Lontoon sinfoniaorkesteri oli ensimmäinen orkesteri, jonka opin tuntemaan nimeltä. Kuten niin monella oman sukupolveni musiikinharrastajalla, minunkin ensikohtaamiseni LSO:n kanssa tapahtui Tähtien sota -elokuvien musiikin kautta. Siksi olikin erityisen kiehtovaa kuulla livenä orkesteria, joka aikoinaan oli johdattanut minutkin sinfonisten sointien maailmaan.
Etukäteen jopa hieman harmittelin, että konsertin avausnumerona oli niinkin perinteinen teos kuin Franz Schubertin (1797-1828) Keskeneräinen sinfonia (1822), varsinkin kun orkesteri oli juuri ennen kiertueelle lähtöään vyöryttänyt kotisalissaan Sir Harrison Birtwistlen Earth Dancesin (1985-86) kaltaisen nykyjärkäleen.
Schubertin sinfonia soi kuitenkin sellaisella puhtaudella, ilmavuudella ja vastaansanomattomalla kauneudella, että tuo harmistukseni haihtui hyvin nopeasti. Daniel Harding lähestyi Schubertia luonnollisella otteella, yrittämättä lisätä musiikkiin turhaa painoa. Liekö juuri Schubertin varhainen kuolema luonut tulkintaperinteen, jossa helposti ylikorostuvat sävellysten traagisemmat juonteet musiikin luontaisen keveyden kustannuksella.
Oli varsin ilahduttavaa huomata, että Harding uskoo Schubertin musiikin kantavan sellaisenaan ilman tarpeettomia painotuksia. Allegro moderato -osassa LSO:n sointi oli täysin vapautunutta ja läpikuultavaa menettämättä kuitenkaan tarvittavaa syvyyttä. Andante con motoa hallitsivat pitkälti samat hyveet.
On hätkähdyttävää, että molemmat konsertissa kuullut sinfoniaklassikot ovat nuorten, alle kolmekymppisten säveltäjien tuotteita, sillä niiden maailma on kovin erilainen. Schubertin musiikki vaikuttaa täysin iättömältä. Kaksikymmentäviisivuotiaan säveltäjän maailmassa eletyillä vuosilla ei tunnu olevan määräävää merkitystä. Sen sijaan Gustav Mahlerin (1860-1911) ensimmäinen sinfonia (1888/1896) assosioituu mielessäni hyvinkin vahvasti nuoren miehen kokemusmaailmaan.
Mahlerin ykkössinfonia on yksi lajityyppinsä omituisimpia edustajia. Lyhyessä ajatustenvaihdossamme ennen konsertin alkua saatoimme Hardingin kanssa todeta kumpikin olleemme täysin (hyvällä tavalla) hämmentyneitä kohdatessamme tämän sinfonian ensimmäistä kertaa. Tämän ensikohtaamisen ilon Harding pyrki omien sanojensa mukaan tavoittamaan ja jakamaan myös illan konsertissa.
LSO:n ja Hardingin Mahler olikin kertakaikkisen täydellinen elämys. Sinfonian alkuhan on mitä eriskummallisin. Kuin tyhjästä ilmestyvä pitkä c-sävel kerää vähitellen ympärilleen kuhinaa, käen kukuntaa ja lavan ulkopuolisten trumpettien vaimennettuja fanfaareja purkautuakseen lopulta Vaeltavan kisällin lauluista (1885-86) lainattuun hämmästyttävän kepään aamulauluun.
Jo avauksesta kävi ilmi, että LSO ja Harding ovat täydellisen kotonaan Mahlerin surrealistisessa sinfoniassa. Musiikin pysähtyneisyyden ja odotuksen kiehtova kahtiajakoisuus toteutui täydellisesti samalla kun saattoi vain ihailla soinnin puhtautta.
Läpi ensimmäisen osan mieleenpainuvaa oli myös Hardingin erinomainen kokonaisarkkitehtuurin taju. LSO:n jännite kasvoi tarkkaan harkitusti kohti lopun mahtavaa purkausta.
