oli saanut seurakseen Ma?gorzata Wojciechowskan (traverso), Teresa Kami?skan (barokkisello) ja Andrzej Zawiszan (cembalo), ja yli kaksituntisessa konsertissa kuultiin musiikkia Frobergeriltä, Bachilta poikineen ja ranskalaiselta Jean-Marie Leclairilta.
Meno oli kautta linjan nautittavaa, korrektia barokkiosaamista, johon toi mukaansatempaavuutta vauhdikas, rouhea continuo. Monin paikoin tulkinta punaposkisessa selkeydessään ja kunnollisuudessaan toi mieleen Rittersport-suklaan (”Quadratisch, praktisch, gut”), jota löytyikin parilla z?otylla kanttiinista: selvää liikettä, isoa saundia, kurinalaista fraseerausta ja rytmisten jippojen esiinnostamista. Rachel Brown oli erinomainen galantin barokin tulkki, ja alun pikku käheyden jälkeen hänen puolalainen kollegansakin virittyi suloiseen, hienostuneeseen sointiin. Leclairin G-duuri-sonaatti maistui viehkeän notkealta kuin ?ubrówka-vodka omenamehun kera.
Kokoonpano ansaitsi hatunnoston siitä, että mielenkiinto pysyi yllä käytännössä koko pitkän ohjelman ajan: hovimusiikin kuivuuden ja junnaavuuden riskit vältettiin ilakoivalla, innokkaalla rempseydellä, joka hauskasti yhdistyi sympaattiseen asiallisuuteen. Lyyrisimmissä osissa contiuon kulmikas aksentointi ja tietty pinkeys kuitenkin ärsyttivät. Ohjelmaan toi vaihtelevuutta Andrzej Zawiszan onnistunut Froberger-paketti, jossa ihastutti myös italialaistyyppisen cembalon kapeaääninen, jalo soinnikkuus.
”Kultainen sali” oli aivan täynnä arvokkaasti pukeutunutta, ilahduttavan eri-ikäistä yleisöä, joka osoitti suosiotaan villisti ja kerääntyi heti väliajan koittaessa spontaanisti tutkiskelemaan soittajien nuotteja. Korkeakulttuurilla ei Krakovassa ole snobia leimaa (musiikkikauppa Kurantissakin kävi iloisen arkinen kuhina), mutta Filharmonian ohjelmistolta olisi kaivannut ennakkoluulottomampaa otetta: Lutos?awskin ja Pendereckin kaupungissa soitetetaan kevätkaudella enimmäkseen tuttuja ja turvallisia Brahmseja ja Mozarteja. Lähinnä silmiin pisti Richard Straussin kohtalaisen iso edustus. Krakovan oopperassakin – jonka ohjelmisto muuten näytti selvästi Filharmoniaa jännittävämmältä – saa tässä kuussa ensi-iltansa Straussin Ariadne auf Naxos.
Kokemani barokkikonsertti ei ollut mikään yksittäisjuttu, vaan osa Filharmonian ”Musica da camera, musica da chiesa” -sarjaa, jonka kansainvälisinä vierailijoina kuullaan mm. loistavaa norjalaista Trio mediaevalia ja ensemble Gilles Binchois’ta. Krakova vaikuttikin jonkinlaiselta vanhan musiikin magneetilta: eräs tyylikäs juliste hehkutti Misteria paschalia -pääsiäisfestivaalia, jonka vaatimattomassa ohjelmistossa komeilee sellaisia esiintyjänimiä kuin Jordi Savallin Hespèrion XXI, lauluyhtye Venexiana ja Marc Minkowskin johtama Musiciens du Louvre Grenoble. Pääsiäismatka Puolaan voi siis kannattaa – mikäli varautuu siihen, että raskaan katolisessa maassa kaikki hiljenee pyhien ajaksi. Konserttisaleja lukuunottamatta, tietysti.