Tunnustan, etten ollut tätä ennen koskaan käynyt Lontoossa, kai keskieurooppalaisesti vetävän veren ja frankofilian takia. Yksi Euroopan tärkeimmistä metropoleista tuli korkattua parin päivän pikavisiitillä, johon sai kuitenkin kätevästi aikataulutettua Philharmonia Orchestran konsertin Southbank Centressä. Suomalaiselle Philharmonialla on tietysti se erityismerkitys, että orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana vuodesta 2008 toiminut Esa-Pekka Salonen on nostettu sen piirissä suorastaan kansallissankariksi. Salonen tuntuu kohottanen Philharmonian profiilin usein hohdokkaampina ja kiinnostavampina pidettyjen lontoolaisorkesterien tasolle.
Jo talvi-kevätkauden laajan formaatin kausilehdestä heijastui aika selkeästi, miten Philharmoniaa halutaan markkinoida nimenomaan Salosen orkesterina. Kannessa kirkui Guardianista lainattu ylistävä kommentti, ja Salosen näkemykset ja projektit otettiin isolla kädellä esiin. Ja kannattaakin: esimerkiksi Eliot-moton ”The still point of the turning world” alla kulkeva kevään konserttisykli (Brahmsin ja Brittenin requiemit, Mahlerin Ylösnousemus-sinfonia ja Shostakovitshin Babi Yar) kuulosti sekä mehukkaalta että tyydyttävältä. Näin myös sen konserttisarjan laita, johon maaliskuun ensimmäisen päivän keikka liittyi: Salosen ajatuksena on johtaa tällä kaudella Philharmonian kanssa kaikki Beethovenin sinfoniat yhdistettyinä joihinkin 1900-luvun teoksiin. Nyt dialogia kävivät Beethovenin seitsemäs ja Schönbergin pianokonsertto. Solistina soitti nykyään Lontoossa asuva pianisti Mitsuko Uchida.
Idea on sitä palkitsevampi, kun Salosen ote Beethoveniin on kaikkea muuta kuin klassistinen: hän vitalisoi Beethovenia, etsii sitä mikä on raakaa ja tuoretta, siis työntyy siihen nykymusiikin – ehkä myös säveltäjän – vinkkelistä. Alkupalana soitettu Brahmsin Variaatioita Haydnin teemasta nostatti odotuksia korkealle, sillä sähäkimmissä variaatioissa Salonen kaivoi jousistosta hyrisyttävän sitkoista voimaa. Orkesteri reagoi Saloseen todella kuin suureen johtajaansa, ja kemiaa oli ilo seurata. Saundi saattoi äkkiä laajeta dramaattisesti jostain pienestä eleestä, ikään kuin pullistua kolmiulotteiseksi.
Toisaalta epäilyksiä herätti tietty marssimaisen pönäkkyyden tuntu. Ehkä se muodostuikin Schönbergin jopa hauraan, sävyltään subjektiivisen konserton ongelmaksi. Mitsuko Uchida soitti ihailtavalla henkevyydellä, aloitti huolettoman irtonaisesta, rapeasta liplattelusta ja päätyi syvempiin, kouraisevampiin sävyihin ja tyrmeään päättäväisyyteen. Erityisesti soolojaksot olivat koskettavia, joskaan eivät niin virtaavia tai energisoituja kuin olin toivonut. Orkesteri ei kuitenkaan kokemuksessani päässyt samalle herkkyystaajuudelle Uchidan kanssa, vaan kalskahti usein turhan karkealta ja kipakalta.
Beethovenin seitsemännessä sinfoniassa ei sitten ollut tietoakaan pökkelyydestä. Osat ketjuttuivat kierteiseksi kokonaisuudeksi, oikeastaan yhden ja saman liikkeen elinvoimaiseksi kaarrokseksi. Heti myös ajatteli, että Philharmonia teki erittäin Salosen näköistä musiikkia – en muista pitkään aikaan aistineeni niin vahvaa sidosta orkesterin ja kapellimestarin välillä, enkä toisaalta olleeni niin innoissani kapellimestarin työskentelystä. Salosen samalla kertaa tinkimättömän intensiivinen ja itsevarman letkeä, hurmioitunut johtamistyyli herätti riehakasta kansallisylpeyttä.
Musiikin energinen liike ja rohkea leikkivyys toi mieleen Tate Modernissa iltapäivällä näkemäni väkeväpiirteiset kubistiset maalaukset: crescendot kumpusivat syvältä jyhkeästi ja kiiltävän kiinteästi. Kuuluisa hidas osa ei ollut mikään polkeva hautajaismarssi, vaan jokainen fraasi kihisi elämää. Scherzon väliosassa puhaltimet venyttelivät lyyrisiä repliikkejään kuin kauniisti haukottelevat karjaeläimet. Samuel Colesin huilusoolojen rento linja ja aistikas rubato ihastuttivat, vaikka huilu ensimmäisessä osassa olikin kuulostanut vähän raskaalta. Finaali ryskyi puhtaassa liikkeessä, musiikki oli kuin futuristinen kone täynnä sähköistä, villiä jännitettä.