Scherzossa Harding otti LSO:sta irti juuri sellaista rosoisuutta kuin Mahlerin partituuri vaatiikin sortumatta kuitenkaan alleviivaamaan liikaa musiikin maanläheisyyttä. Aikojen saatossa tähän osaan on syntynyt karkeasti sanottuna kaksi tulkintaperinnettä, Rafael Kubelikin edustama kiihkeän nopea tanssillisuus ja Leonard Bernsteinin suosima viipyilevyys. Hardingin tempovalinta sijoittui luontavasti näiden äärimmäisyyksien väliin.
Yksi konsertin unohtumattomimpia hetkiä oli ehdottomasti Mahlerin surumarssi, joka on sinfonian ehkä kaikkein surrealistisin osa. Kuten tunnettua, osan avaa patarumpujen ja soolokontrabasson Jaakko-kulta, johon vähitellen nivoutuu uusia katkelmia Vaeltavan kisällin lauluista sekä absurdeja klezmer-aiheita. Koko osa on kuin vuolas vapaiden assosiaatioiden virta, jonka paradoksi on siinä, kuinka nämä toisiinsa liittymättömät aiheet saadaan sulautumaan yhdeksi kokonaisuudeksi.
LSO:n työskentelyä osan parissa oli valtava ilo kuunnella. Orkesterin ja Hardingin kyky heittäytyä tunnelmasta, tyylistä ja soinnista toiseen oli hämmentävän luontevaa ja idiomaattista. Hardingin huikeasta ammattitaidosta kertoo paljon juuri se, että hän kykenee rakentamaan oman subjektiivisen näkemyksensä kautta sointimaailman, jossa korostuu aina nimenomaan Mahlerin musiikillinen visio eikä itsetarkoituksellisesti kapellimestarin persoona.
Finaalissa orkesterista otettiinkin sitten kaikki tehot ja nyanssit irti. Hardingin kykyä rakentaa nautittava kokonaisarkkitehtuuri voi vain ihailla samoin kuin LSO:n antautumuksellista työskentelyä. Ennen konsertin alkua huilun äänenjohtaja Gareth Davies vihjaili, että kiertueen päätöskonsertissa kun ollaan, LSO:n panokset saattaisivat olla vielä tavallistakin kovemmat. Ja tottahan tuo oli, sellaisella voimalla ja suurella sydämellä orkesteri heittäytyi Mahlerin loppumyrskyyn, että kuulijan oli vaikea pysyä tuolillaan. Silti orkesterin tarkkuus säilyi koko ajan ja sointi oli kertakaikkisen uljas läpi finaalin.
Seisaaltaan suosiota osoittanut täyden Tampere-talon yleisö palkittiin kahdella ylimääräisellä. Ensin saatiin kuulla liikuttavan kauniisti soinut Nimrod-osa Sir Edward Elgarin (1857-1934) Enigma-variaatioista (1898-99).
Toinen ylimääräinen olikin sitten yksi orkesterin hauskimmista käyntikorteista eli tietenkin John Wiiliamsin (s. 1932) tunnusmusiikki elokuvaan Tähtien sota (1977). Oli mitä riemullisin ja liikuttavin hetki kuulla tuo lapsuuteni suosikkiteos juuri LSO:n autenttisena ja voimallisena sointikylpynä. Harding johti musiikin suhteellisen ripein tempoin lähestyen täten Williamsin omaa, alkuperäistä visiota myöhempien tyyliteltyjempien tulkintojen sijaan. Näiden sointien aikana sali täyttyi jälleen löytämisen ilosta, sillä olihan tämä musiikki myös aikoinaan Daniel Hardingille ensikohtaaminen LSO:n kanssa.
Konsertin jälkeisessä kertakaikkisessa tyytyväisyydessäni ainoaksi toiveeksi jäi, että LSO saataisiin mahdollisimman pian takaisin Suomeen. Onneksi Daniel Hardingin Mahler-työskentelyä päästään kuulemaan uudestaan jo elokuussa Turun musiikkijuhlilla, jonne kapellimestari tuo oman orkesterinsa, Ruotsin radion sinfoniaorkesterin ja Mahlerin toisen sinfonian.