Se tuntui loppuvan aivan liian lyhyeen.
Suomalaiseen konserttikulttuuriin verrattuna tunnelma Royal Festival Hallissa oli innostuneen rento. Tunti ennen konsertin alkua konserttitalokompleksin jokainen kerros oli tupaten täynnä väkeä, joista moni tuntui tulleen vain rupattelemaan, tekemään etätöitä ja juomaan lasillisen. Kun narikka ei ole pakollinen eikä pukeutuminen muodollista, salissakin vallitsee aivan erilainen tuntu kuin hajuvedeltä ja konjakilta tuoksuvissa suomalaisissa konserteissa. 1950-luvulla rakennettu sali oli akustiikaltaan runsas mutta vähän nahkea, ja sistustus kolkko.
***
Sattumoisin vieressäni istui paikallisen musiikin verkkofoorumi Bachtrackin arvioija (lue hänen arvionsa), jolla oli Salosesta vain hyvää sanottavaa. Hän vinkkasi, että seuraavana päivänä Viktoria Mullova soittaisi Beethoven-resitaalin Oxfordin Sheldonian theatressa – ja juuri Oxfordiin perjantaina suuntasinkin. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, ja Viktoria jäi tällä kertaa kakkoseksi. Olin nimittäin varta vasten tullut kuulemaan jotain oxfordilaista poikakuoroa (ja pikkuruisesta budjetistanikin oli jo lohjennut 25£ Pelléas ja Mélisanden täyspartituuriin).
Sumuisella kentällä pikkupojat pelasivat taitavasti jalkapalloa, mietin että ehkä juuri he hivelevät illalla korviani enkeliäänin. Päädyin lopulta Oxfordin Christ Churchin katedraalin evensongiin. Poikakuoron laulama evensong-iltahartaus on perienglantilainen traditio siinä missä ale tai afternoon tea, mutta se on enemmän hautautunut kulttuurin syvänteisiin turvaan stereotyypittelyltä – mitä nyt kuningattaren 60-vuotisjuhlan shakkilaudalla tarvittiin kuoropoika-armeija. Evensong on instituutio, joka kiinnittyy oleellisesti Englannin kukoistavaan poikakuorokulttuuriin: jokailtaiset hartaudet tarvitsevat kuoroja, ja kuorot tarvitsevat evensongia.
Ihmiset istuivat perinteisen anglikaanikirkon mallin mukaan toisiaan vastapäätä kahtapuolin kapeaa käytävää, ja kun yhteensä kolmekymminhenkinen kuoro asettui seurakunnan keskelle, intiimiyden tuntu oli aivan eri kuin edestä kohti yleisöä laulavan kuoron kanssa. Kun vastapäätä toisiaan kirjapinojensa ja elävien kynttilöiden takaa laulavat kuorot vuorottelivat, tuntui siltä että toinen sopraanorivi oli tarkoituksella syvempi ja tummempi. Miesäänet (neljä kussakin stemmassa) olivat asettuneet niin, että altot lauloivat muodostelman kulmissa, tenorit ja bassot ylärivin keskellä. Vaikutelma on uljaan, arjestairrotetun yliopistollinen verrattuna esimerkiksi Lontoon St. Paulsin ammattilaismiesääniin.
Evensong on yhtä yhteislaulua, tekstinlukua ja lyhyttä rukousta lukuunottamatta kokonaan kuoron laulama, läpisävelletty liturgia psalmeineen, rukouksineen ja magnificateineen. Musiikki on vaihtuvaa ja korkeatasoista – tänä iltana osia oli muun muassa Byrdilta ja Thomas Tallisilta. Tunnelma oli mykistävä. Koulutuksen, perinteen ja vankkumattoman rutiinin vaikutus näkyi välittömästi ääntämyksen jaloudessa, fraasien atakkissa ja muotoilussa, äänien instrumentaalisuudessa, korviahellivässä intonaatiossa ja dynamiikkojen yhtenäisyydessä – kuin urkuäänikertoja olisi vaihdettu.
Kuoron saundi on ylimaallinen. Rikkumattoman yhtenäinen sointi oli sekä täyteläinen että läpikuultava aivan erityisellä tavalla. Sopraanoissa viehätti tasainen tummuus yhdistyneenä heleyteen, ja englantilaiseen malliin kuuluvat kontratenorialtot olivat värisyttävän puhtaita ja lämminsointisia. Pehmeät, nyörteät bassot sopivat kokonaissointiin, ja esilaulajana toiminut korkea baritoni olisi voinut olla vanhan musiikin ammattilainen.
Se tuntui loppuvan aivan liian lyhyeen.
Mullovankaan missaaminen ei kaihertanut; kun Englantiin taas joskus palaa, tietää että Lontoon ja sen ympäristön ylellisessä tarjonnassa hyvää musiikkia riittää vaikka joka illalle. Ja aina voi mennä ottamaan ihan vain poikakuorokylpyjä.